HERKKYYS

 Nykyään puhutaan paljon erityisherkkyydestä. En oo sen kummemmin diagnosoinut itseäni että minkä tason herkkyys mussa vallitsee mutta sen mä tiedän että muhun tarttuu tunnetilat todella helposti. 

Mä tykkään tästä piirteestä ittessäni sillä just se tekee musta sen tyypin mikä mä oon. Kaikki päätökset ja suunnanvaihdot elämässä on aina menneet enemmän tunteella kun järjellä. Ja tähän asti se on todellakin kannattanut. Se on vienyt mut aina kohti jotain uutta ja siinä hetkessä tarpeellista. Sellaista, jota en välttämättä olisi koskaan kokenut jos oisin valinnut järjellä sen helpoimman reitin. Se nyt vaan on niin että mitään uutta ei voi tulla ellet sulje kokonaan jotain ovea takanasi. Siltoja ei tarvitse polttaa mutta jos jättää jalan ns oven rakoon siihen vanhaan niin se vie pois näkökykyä ihan jollekin uudelle.

Tämä herkkyys on toki myös taakka. Ainakin aina aika ajoin. Mä en oo vieläkään onnistunut löytämään itselleni suojautumiskeinoa negatiiviselle energialle. Mä imen pesusienen lailla itseeni muiden ihmisten energioita. Väsymystä, ärtymystä, kiukkua, epätoivoa. Se taas puolestaan kuormittaa todella paljon. 

Nyt kun meillä on töissä vähän kuormittava tilanne niin mulle on tullut koko ajan vaikeammaksi olla siellä. Mä huomaan koko ajan enemmän vetäytyväni yhteisistä hetkistä omaan rauhaani. Ei tee mieli mennä keskusteluihin mukaan kun ei tiedä miten negatiivisiksi ne muuttuu. Usein ne sitä ovat näinä päivinä olleet. Ymmärrän syyt mutta enemmän haluaisin nähdä ratkaisuja tai edes niiden yritystä kun vaan pelkkää paasausta samoista aiheista. Aiheet siis kiertää samaa kehää ja aiheuttaa enemmän ongelmia kun mitään positiivista. Aiemmin mä halusin olla tuomassa positiivisuutta ja uusia näkökulmia asioihin mutta enää en jaksa. Ei ole osoittautunut sen arvoiseksi että kannattais. Omaa enrgiaa kuluu mutta mitään konkreettista ei tapahdu. Ei oo vörttiä, kuten nuoriso asian ilmaisis.

Mä halusin vielä vuosi sitten ilahduttaa aina välillä työkavereita kaikella pienellä. Järkkäsin perjantaipulloarvontoja, toin hedelmiä tai muuta piristykseksi. Kirjoittelin kivoja viestejä ja positiivisia huomioita seinälle. Oon järkännyt ystävänpäivä piknikkiä jne. Nyt on lopahtanut jaksaminen. Kun ei saa positiivisuudelle vastakaikua niin sitten on vain suojeltava itseään niin että sulkeutuu omaan seuraansa.

Joskus mä laitan työpisteelläni kuulokkeet päähän ja rentouttavaa musiikkia soimaan. Kaikki ulkopuolinen häly jää ulkopuolelle.

Kaikesta tästä kuitenkin seuraa että kotiin päästyä mä olen aivan poikki. Itse työstä se ei johdu sillä oon oppinut hyvin ennakoimaan, järjestämään töitäni, priorisoimaan ja muutenkin olemaan välittämättä liikaa. Teen kyllä tietenkin työni, vähintään riittävästi mutta en anna työpäivän venyä enkä todellakaan vie töitä kotiin. Siitä huolimatta mua usein itkettää kun pääsen kotiin sillä oon niin poikki. Henkisesti siis.

Tuntuu että mun mielikin on kuin avohaava johon kaikki lika tarttuu ja sitten sattuu entistä enemmän. Väsyneenä sitä sitten tulee kuultua miehen viestit väärin ja välillä niistä pahoitan mieltäni vaikka se ei oo ollut tarkoitus. Yliherkkä sielu ja mieli.

Tällä hetkellä mietin ratkaisua tähän tilanteeseen. Ekana on tullut mieleen pitääkö mun vain lähteä pois. Pelastaa itteni. On yllättävän vaikea ratkaisu sekin vaikka oon aiemmin elämässäni tehnyt vaikeitakin päätöksiä.

Näitä mä mietin taas tänään kun tuntui että kaikki kaatuu päälle.Ehkä se on hyväkin miettiä vaihtoehtoja ihan tosissaan sillä en mä työn takia ala ittteäni hajottamaan. 

Semmosiin miettein..

rakkaudella,

Sartsa