ELÄMÄNMAKUINEN VIIKONLOPPU

Se on nyt näköjään viikon sykli, millä tässä postailussa mennään. Sais olla aktiivisempikin mutta jotenkin vaan tuntuu tämä viikko ihan mahdottoman lyhyeltä ajalta. Se menee ohi kun unta näkis. Etenkin kun on sellainen viikonloppu kun nyt. Elämänmakuinen, itkiä sai niin ilosta kun surustakin.

Perjantaina ensin oli hautajaiset. Intiimit, lähipiirin kesken. Paikalla vain kaikkein tärkeimmät. Tunsin vielä suruakin enemmän haikeutta. Jostain.... Ehkä siitä, että olisi ollut kiva kun appi olisi ollut edes tovin kauemman kuvioissa mukana. Olis saanut tutustua paremminkin. Toisaalta taisin taas imeä itteeni toisten fiiliksiä, aistin sen lopullisuuden tunteen joka leijui ilmassa.

Muistotilaisuupaikka oli tunnelmallinen vanha navetta

Viimeiset tervehdykset arkulle

Pöytäkukkasia

Lauantaina sitten vaihdettiin moodia kun auton nokka suunnattiin kohti Lapuaa. Siellä odotti yllärisynttärit mun pikkusiskolle. Systeri täytti 40v ja haluttiin jotain kivaa keksiä sen kunniaksi. Olin ihan varma että vahvalla intuitiolla varustettua siskoani me ei saada pidettyä juhlista täysin pimennossa mutta onnituttiin. Uskomatonta! Onneksi nykyään on yhteydenpito niin helppoa että tälläisten juhlien suunnittelukin onnistuu whatsappa ryhmän avulla vaikka toteuttajat onkin levittäytyneet eri paikkakunnille. 

Juhlat alkoi sillä, että kokoonnuttiin juhlaväen sekä paikalle pyydetyn hanuristin kera kokoon. Haluttiin mennä juhlakulkueena haitari soiden laulamaan onnittelulaulu sankarittarelle. Niinhän me sitten tehtiinkin paitsi että laulusta ei tullut yhtään mitään kun piti niin kovin itkua tirauttaa. Itkua tuli siinä vaiheessa täysin yllätetyltä sankarilta kuten myös meiltä vierailta. Lahjaksi me vietiin kovasti toivottu mummiska, kypärän kera tottakai. 

Haitaristi oli mukava lisä kaikkehen

Porukka koolla

Lahjamummiskan värikin oli kohdallaan

Juhlat laitettiin pystyyn nyyttäriperiaattella. Etukäteen vähän sovittiin mitä kukakin tuo ja seurauksena oli pöytä täynnä suolaisia ja makeita herkkuja. Sellasella sopivan rennolla otteella.

Kaikki parhaat kekkerit alkaa skumpalla

Jättipitsaa...naminami

Illan yks ohjelmanumero oli käväistä mun isän ja veljen bändin keikalla. Sielläkin laulettiin ihan julkiset onnittelulaulut nelikymppiselle. Keikan jälkeen siirryttiin sitten takaisin juhlimaan privaatisti.

Isä 60v palkittiin elävän musiikin yhdistyksen perustajajäsenenä

Nostalgiaa, hot shotteja

Treffit Åke Karan kanssa jatkui aamutuimaan asti

Ilta oli täynnä naurua, puheensorinaa, laulua, iloisia naamoja ja tanssiakin. Tuntui siltä, että olin sellases positiivisen fiiliksen kuplassa koko illan. Taitaa olla kestohymy kasvoilla vieläkin. Me jäätiin yöksi juhlapaikalle joten saatiin nauttia fiiliksestä viimeiseen mieheen. Puoli viideltä meni viimeiset unten maille, itse neljän aikaan.

Tämmöstä tämä elämä nyt tuntuu olevan. Kovin elämänmakuista mutta antaahan olla vaan....

rakkaudella,

Sartsa

PUUTARHAUNELMIA

Viikon aikana muuten sitte ehtii kohtuullisen paljon kaikenlaista. Näin oon ollu huomaavinani. Esimerkkinä nyt vaikka kulunut viikko. Töissä on aivan älyttömän kiireistä. Nyt vielä pykälän verran enemmän kun normaalina syksynä siitä syystä, että töissä on uutta porukkaa. Se on ihan selvä, että silloin ei arjen kuviot sujahda omiin uomiinsa niin äkkiä vaan tarvitaan sopeutumista ja yhdessä uusien käytänteiden luomista. Mulle se vaan tuntuu tänä syksynä yllättävän työläältä. Oon kotona iltaisin ihan rättipoikki väsynyt.

Tuota taustaa vasten tuntuukin hiukan pelottavalta ajatus siitä, että tällä viikolla aloitan työt myös toisessa koulussa. Lähden tekemään muutamaa lisätuntia viikkoon tällä paikallisella yläkoululla sen kanslistin avuksi. Siellä töitä on ihan yllinkyllin ja tätä väsynyttä olotilaa peilaten mua hirvittää miten mä omaksun jälleen uutta. Samalla yritän olla ajattelematta koko juttua, sillä sittenhän se näkee miten alkaa sujumaan. Mun työsopimus joka tapauksessa tehdään vuoden loppuun asti joten sittenhän voi aina tehdä uusia päätöksiä mikäli tämä ei suju tai ei jaksa kahta hommaa.

Viikonloppuna me vietettiin aikaa myös Akin äitin luona. Vähän auteltiin puutarhahommissa ja voi että miten mä nautin siitä päivästä. Mä huomasin siinä selvästi miten paljon oon kaivannut sitä, että saa laittaa sormet multaan. Se on varmaan suurin asia mitä omakotitalosta kaipaan. Omaa pihaa ja sitä, että kesälläkin sais vaikka yömyöhään kuopsutella jos siltä tuntuu. Ostaa heräteostona kaikkia kivoja kasveja ja juttuja omaan pihaan. Ehkä vielä jonain päivänä. Akin äiti on todellinen viherpeukalo. Saatiin ihania isoja valkosipuleitakin joita mä sitten päätin marinoida että tulee ainakin käytettyä mahdollisimman tuoreena ettei ehdi kuivua.

Oli aivan ihana kelikin lauantaina joten mikäs siinä oli touhutessa. Illalla päästiin sitten vielä pihasaunan löylyihinkin. Ai että!!!

Viherpeukalon valtakuntaa

Koivu jossa on viininpunaiset lehdet...

Mä tykkään tästä maisemasta... Ajeltiin vähä viemään lehtiä keräykseen

Sunnuntaina sitten nukuttiin pitkään ja lähdettiin käymään Keskisen ostosmeihemissä. Ihan niin ettei mitään asiaa sen kummemmin ollut mutta kunhan nyt lähdettiin. Kyllähän sinne sitten toki sai rahaa menemään ja mukaan tarttui kaikkea tarpeellista ja sellaista mitä en edes tiennyt tarvitsevani.

Nyt on jo uus viikko hyvällä alulla.... Se tuo tullessaan ainakin hautajaiset.

rakkaudella,
Sartsa

ROMMIRUSINAJÄÄTELÖMIES

Tunsin kerran miehen. Liian lyhyen aikaa mutta riittävästi että se jätti minuun jälkiä. Joillakin ihmisillä on sellainen taipumus. He tulevat elämääsi niin yllättäen ettet ehdi sitä jännittää tai ennakoida. Ja ehkä juuri siitä syystä, he usein tekevät vaikutuksen. Toisinaan positiivisen ja toisinaan ei niinkään. Yhtä kaikki, eivät ole yhdentekeviä vaikka olisivat vain ohikulkijoita.

Mies, jonka tunsin, teki vaikutuksen heti ensi kohtaamisesta. Ilmassa oli jotain sellaista selittämätöntä rauhallisuutta etten siinä tilanteessa jännittänyt yhtään.Vielä vähemmän sen jälkeen kun oli kätellyt ja oli esittäydytty. Siitä lähtien oleminen oli luontevaa, pakottamatonta ja luonnollista. Tunsin olevani tervetullut, hyväksytty. Tuntui silloin mukavalta ja sama tunne on ollut aina kun ollaan kohdattu.

Tällä hetkellä oikein naurattaa se ensivaikutelma mikä ensikohtaamisessa itselle tuli. Tajusin ja tunsin, että huoneeseen on astunut elämän kokemusta ja tietynlaista vanhan merikarhun karismaa. Se on selittämätöntä, sitä ei pysty sen kummemmin jäsennellä eikä vastata kysymykseen että miksi näin. Joillain ihmisillä on vain sellainen aura. He huokuvat ympärilleen, ihan tuntemattomillekin, sellaista lämpöä joka tekee olon mukavaksi ja hyväksi.

Mies jonka tunsin oli vierivä kivi, joka ei sammaloidu. Arvosti terveitä elämäntapoja, liikkui paljon. Välillä ihan meikäläistä hävetti omat vastaavat tottumukset siinä rinnalla. Hävettää vieläkin. Kannattais ehkä ottaa opiksi.

Tämä mies lähti ihan liian äkkiä pois. Jos sellaiseen joskus pystyy varautua ja valmistautua niin tässä kohtaa ei todellakaan. Vieläkin tuntuu olo hölmöltä, ei ehkä usko todeksi. Tulee mieleen että miksiköhän hyvät otetaan täältä pois liian aikaisin. Onko heille tarvetta tuolla jossain? Josko he ovat ehtineet täyttää tehtävänsä täällä aikaisemmin, koska ovat levittäneet hyvää ympärilleen tehokkaammin kuin me muut? Ikuisuuskysymyksiä, joita meidän tavallisten kuolevaisten ei kuulukaan ymmärtää. Kyse on niin paljon suuremmasta kuin mitä me pystytään tajuamaan. Olkoon niin. Siihen on tyytyminen, vaikka aina ei kyllä ymmärrä mikä tarkoitus kaikella on. Pohjimmiltaan kuitenkin uskon, että kaikelle on joku tarkoitus. Mikä tälläisellä sitten on, niin sitä en vielä osaa sanoa. Ehkä se meille näytetään joskus, ehkä ei.

Olen niin uskomattoman kiitollinen ja edelleenkin koen itseni käsittämättömän etuoikeutetuksi että sain elää mukana hänen viimeiset päivänsä. Voisi jopa sanoa, että viimeiset hetkensä. Toivon kosketukseni tuoneen lohtua siirtyä rajan tuolle puolen.Viimeisinä päivinä koin hetkiä jotka jäävät ikuisesti elämään mieleeni. Ovat takuulla niitä viimeisiä jotka häipyvät muistoista sittenkin kun dementia on hämärtänyt lähes kaikki muut muistot. Tästä lähtien aina kun joku tarjoaa mulle jotain tai kuulen itseni sanovan että minä tarjoan niin tämä mies tulee mieleeni. Ja jokainen rommirusinanmakuinen jäätelöpallo vie mut tiettyyn paikkaan ja tilanteeseen. Elämäni loppuun asti. Kiitos niistä tuonne jonnekin. Toivon, että tapaavat siellä mun isun kanssa. Siellä levoton juttu vauhdikkaasti lentäköön.

Samalla oon tuntenut, ettei mulla oo oikeutta surra näin. Tunnettiinhan vain niin pieni hetkinen. Mun täytyis olla vahva että pystyn olla tukena heille jotka ovat olleet lähempänä. Täytyis kuivata toisten kyyneleet eikä suoltaa omia. Näin mä ajattelen ja oon yrittänyt näin olla. Tunteella elävän ihmisen kohdalla se ei kuitenkaan mene niin. Tunteet on elettävä ja otettava vastaan sellaisena kun ne tulevat. Minä nyt vain tunnen haikeutta ja moni asia vie kyyneliin. Mun on pakko suoda se itselleni.

Tänään otin päiväunet töitten jälkeen. Unessa täytyi tapahtua jotain, sillä kun heräsin niin mulla oli kummallisen levoton olo. Tuntui kun tämä mies olisi puhunut mulle jotain. Olinko nähnyt kenties unta? En pysty sanoa, mutta herätessäni mun piti mennä heti ulos ja tuijottaa pitkän aikaa koivujen latvoja jotka huojuivat tuulessa vasten sinistä taivasta. Olo ei helpottunut siitäkään vaan oli pakko tarttua kynään. Tuntui, että on jotain mitä pitää ulos päästää. Seuraavanlainen teksti tuli sitten ulos lähes itsestään:

"Älä sure, en minä lähtenyt minnekään.
Joka päivä saavun luoksesi,
huomaat kyllä sen.
Lähdin vain lentoon, tuulen mukaan.
Olen vapaa kuin taivaan lintu,
kevyt kuin perhosen lento.
Saavun luoksesi,
jokaisen uuden kevään myötä.
Olen sinisellä kesätaivaalla seilaava pilvi.
Syksyinen tuuli tunturissa
ja talvella kimmeltävä hanki.
Olen kaikkialla.
Osa sitä, mitä olen aina rakastanut.
Mitä sinäkin rakastat.
Luontoa

Puhu minulle,
kuulen kyllä.
Vastaan tuulen havinana hiljaisessa metsässä,
lumen narskeena jalkojesi alla,
sateen ropinana
ja ukkosen jymynä.

Ja kun ilta hämärtyy
toivotan sinulle hyvää yötä."

Elämä on valoa ja varjoa!
Edellä mainittujen lisäksi päässäni soi heti herättyäni repeatilla "..niin kaunis on maa, niin korkea taivas soi lintujen laulusta kukkiva kunnas ja varjoisat veet..."

rakkaudella,
Sartsa

BACK TO SCHOOL (WORK)

Pari päivää töitä takana loman jälkeen. Onneksi meillä on aika rento ja pehmeäkin aloitus uuteen lukuvuoteen, sillä koulu on vielä ollut kovin hiljainen. Vain minä ja pomo tänäänkin työstämässä. Tahti on ollut suoraan sanoen tänäänkin ehkä vähän hiukan liiankin verkkainen mutta tiedän sen olevan tyyntä myrskyn edellä. Huomenna kaikki työkaverit tulevat töihin ja ylihuomenna saadaan lapsukaisetkin taloon niin siitä se hulina sitten alkaakin. Ja hyvä niin. Mulle se on ihan tervetullut ajatus. Kesä on ollut aivan mahtava ja loma on ollut aika pitkälle sitä mitä sen pitääkin. Sopivassa suhteessa pientä retkeä, oleskelua, lorvailua ja sitäsuntätä. Aika pitkälle juurikin sitä mitä milloinkin on huvittanut. Se on ainoastaan jäänyt harmittamaan ettei lasten kanssa päässyt mihinkään reissuun. Osittain rahasyistä, osittain aikataulusyistä ja osittain koska aika nyt vaan tuppaa kulumaan hiukan nopeampaa kun mitä itte hoksaakaan. 

Työkuviot on mun kohdalla vielä olleet aika avoinna. Viikkotuntimäärää on mietitty ja työnkuvaakin hiukkasen. Pari päivää oon siis ikäänkun sorvannut ilman suojalaseja :D Tänään sitten tuli ihan yllättävä puhelu ja taholta jota en olisi millään osannut odottaa. Rouva isorouva soitteli ja tarjosi mulle ihan uudenlaista työnkuvaa. Nykyisessä työpaikassa mun viikkotunnit olis olleet 32 tunnin luokkaa eli viime vuoden täysistä tunneista muutaman tunnin pudotus. Se ei onneksi rahallisesti olisi ollut niin merkittävä etteikö sillä pärjäisi mutta nyt mulle siis tarjottiin lisätunteja toiselta koululta. Siellä tekisin pelkästään kansliatöitä joten työnkuva muuttuisi aika tavalla. Tuntuu mukavalta ja samalla aika jännältäkin. Taas mä oon uusien haasteiden edessä mitä tulee töihin mutta eipä haittaa. Yritetään edes. Tuntuu että virtaa ja motivaatiota riittää kyllä.

Akin isän poismenosta on ensishokki tavallaan ohitettu. En tiedä oliko oikea sanavalinta, mutta siis niin että katse on tulevassa. Siinä että elämä jatkuu ja mietitään kukin tahoillaan mitä se tarkoittaa. Ei jäädä suruun liiaksi kiinni sillä tapahtumaa ei voi takaisin ottaa. Päivä ja hetki kerrallaan sen hetkisen olotilan mukaan. Suru ja kyyneleet otetaan avosylin vastaan yhtä hyvin kun ilo ja naurukin. Kaikki ne kuuluu kuitenkin elämään.

Tänään oli mukava tulla töistä kun kotona oli vähän enemmänkin elämää sillä Akin tytöt olivat tulleet käymään. Se on aina mukavaa. Nyt elellään taas penkkiurheilijan onnenpäiviä kun illat saa jännätä tv:stä Yleisurheilun EM kisoja. Näin sujuu tämäkin ilta ennenkuin on aika mennä ajoissa tutimaan.

rakkaudella,

Sartsa

ELÄMÄN RAJAMAILLA

Tällä hetkellä on sellainen tilanne, että mun sisällä olis niin paljon sanottavaa mutta toisaalta en oikein osaa sanoa mitään. Oon oppinut viime viikon aikana ainakin sen, että hiljaisuus puhuu joskus kovemmin kun sanat. Itte kun oon hiukan ektrovertimpi luonne, yhden lajin pyryharakka, puhettakin tulee ihan riittämiin niin on ollut välillä hämmästyttävää miten vahva voi hiljaisuus olla. Aina ei tarvita sanoja. Joskus sanojen vähentäminen lisää läsnäolon intensiteettiä. Se on ollut meikäläiselle arvokas opetus.

Oon ollut läsnä tilanteissa, jotka on todella herkkiä. Kaikesta en voi enkä halua puhua, sillä ollaan sen verran herkällä alueella. Ihmisyyden ytimessä. Siinä missä kaikki turha on riisuttu, on vain se mikä tässä elämässä on oleellista ja merkitsevää. Toinen ihminen, lohtu, kosketus, välittäminen.

Olen pitkästä aikaa ollut tekemisissä kuoleman kanssa. Seurannut vierestä miten elämänlanka ohenee ohenemistaan. Se laittaa asioita väkisinkin perspektiiviin, pakottaa pohtimaan sitä mikä tässä elämässä mitään merkitsee. On tullut ärsyynnyttyä ittelleen (ja hiukan ylipäänsä meille täälä tallaajille) siitä, miten olemattomiin asioihin me keskitytään. Miten vähäpätöiset asiat nousevat puheen aiheiksi, miten olemattomat asiat meidän aikaa ja ajatuksia vie. Täytyy suorittaa, omistaa, kasata mammonaa ja mainetta. Ja minkä takia? Sillä viimeisellä rajalla me kaikki ollaan ihan samalla viivalla. Siinä kohtaa kun kaikki tämä maallinen riisutaan ja se lakkaa olemasta. Silloin jokaiselta jää jäljelle ihmisyys, inhimillisyys, persoona. Kun elämänlanka on enää ohuen ohut kun hämähäkin seitti tarvitsee ihminen ihmistä. Ei siinä kohtaa lämmitä pankkitilin saldo tai muhkea huusholli, saatika uusi auto. Lämpöä ei tuo myöskään tittelit tai arvonimet. Siinä kohtaa tarvitaan toista ihmistä. Lohtua tuo vain toisen ihmisen sanat, läsnäolo, kosketus. Tunne siitä että ei ole yksin.

Tilanne, jossa tämän ja seuraavan maailman raja hämärtyy ja voit olla saattamassa henkilöä turvallisesti sinne jonnekin, missä ei enää kivut tunnu eikä huolet paina, niin siinä tuntee ittensä kyllä todella pieneksi, heikoksi ja nöyräksi. Kiitolliseksikin että saa sellaisen kunnian ja luottamusen osakseen. Kaikkea kokemaani en vielä oo edes pystynyt aloittaa jäsentämään. Sen tiedän ihan varmasti, että mun sydämeen on tatuoitu sellaisia arvokkaita muistoja ja hetkiä joita en tule koskaan unohtamaan. Arvokkaita hetkiä joita ei kovin montaa elämän varrella tuu vastaan. Tässä uudessa elämäntilanteessa koin samalla että mut on hyväksytty perheenjäseneksi tähän uuteen perheeseeni. Se tuntui ja tuntuu tosi hyvältä.

Jätän tämän nyt vaan tähän. Muistakaa olla läsnä ja kertoa että tykkäätte.

rakkaudella,
Sartsa

Tähän loppuun vielä Danielle Steelin teksti jossa mielestäni oivallinen sanoma:

Taatusti hän kuulee.
Hän katselee sinua varmasti kaiken aikaa.
Ehkä hän on nyt onnellinen,
ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan
jäädä meidän elämäämme pysyvästi.
Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita,
vain läpikulkumatkalla.

Ehkä he täyttävät tehtävänsä nopeammin
kuin muut. Heidän ei tarvitse vitkutella
täällä sataa vuotta saadakseen kaiken kuntoon.
He hoitavat hommansa tosi nopeasti, jotkut.
Jotkut vain ikään kuin käväisevät
elämässämme antamassa meille jotakin,
tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää,
ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme.
Hän opetti sinulle varmasti jotakin.
 

Ehkä hän opetti sinua rakastamaan,
antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa sinulle.
Hän opetti sinulle paljon, ja sitten hän lähti
Ehkä hänen ei yksinkertaisesti
tarvinnut viipyä pitempään.
Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa,
mutta häneltä saamasi lahjan
sinä saat pitää ikuisesti.
Danielle Steel

TUPLAFESTAREITA

Meillä oli todellinen festariviikonloppu viikko sitten. Täällä Mänttässä juhlittiin koko viikonloppu Mää oon Mänttästä teemalla ja koko kaupunki oli täynnä erilaista ohjelmaa. Me poimittiin vaan pari helmeä tapahtumien joukosta ja lähdettiin sitten kohti Lapuaa, missä festaroitiin perinteisemmällä meiningillä. 

Käytiin kattomassa Mänttäläisen loistavan valokuvaajan Marko Marinin valokuvanäyttely Hetkiä ajassa kaupungintalolla. Oon ihaillut facebookissa kyseisen valokuvataiteilijan töitä aiemminkin ja tykännyt siitä, että kuvien taustalle on helppo kuvitella joku tarina. Tässä näyttelyssä jokaisen teoksen kohdalla oli avattu Marinin omia ajatuksia ja pohdintoja kuviin liittyen. Laitoin tuohon alle ensin kuvaan liittyvän tekstin ja perään itse kuvan. Siitä saa jokainen pohtia sitten tykönään, aiheuttaako kyseinen kuva samantyyppisiä ajatuksia vai jotain ihan muuta.

Toinen Mää on Mänttästä viikonlopun ohjelmista, joka haluttiin käydä kokemassa oli runoilija Linda Huhtisen alustama "Juicen sutkaukset - kohtaamisia Leskisen kanssa". Mukana oli myös AJ Keskinen joka lauloi aina välissä biisin Juicen tuotannosta. Oli kyllä tosi mielenkiintoisia kuunnella kertomuksia ja saada tietoa Juicen persoonasta. Leskinen on kynäniekka jota itse kunnioitan suuresti ja arvostan hänen panostaan suomen kielen hyväksi. Oikein viihdyttävä puolituntinen.

Enempää ei sitten täälä ehdittykään kun lauantaina suunnattiin auton nokka kohti Lapuaa ja siellä rokattavia Vanhan Paukun festareita. Yövyttiin mun siskon luona ja siihen kuului sekin luxus että päästiin pitkästä aikaa saunaan. Ihanaa!! Niin kuuma ja hiostava keli kun ulkona olikin niin sauna piristi kummasti. Illalla käytiin erittäin hikisissä olosuhteissa kattomassa Suvi Teräsniskan keikka ja sitten kun hiukan saatiin siitä toivuttua ja nähtyä ihania ystäviä niin lähdettiin vielä kattomaan Elias Kaskisenkin livekunto. Mua ei hirveesti yllättänyt että Suvi oli jälleen kerran loistava mutta se miten energinen oli Elias Kaskisen keikka niin se tuli puun takaa. Meininki oli ihan järjettömän kova ja Elias niin kuuuuuuuma, että tytöt eturivissä oli ihan sulaa laavaa.

Suvi Teräsniska

Elias Kaskinen

Festareilla oli tosi hikinen tunnelma ja me lähdettiinkin sitten kohti majapaikkaa jo ennenkun pari vipaa esiintyjää ehti lauteille. Kumpikaan ei meitä houkutellut joten rauhallinen istuskelu terassilla kotioloissa veti pitemmän korren. Oli ihanaa saada viettää aikaa hyvässä seurassa pitkästä aikaa. Sunnuntaina lähdettiin sitten vielä piipahtamaan Lapuan hautausmaalla ennen kotiin lähtöä. Mukava viikonloppu jonka muistoilla taas mennään hyvän matkaa.

Tää kesä on kyllä ollut ihan täydellinen kelien suhteen ja on mahdollistanut ulkona olemisen maksimoinnin. Mikään ei voita sitä fiilistä kun istuu kesäyön hiljaisuuden laskeutuessa ulkona nauttien viilenevästä illasta.

rakkaudella,
Sartsa

MÄNTÄN KUVATAIDEVIIKOT 2018

Taidekaupungissa kun ollaan niin pitäähän se nyt käydä kattomassa mitä kuvataideviikot tänä vuonna meille tarjosi. Täältä infoa tapahtumasta  Sinnehän ehtii vielä hyvinkin ihastelemaan ja kummastelemaan monimuotoista taidetta. Itse tykkäsin juurikin siitä, että taidetta oli niin laidasta laitaan että uskoisin jokaisen löytävän jotain mikä puhuttelee tai aiheuttaa jonkinsortin tuntemuksia. Mikä kait on se taiteen perimmäinen tarkoituskin. En pidä itteäni todellakaan taiteen asiantuntijana millään tavalla vaan oon enemmän sellanen fiilistelijä. Koskee kaikenlaista taidetta.

Laitan tähän kuvakavalkadin mitä kaikkea (ja toki todella paljon muuta) meille tarjoiltiin ja tarjoillaan vielä elokuun loppuun asti. En ala kertoilemaan näistä sen kummemmin vaan kuvat puhukoon oman tarinansa...

Näyttelypaikkana sijaitseva Pekilo on entinen rehujalostamo ihan mäntän tehtaan kupeessa. Jälleen tutustumisen arvoinen paikka tässä pienessä mutta vireässä taidekaupungissa.

Näyttely itsessään ulottui myös ulos asti ja sisällä nähtävää on useammassa kerroksessa.

Tilataideteos toivotti tervetulleeksi

Näissä kuvissa oli iso tarina taustalla, pakolaisia joiden puhelimissa näkyy kuvia kotikonnuilta

Pekka Paikkari: Hauras aika (kuivattu ja poltettu savi)

Kirsi Pitkänen: installaatio Meeting Point

Kaj Stenvallia

Ville Räty: Nopeutettu hävittäminen

Tämä seuraava taidemuoto on sellanen, jota heti mielessäni aloin tekemään lasten kanssa.  Sopis mun mielestä semmoseksi kimppateokseksi sekä päiväkotiin että kouluun.

rakkaudella,
Sartsa