Jos oon aina herkkis niin näinä viime päivinä mun herkkyys on ollut ihan omalla levelillään. Oon ollut jotenkin tosi auki ja vereslihalla niin, että kaikki pienikin negatiivisuus tai ikävämpi asia on saanut mut ihan kun kuilun partaalle. En ole kokenut olevani työkykyinen koko viikolla, sillä kaikki tämä kaaos mun sisällä on vaikuttanut töihinkin vaikka ei tietty saisi. Ajatus harhailee. Huomaan istuvani vaan hiljaa tuijottamassa kaukaisuuteen samalla kun päässä liikkuu, ei niin yhtään mitään. Kaiken lisäksi oon menettänyt hyvät yöuneni. Univelka, jos mikä. sitten näkyy väistämättä niin kotona kun töissäkin. Onneksi mulla on töissä ymmärtäväisiä ja ihania työkavereita joille voi avautua ja jotka antavat tarvittaessa tilan olla vaan. Oon halunnut avoimesti kertoa kaikista näistä asioista töissä, sillä ehkä sitten kaikkien on helpompi ymmärtää mikä mua nyt "vaivaa" tällä kertaa.
Veljen tyttöni tilanne on alkuviikosta sahannut edestakaisin. Odotan aina kovasti viestejä ja kuulumisia, sillä katsomaan en oo vielä päässyt. Viestit on vaihdelleet toivosta epätoivoon ja tytön tila on tuntunut menevän ylös ja alaspäin. Siinä missä on tullut viesti jostain positiivisesta edistymisestä niin sitten onkin tilanne jo muuttunut. Kuitenkin sitten yllättäen alkoi tulla aika pienenkin ajan sisällä ilmi, että "edistymistä" oli tapahtunut. Ja tapahtuikin sitten monenlaista samaan aikaan. Kaikkein kriittisin vaihe on mun käsittääkseni ohi, joten sillä tavalla voi huokaista helpotuksesta. Tässä vaiheessa ei tietenkään voi vielä tietää sitten yksityiskohtia, että miten laajoja vaurioita aivoihin on tullut ja mitä ne tarkoittavat toipumisen kannalta. Joka tapauksessa toipuminen on pitkä prosessi. Kunhan aina välillä saataisiin jotain positiivisiakin uutisia että eteenpäin mennään.
Murehdin valtavasti vanhempia, jotka joutuvat elämään vielä paljon suuremman murheen ja taakan kanssa kun mitä kukaan meistä sivullisista. Minä kaikkein eniten sivussa, kun täällä kaukana muista olen. Tämän viikon aikana oon tuntenut ihan valtavasti epätoivoa, kiukkua, surua mutta jopa syylisyyttäkin siitä, etten pysty millään tavalla olla veljen perheen apuna. Oon tottunut siihen, että kun lähellä asuin niin ilman muuta olin auttamassa ja kantamassa oman korteni kekoon kriisitilanteen tullen. Nyt en voi tehdä mitään. Tsemppiviestien laittaminen ja sitä kautta mukana eläminen tuntuu omasta mielestä enemmän rasitteelta kun tuen tarjoamiselta. Toisaalta tämä tilanne on lisännyt sitä mun erillisyyden ja irrallisuuden tunnetta, että oon yksin kun ei ympärillä ole samaa kokevia rakkaita. Kun mä kirjoitan näin tai sanonkin sen, että tunnen olevani todella yksin tälläisissä tilanteissa niin se kuulostaa mun korvaan siltä, kun syyttäisin läheisiäni jotenkin siitä että mut ois jätetty yksin. Vaikka ei se nyt sitä todellakaan oo. Niin se nyt vaan on kun oon tämän valinnan tehnyt, että muutin pois. Nyt on vain hyväksyttävä nämä olosuhteet ja tosiasiat vaikka se onkin vaikeaa. Tekis niin mieli pystyä auttaa jotenkin...
No, tuo tilanne sairaalassa siis elää päivittäin. Joskus jopa saman päivän aikana muuttuen. Mä ajattelen positiivisesti ja toivon lapsellisesti sen auttavan asiaa kääntymään parhain päin. Toiset rukoilee ja mä yritän lähettää positiivista energiaa universumiin. Kukin tyylillään...
Viime päivät siis töissäkin oli mulle tosi raskaita ja eräänä päivänä epätoivon vallatessa mielen oikein kunnolla mä ajattelin, että pitääköhän mun luovuttaa ja jäädä saikulle. Jaksaminen oli niin vähissä. Sitten päätin kuitenkin tsempata, hoitaa sillä hetkellä vaan ihan pakolliset jutut ja antaa itselle aikaa. Joululoma ei siis tullut totta tosiaan päivääkään liian aikaisin. Ja sitä onneksi riittää nyt sitten parin viikon verran, joten akkujen lataamiselle on kunnolla aikaa.
Nyt on siis jouluaattoilta ja oon ollut yksin kotona tässä reilut pari tuntia. Poltin siinä vähän pipareita ja katoin pöytää illallista varten. Aki lähti pukkikeikoille ja mä jäin sitte siksi aikaa yksin. Kovin haikein mielin mä oon ollut kun on niin ikävä kaikkia rakkaita. Varsinkin tuota pikkuväkeä. Onneksi siskon perheeltä on tullut vähän kuvia että on päässyt fiilikseen. On tämä aikuisten joulu vähän sellainen normipäivä muiden joukossa. Syömiset vaan vähän erilaiset.
Alla muutamia kuvia meidän joulusta:
Lahjoja tehtiin tänä vuonna itse lähinnä ruokapuolelle. Tehtiin monenlaisia sinappeja ja sitten alla kuvassa olevia öljyjä.
 |
| Maustettuja öljyjä |
 |
| Tällaisia koreja lähti ja lähtee lahjaksi läheisille |
Ruoat on tietenkin tärkeitä ja niitä mä haluan aina kiireestä huolimatta ehtiä tehdä:
 |
| Jouluruukku ja porkkana- sekä lanttuloora on tehtävä aina itte |
 |
| Eka kertaa tein sienisalaatin omin kätösin ja hyvää tuli |
 |
| Kuin myös rosollista |
Edellä mainittujen lisäksi ruokapuolta tein itte mm. marinoituja punasipuleita ja -kurpitsoja. Toimivat hienosti kalojen kaverina. Ennen Akin pukkikeikoille lähtemistä nautittiinkin kevyenä lounaana kalalautaset. Tarjottavat tässä:
Sitten olikin jo aika pukin lähteä matkaan.
Mä leivoin sillä välin pipareita, homma jota en ikinä oo tehnyt aattona.
 |
| 3 pellillistä joista yks paloi kokonaa, yks puoliksi ja yks oli priimaa |
Toivo tonttu muutti meille tässä pari päivää sitten lahjana ja nyt sitten hän sai kunnian toimia lahjavahtina.
Jouluaattoilta jatkuu ihan kohta illallisen merkeissä.
Ihanaa joulua Sulle <3
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti