EKSYKSISSÄ

 Miten voi ihminen 50 vuotiaana olla näin hukassa itsensä ja elämänsä kanssa. Ja miten ihmeessä voi olla mahdollista että kaiken sen koetun ja läpikäydyn jälkeen joutuu edelleen miettiä tämmösiä asioita. En oikein tiedä mikä mun päällimmäinen fiilis tällä hetkellä on että oonko turhautunut,surullinen, vihainen vai kaikkea sekaisin.

No niin, takana jälleen yksi yö kun en saanut nukuttua joitain pätkiä lukuun ottamatta. Mä heräsin lopullisesti 4.17 jolloin nousin ylös sängystä. Alkaa olla aika epätoivoinenkin olo että korjaantuuko tämä tilanne koskaan ja onko ikinä enää aika kun tunnen oloni virkeäksi ja energiseksi heti aamusta. Joskus sellaisesta oon saanut pieniä maistiaisia ja se tuntuu aivan huikealta. Pääsääntöisesti kuitenkin tässä on opittu vaan pärjäilemään. Sinnillä vaan mennään päivästä toiseen jollain ihme elämänhalulla ja raivolla.

Naamasta näkyy unisaldo

Mulle on alkanut tulla paniikkikohtauksen tyyppisiä (tai sitten ei vaan tyyppisiä vaan niitä itteään) oireita. Henki salpautuu ja tuntuu että sydän hakkaa ulos rinnasta. Sitä vaan haukkoo henkeä ja itkua tulee hallitsemattomasti. Olo on todella toivoton ja menee ikäänkuin sellaiseen ihme kuplaan jossa käpertyy omaan kurjuuteensa. Kyllä, olen näistä fiiliksistä hiukan huolissani ja olen pyytänyt myös miestäni pitämään silmällä että jos alan synkistellä enemmänkin niin pliis sanois. Oman itsensä kanssa oppii tulemaan toimeen ja elämään vaikka olis aivan ihme tunnelmissa. Kaikesta tulee normaalia kun sitä jatkuu määräänsä kauemman.

Yks iso asia joka mua ehkä jarruttaa tällä hetkellä avunsaannissa on se, etten mä halua enää mennä tämän unihomman kanssa lääkärille. Lääkkeiden avulla saatu uni ei ole sitä mihin mä uskon. Enemmän mä ajattelen että jossain tuolla mun sielun syövereissä on se juurisyy joka tämän aiheuttaa. Siihen pitäisi päästä käsiksi. On ollut jo ainakin parin vuoden ajan sellainen fiilis että jotain on nousemassa pintaan, jotain sellaista joka mun täytyy tavalla tai toisella käsitellä mutta tällä hetkellä en vielä osaa sanoa mitä. Tunnelmat on aika synkähkötkin aina välillä ja jaksaminen todella heikkoa. Tottakai, pelkästään jo tämän unihommankin takia mutta mä luulen että kaikki ruokkii nyt kaikkea. Pyörii sellainen kiva oravanpyörä tässä joka pitäis jotenkin saada pysähtymään.

Lääkäreistä vielä että tosiaan mä oon lukemattomia kertoja hakenut uneeni apua ja ainoa konkreettinen apu on ollut uniapneatutkimukseen pääsy ja siitä diagnoosi pari vuotta sitten. Enpä halua ajatella missä oltais vaikkapa tänä päivänä niiden lukemien kanssa mitä se testi osoitti. Mulla oli niin vaikea uniapnea ja katkoksia per yö sen verran että vaikutti happisaturaatioihin radikaalisti. Ei mun terveys tästä ainakaan paremmalla tolalla olisi ilman tuota laitetta. Tuohon uniapneatutkimukseenkaan en meinannut millään päästä kun lääkäri oli sitä mieltä että ensin on koitettava lääkkeet ja vasta sitten muita keinoja. Onneksi pidin pääni ja hain toiselta lääkäriltä tuon lähetteen. Oisin saanut popsia lääkkeitä vaikka maailman tappiin asti ja silti huonontanut terveyttäni jos en olisi saanut tuota apneahoitoa. Siksi mä oon luovuttanut lääkäreiden suhteen enkä jaksa enää mennä apua yrittämään.Yritän siis oppia itse. Kaikki mahdolliset ja mahdottomankin kuuloiset niksit on otettu käyttöön mutta mun kompastuksena on se ettei oo pitkäjänteisyyttä. Kyllähän mä ymmärrän ettei mikään heti tuo tuloksia vaan vaatii aikaa ja toistoja. Mä vaan aloitan aina jonkun jutun ja huomaan muutaman päivän kuluttua että jahas, se on sitten taas jäänyt.

Oon mä tehnyt kestäviäkin toimenpiteitä asioitten eteen. Töissä on järkeillyt asiat uuteen uskoon ja tehnyt muutoksia niin että työ itsessään ei mua enää kuormita. Jopa nautin siitä. Sen sijaan työpaikalla vellova negatiivinen ja kuluttava ilmapiiri tuo haasteita. En oo vielä löytänyt sen varalle muuta keinoa kun väistellä tiettyjä tilanteita ja jopa tyyppejäkin. Ajattelen että kaikkien kanssa on pakko tulla toimeen ja asiallisesti toimia mutta ei tarvitse liikaa altistaa itseään kuormitukselle. Anyway, elämme työpaikalla hiukan haastavia aikoja nyt niin se ihmisten tunnetila ja negatiivinen fiilis tarttuu muhun vaikka miten yritän suojautua. Ärsyttää miten voikin olla niin että siltä ei osaa vieläkään suojautua. Mä oon opiskellut itseäni nyt niin kauan että mä tunnistan kyllä omat mekanismini ja sen mitkä asiat vie energiaa ja mistä sitä saa. Jotenkin vaan tällä hetkellä työpaikalla oleminen on melkoista selviytymistä ja itsensä suojelusta on tullut suorite ja taakka. Sen takia pitää tehdä paljon työtä joka taas vie jaksamista ja energiaa. 

Maailmanparantaja, sehän minä myöskin oon. Haluan niin kovasti että kaikilla ois hyvä olla niin alan tosi herkästi myös järkkäämään asioita niin että mun mielestä sitten ois kaikilla parempi. No joo, olen kyllä oppinut tajuamaan etten mä voi kaikkia pelastaa enkä sitäkään vähää silloin jos toinen/toiset ei sitä halua tai koe tarpeelliseksi. Olenkin siis viime aikoina eniten vaan vetäytynyt. Omiin oloihin. En jaksa enää ottaa kantaa asioihin, en jaksa keksiä ratkaisuja työyhteisön ongelmiin, en jaksa kantaa enää ketään enkä mitään hartioillani. Näen korttitalon luhistuvan ympärilläni mutta laitan luurit korville ja yritän selviytyä siitäkin päivästä. Keskittyä omiin asioihin ja töihin. Ehkä tämä tilanne on tullut juuri siksi että mä oon pakotettu ajattelemaan asioita uudella tavalla. Ehkä tämä opettaa edelleen sitä että elämässä on paljon sellaista johon me ei voida vaikuttaa ja sitten täytyy vaan löytää keinot pärjäillä parhaan mukaan siinä tilanteessa. Tavallaan selviytyä mutta toisaalta se kuulostaa hiukan pahemmalta kun onkaan.Eniten on vaan niin että sitä uudelleen jäsentelee omat ajatuksensa ja ohjelmoi itsensä uuteen tapaan tehdä ja olla. Muutos on ainut pysyvä asia elämässä ja joskus se vaan iskee hiukan isommalla aallolla päin näköä. 

Ihminen on alati koululainen mitä tulee elämään. Tuo alun turhautunut teksti siitä miten voi olla vielä tämänkin ikäisenä näin hukassa, etenkin kun on niin paljon harrastanut itsetutkiskelua ja oppinut todella paljon itsestään, on aika hellyyttävä. Nyt on vaan mun aika oppia jotain uusia läksyjä joita mä en vielä oo oppinut tai edes ehkä hoksannut. On mulla jonkunlainen luotto kuitenkin siihen että tapahtuu just se mikä pitääkin vaikka se joku luottamuksen osa siihen että kaikki järjestyy onkin hiukan horjunut.

Kyllähän mä ymmärrän että unettomuus tai huonot unet aiheuttaa masennuksen tyyppisiä oireita ihmiselle mutta mistä löydän sen punaisen langan mikä ehkä veisi helpotukseen. Mä huomaan, etenkin aina kun kirjoitan, että mullahan on tosi paljon masennusoireiden tyyppistä tällä hetkellä. Ehkä nuo paniikkikohtauksetkin on jotain samaa. En kuitenkaan tunne itseäni masentuneeksi vaan enemmän uupuneeksi. Mutta tiedänkö mä itse missä mennään? Voinko nähdä itseni kunnolla itseni ulkopuolelta? Missä tällä hetkellä oikeasti mennään? 

Tätä tilannetta kuvaa hyvin myös se että mun on tosi vaikeaa olla yksin. Nytkin mies lähti äitinsä luo eilen ja on siellä ehkä parikin päivää hoitamassa polvileikkauksesta toipuvaa niin se on mulle tosi vaikeaa. Osittain tuo eilinen paniikkikohtauskin johtui nimenomaan siitä. Tulin tyhjään kotiin ja tiesin että täytyy yökin olla yksin, se ahdisti heti. Mä itkeskelin koko illan ja vain makoilin sohvalla peiton alla. Olisin kaivannut miehen läsnäoloa enemmän kun pitkään aikaan. Tuntuu tosi lapselliselta ja typerältäkin mutta miksi en vaan voisi tunnustaa että tällä herkällä mielellä tuokin ikävä oli aivan massiivinen. Tuntui ihan kipuna kropassa. No, yritetään tänään selvitä hiukan paremmin.

Pitkä työpäivä edessä. Heräsin siis 4.17 ja nyt kun kello on 6.20 niin ajattelin hipsiä pikkuhiljaa töihin.Ehkä se piristää enemmän kun täällä kotona marjailu. 

Semmoisin miettein tähän keskiviikkoon.

rakkaudella,

Sartsa