Tämä päättymässä oleva viikko on kyllä ollut sellainen, että ehkä mä en vieläkään oikein tajua missä mennään ja mitä tässä maailmassa tapahtuu. Lupasin kertoa unettomuuteni syystä kunhan saan jäsenneltyä asioita, mutta eihän tälläisiä asioita pysty jäsentelemään. Täytyy vaan yrittää jotenkin purkaa kullakin hetkellä päällimmäisenä olevia tuntemuksia ettei ne tekisi pesää mihinkään sieluni syövereihin.
Maanantaina klo 12.20 mä sain whatsapp viestin joka pysäytti kerralla kaiken. Mun veljeni 12v tyttö oli saanut aamulla massiivisen aivoverenvuodon ja oli menossa kiireesti Tampereelle leikkaukseen. Siitä on alkanut sitten hetkessä eläminen ja uusien kuulumisten odottaminen. On menty todella isoa vuoristorataa pienistä ilonaiheista ja toivonkipinöistä epätoivoon. Tilanne on edelleen todella vakava eikä ole mitään takeita mitä tapahtuu. Paitsi että mä oon päättänyt että tyttö toipuu kyllä ja palaa kotiin. En halua ajatella että olis mitään muita vaihtoehtoja. Tälläiselle ihmiselle, niinkun minä, joka uskoo siihen että kaikella on tarkoitus on ollut tosi vaikeaa nyt ymmärtää miksi näin. 12 vuotias täysin terve tyttö onkin yhtä äkkiä sairaalassa taistelemassa hengestään. Se ei kuulosta oikealta! Oon miettinyt ainakin tosi paljon sitä, että kuinka pienestä kiinni tämä meidän elämä täällä on. Yhdessä hetkessä kaikki on hyvin ja sitten taas ihan sormia napsauttamalla kaikki voi muuttua radikaalisti. Tälläinen tilanne on niin kovin karu muistutus siitä, että pitäis elää aina tätä kyseistä hetkeä. Ja samalla kun kirjoitan noin, niin se kuulostaa jotenkin kuluneelta ja lattealta. Mutta kun niin se ihan oikeasti on. Etenkin ois pidettävä hyvä huoli ihmisistä ympärillään. Läheiset on kuitenkin tärkeintä mitä meillä on oli ne sitten perheenjäseniä, ystäviä, sukulaisia tai ketä vaan. Olis niin tosi tärkeää muistaa aina välillä sanoa ja näyttää se, että toinen on tärkeä. Kun ei me tiedetä onko huomista
Kaikki maallinen mammona ja materia mitä me niin mielellään keräillään ,ja mitkä aika monille määrittää jotenkin sitä elämänlaatua tai onnellisuutta, on kuitenkin ihan mitättömiä ellei ole ihmisiä kenen kanssa jakaa iloja ja suruja. Etenkin jos vaikeuksien tullen sä olet ihan yksin niin eipä siinä lämmitä minkäänlainen pankkitilin saldo eikä messevä omaisuus. Se on toinen ihminen joka tuo lohtua, lievittää kipuja ja tekee iloisista hetkistä vielä parempia. Itse oon koittanut muistaa sanoa läheisille että ovat tärkeitä, mutta ei varmasti lähellekkään tarpeeksi.
Nyt kun vielä eilen joulushoppailujen ja mukavien kyläilyhetkien lomassa saatiin ens lauantaille kutsu hautajaisiin niin eipä voi sanoa että tämä vuosi on päättymässä hyvissä merkeissä. Lauantain hautajaisten vainaja kun on 18 vuotias nuorukainen. Mulla on sellainen tunne, että oon jotenkin kaikkien näiden musertavien uutisten keskellä ihan lukossa. Mä pärjäilen kyllä, mutta pääkoppa tekee jatkuvasti valtavasti töitä jonka seurauksena olo tuntuu väsyneeltä ja raskaalta. Itku saattaa tulla aivan yllättäen, lähes aivan syyttä, joten Juicen sanoin "... sielu on hellä kuin mimosan hipiä, sielu on kipiä, sielussa sataa, ajatus nilkuttaa suppeaa rataa, ajatus toistansa korville lyö..."
Tässä väliaika kuulumisia mitä tällä hetkellä kuuluu. Muistetaan pitää huolta itsestämme ja niistä rakkaista meidän elämässä. Sanoitetaan aina välillä mitä ajatellaan.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti