ROMMIRUSINAJÄÄTELÖMIES

Tunsin kerran miehen. Liian lyhyen aikaa mutta riittävästi että se jätti minuun jälkiä. Joillakin ihmisillä on sellainen taipumus. He tulevat elämääsi niin yllättäen ettet ehdi sitä jännittää tai ennakoida. Ja ehkä juuri siitä syystä, he usein tekevät vaikutuksen. Toisinaan positiivisen ja toisinaan ei niinkään. Yhtä kaikki, eivät ole yhdentekeviä vaikka olisivat vain ohikulkijoita.

Mies, jonka tunsin, teki vaikutuksen heti ensi kohtaamisesta. Ilmassa oli jotain sellaista selittämätöntä rauhallisuutta etten siinä tilanteessa jännittänyt yhtään.Vielä vähemmän sen jälkeen kun oli kätellyt ja oli esittäydytty. Siitä lähtien oleminen oli luontevaa, pakottamatonta ja luonnollista. Tunsin olevani tervetullut, hyväksytty. Tuntui silloin mukavalta ja sama tunne on ollut aina kun ollaan kohdattu.

Tällä hetkellä oikein naurattaa se ensivaikutelma mikä ensikohtaamisessa itselle tuli. Tajusin ja tunsin, että huoneeseen on astunut elämän kokemusta ja tietynlaista vanhan merikarhun karismaa. Se on selittämätöntä, sitä ei pysty sen kummemmin jäsennellä eikä vastata kysymykseen että miksi näin. Joillain ihmisillä on vain sellainen aura. He huokuvat ympärilleen, ihan tuntemattomillekin, sellaista lämpöä joka tekee olon mukavaksi ja hyväksi.

Mies jonka tunsin oli vierivä kivi, joka ei sammaloidu. Arvosti terveitä elämäntapoja, liikkui paljon. Välillä ihan meikäläistä hävetti omat vastaavat tottumukset siinä rinnalla. Hävettää vieläkin. Kannattais ehkä ottaa opiksi.

Tämä mies lähti ihan liian äkkiä pois. Jos sellaiseen joskus pystyy varautua ja valmistautua niin tässä kohtaa ei todellakaan. Vieläkin tuntuu olo hölmöltä, ei ehkä usko todeksi. Tulee mieleen että miksiköhän hyvät otetaan täältä pois liian aikaisin. Onko heille tarvetta tuolla jossain? Josko he ovat ehtineet täyttää tehtävänsä täällä aikaisemmin, koska ovat levittäneet hyvää ympärilleen tehokkaammin kuin me muut? Ikuisuuskysymyksiä, joita meidän tavallisten kuolevaisten ei kuulukaan ymmärtää. Kyse on niin paljon suuremmasta kuin mitä me pystytään tajuamaan. Olkoon niin. Siihen on tyytyminen, vaikka aina ei kyllä ymmärrä mikä tarkoitus kaikella on. Pohjimmiltaan kuitenkin uskon, että kaikelle on joku tarkoitus. Mikä tälläisellä sitten on, niin sitä en vielä osaa sanoa. Ehkä se meille näytetään joskus, ehkä ei.

Olen niin uskomattoman kiitollinen ja edelleenkin koen itseni käsittämättömän etuoikeutetuksi että sain elää mukana hänen viimeiset päivänsä. Voisi jopa sanoa, että viimeiset hetkensä. Toivon kosketukseni tuoneen lohtua siirtyä rajan tuolle puolen.Viimeisinä päivinä koin hetkiä jotka jäävät ikuisesti elämään mieleeni. Ovat takuulla niitä viimeisiä jotka häipyvät muistoista sittenkin kun dementia on hämärtänyt lähes kaikki muut muistot. Tästä lähtien aina kun joku tarjoaa mulle jotain tai kuulen itseni sanovan että minä tarjoan niin tämä mies tulee mieleeni. Ja jokainen rommirusinanmakuinen jäätelöpallo vie mut tiettyyn paikkaan ja tilanteeseen. Elämäni loppuun asti. Kiitos niistä tuonne jonnekin. Toivon, että tapaavat siellä mun isun kanssa. Siellä levoton juttu vauhdikkaasti lentäköön.

Samalla oon tuntenut, ettei mulla oo oikeutta surra näin. Tunnettiinhan vain niin pieni hetkinen. Mun täytyis olla vahva että pystyn olla tukena heille jotka ovat olleet lähempänä. Täytyis kuivata toisten kyyneleet eikä suoltaa omia. Näin mä ajattelen ja oon yrittänyt näin olla. Tunteella elävän ihmisen kohdalla se ei kuitenkaan mene niin. Tunteet on elettävä ja otettava vastaan sellaisena kun ne tulevat. Minä nyt vain tunnen haikeutta ja moni asia vie kyyneliin. Mun on pakko suoda se itselleni.

Tänään otin päiväunet töitten jälkeen. Unessa täytyi tapahtua jotain, sillä kun heräsin niin mulla oli kummallisen levoton olo. Tuntui kun tämä mies olisi puhunut mulle jotain. Olinko nähnyt kenties unta? En pysty sanoa, mutta herätessäni mun piti mennä heti ulos ja tuijottaa pitkän aikaa koivujen latvoja jotka huojuivat tuulessa vasten sinistä taivasta. Olo ei helpottunut siitäkään vaan oli pakko tarttua kynään. Tuntui, että on jotain mitä pitää ulos päästää. Seuraavanlainen teksti tuli sitten ulos lähes itsestään:

"Älä sure, en minä lähtenyt minnekään.
Joka päivä saavun luoksesi,
huomaat kyllä sen.
Lähdin vain lentoon, tuulen mukaan.
Olen vapaa kuin taivaan lintu,
kevyt kuin perhosen lento.
Saavun luoksesi,
jokaisen uuden kevään myötä.
Olen sinisellä kesätaivaalla seilaava pilvi.
Syksyinen tuuli tunturissa
ja talvella kimmeltävä hanki.
Olen kaikkialla.
Osa sitä, mitä olen aina rakastanut.
Mitä sinäkin rakastat.
Luontoa

Puhu minulle,
kuulen kyllä.
Vastaan tuulen havinana hiljaisessa metsässä,
lumen narskeena jalkojesi alla,
sateen ropinana
ja ukkosen jymynä.

Ja kun ilta hämärtyy
toivotan sinulle hyvää yötä."

Elämä on valoa ja varjoa!
Edellä mainittujen lisäksi päässäni soi heti herättyäni repeatilla "..niin kaunis on maa, niin korkea taivas soi lintujen laulusta kukkiva kunnas ja varjoisat veet..."

rakkaudella,
Sartsa