NEGATIIVISUUDEN VERKOSSA

Koko viikon aikana en oo taas ehtinyt kirjoitella mutta siitä nyt viis sillä mun on ihan pakko saada purkaa fiiliksiäni tällä hetkellä. Oikeastaan tämä sama aihe on ollut aikalailla tapetilla koko tämän viikon että sen puoleen se liittyy menneisiin päiviin ja tähän hetkeen. En varmaankaan osaa purkaa ajatuksiani tähän kovinkaan tyhjentävästi sillä aihetta on jotenkin vaikea pukea sanoiksi. Tai paremminkin tätä mun tunnetilaa on vaikea pukea sanoiksi. Jos yhdellä sanalla pitäis sanoa niin täytyisi vaan todeta että ahdistaa ihan pirusti.

Oon huomannut muutenkin viime aikoina että imen ympärilläni olevia tunnetiloja itseeni pesusienen lailla. Toki oon sitä aina tehnyt ja sen takia koenkin olevani erityisherkkä ihminen. Kärsinkin siitä aika ajoin ehkä tarpeettomankin paljon mutta jostain syystä mä en voi itelleni mitään. Ainoa, mitä oon kokenut voivani tehdä on opetella välttelemään tilanteita ja asioita jotka tiedän etukäteen jo ahdistaviksi. Aina kaikkeen ei voi kuitenkaan varautua. Oon joutunut tämän viikon aikana painimaan nyt aika isojen tuntemusten, lamaannuttavien fiilisten ja isojen asioiden kanssa. Lyhykäisyydessään kyse on siitä, etten mä kestä negatiivisuutta ympärilläni. Siis sitä, että kaikki asiat on aina pielessä tai menossa pieleen. Että mun kanssaeläjien lasi on aina puolityhjä eikä koskaan puolitäysi. Myös ihmisten ilkeys tai piikittely toisiaan kohtaan on asia johon mä en osaa ollenkaan suhtautua. Päässäni mulla tapahtuu heti sellainen aktivoituminen, että haluan alkaa korjata asioista. Jos työpaikalla on ilmapiiri jotenkin ahdistava niin alan välittömästi miettiä keinoja sen parantamiseksi. Haluan että kaikilla olisi mahdollisimman helppo ja kiva olla. Eräs viisas ystäväni kerran sanoi tästä taipumuksesta että psykologit kutsuvat sitä jumalasyndroomaksi. Tarkoittaen sitä, että mä haluan tavallaan ajatella toisten puolesta ja yrittää saada heidätkin välittämään samoin kun minä välitän. Se, että mä haluan vaikka nyt siellä työpaikalla, että kaikilla on kiva olla töissä ja puhalletaan yhteen hiileen niin en mä saa muita haluamaan sitä samaa elleivät he koe sitä tärkeäksi. Tai jos he eivät kerta kaikkiaan välitä. Osasinkohan nyt avata yhtään tätä ajatuskulkua. Mulla jäi tuo lause mieleen ja oon aina välillä pyöritellyt sitä päässäni ja miettinyt mitä se omalla kohdallani tarkoittaa.

Tottakai mä tiedän, että mulla on pelkästään hyvät ja positiiviset tarkoitusperät mutta oonko mä oikeutettu puuttumaan toisten ajatusmaailmaan? Tai kannattaako mun käyttää omia, välillä vähän rajallisiakin, voimavarojani siihen että otan kaikkien huolet ja murheet käsiini ja yritän pelastaa maailman.

Alkuviikosta heti mä koin jonkunmoisen romahduksen työasioihin liittyen. Oikeastaan pikemminkin pitäisi sanoa, että mun silmät aukes oikein kunnolla sille, ettei kaikki todellakaan ajattele yhteen hiileen puhaltamisesta samalla tavalla kun mä ja sille asialle mä en kerta kaikkiaan voi mitään vaikka tahtoisin kuinka. Joko toisille se työnteko tarkoittaa ihan eri asioita kun mulle, sellaista että hoidetaan päivän työtunnit täyteen mahdollisimman helpolla ja ajatus on se, että ei mun tarvi vaivautua vaan kyllä joku ne hommat hoitaa ellen minä hoida, tai sitten ei vaan ajattele kyseisten asioiden kuuluvan itselle. Sekavaa sepustusta mutta jätän tämän nyt kumminkin vaan tähän kun en mitään yksityiskohtia tässä halua lähteä availemaan. Lopputulema kuitenkin on, että viime maanantai-ilta oli mulle tosi paha kun tämä oivallus saavutti mun tietoisuuden ja jouduin pysähtymään siihen. Mietin, että jos kerran muut eivät välitä niin sittenhän mun on luovutettava ja todettava että vaikka mä kuinka tahtoisin pelkkää hyvää niin en mä saa toisten ajatuksia muutettua. Tuo ajatus toi mukanaan henkisen romahduksen lisäksi fyysisen väsymysen. Olin aivan katki ja tuntui että itku tuli pelkästä väsystä. Siinä kohtaa mä tajusin sen, että mun on oman mielenterveyteni kannalta opittava hölläämään ja ajattelemaan vähemmän toisten puoleta. EI, vaan on opittava välittämään, kuulemaan ja näkemään vähemmän. Munkin täytyy alkaa vain hoitamaan oma leiviskäni ja olemaan puuttumatta sen suuremmin asioihin ympärilläni. Tästä ajatusketjusta tuli vielä suurempi oivallus siitä, että mun työidentiteetin täytyy muuttua enkä mä tiedä yhtään että mitä se sitten tarkoittaa. Tähän asti oon ollut koko työyhteisön hyvinvointia olkapäilläni kantanut vastuunottaja mutta jos mun täytyy niistä alkaa höllätä niin mitä se käytännössä tarkoittaa. En vielä tiedä. Ainakin sitä, että välttelen tästä lähtien tilanteita joissa ahdistus jostain negatiivisesta voisi nousta. Vähemmän aktiivinenkin tarvis olla ja hyväksyä ajatus, että jokainen pärjätköön omillaan. Tuntuu kamalalta mutta koko viikon mä oon tätä nyt opetellut. Onneksi puhumisen kynnys esimiehen kanssa on todella matala ja nämäkin asiat saatiin puhuttua.

Loppuviikko töissä menikin sitten tosi kivasti. Yritin ihan tosissani nyt opetella olemaan vaan ihan laput silmillä ja kunhan pääsen siitä johtuvasta syyllisyydestä eroon niin sitten oon selvillä vesillä. Vielä tällä hetkellä se aiheuttaa vähän omantunnon kolkutuksia etten tee töitäni niin täysiä kun voin tehdä. Ja että mä petän mun työyhteisön kun en jaksa enää kannatella sen hyvinvointia omilla harteillani. Mutta mä toivon oppivani vielä...

Sama aihe on seurannut mua nyt sitten koko viikon. Oon lukenut artikkeleja ja lehtijuttujakin negatiivisuudesta, koulukiusaamisesta ja kaikesta muusta ahdistavasta josta ei haluaisi tietää mitään. Tänään törmäsin taas asiaan kun jouduin seurata vierestä miten ihmiset kohtelivat toisiaan tosi kurjasti. Tiuskimista, vähättelyä, taas sitä negatiivisuutta mitä mä en kerta kaikkiaan kestä. Yritin mennä tilanteesta pois, mutta en kyennyt. Mulla oli sisälläni niin paha olla että itku ei todella ollut kaukana. Miksi ihmisten pitää olla toisiaan kohtaan niin tylyjä ja kohdella toisia ankeasti. Jopa läheisten kesken saatetaan saada ilma niin paksuksi negatiivisuudesta että siitä voisi leikata veitsellä paloja. Olis tehnyt mieli tehdä niin. Leikata siihen ilmaan reikiä, joista valoisuus ja ilo toisten seurasta voisi tulla sisään. Olin kuitenkin ulkopuolinen, ei mulla voinut olla mielipiteitä. Olen joskus aiemminkin kokenut jossain samaa ulkopuolisuuden tunnetta johon liittyy häkissä olevan eläimen pakokauhua siitä ettei pääse tilanteesta pois. Se sama maailmanparantaja Sartsa sieltä koitti nostaa päätään, että nyt stop. Olkaa kilttejä toisillenne. Arvostakaa toisianne. Kysykää mitä kuuluu, puhukaa. Mä vaimensin sen äänen. Sanoin että tämä ei kuulu sulle, yritä olla näkymätön. Sellainen miltä susta tuntuukin. Pystyin olla mutta sisälläni vellova paha olo ei hävinnyt mihinkään. Ei ole oikein hävinnyt vieläkään ja siitä tarpeesta mä aloin kirjoittaa.

Yritän jäsentää näitä juttuja päässäni että oppisin ymmärtämään itseäni paremmin. Miksi mun pitää olla näin herkkänahkainen? Miksi mä koen itsessäni toisten puolesta tunteita mitä he eivät ehkä itsekään koe? Mikä mä oon ajattelemaan toisten puolesta yhtään mitään? Mikä mä ylipäänsä olen!! Tahdon ajatella, että ihminen on elinikäinen oppija. Että peli ei ole menetetty vaan minäkin opin kovettamaan itseäni maailmaa vastaan, että pärjäisin paremmin. Oon ylpeä siitä, että olen herkkä ja pystyn tuntemaan maailman paremmin, mutta liika on liikaa. Toisaalta mietin sitäkin, mitä tämä lisäherkistyminen nyt tarkoittaa? Onko masennus vaanimassa nurkan takana. Mistä tämä melankolia? Miksi negatiivisuus lyö kasvoille nyt niin kovin usein? Asiat on kuitenkin ihan hyvin eikä negatiivisuudella ole sijaa mun elämässä. Näitä asioita mä pohdin ja itseni kanssa koitan selvitellä. Oon luottavainen että tästä noustaan ja selvitään vielä voittajana.

Uusi työviikko on alkamassa huomenna ja ihan hyvillä mielin siitä olen. 10 työpäivää vielä niin sitten saa lomailla viikon. Odotan niin kovasti, että saan Villenkin pitkästä aikaa tänne oikein muutamaksi päiväksi. Jos tekis oikein jonkun pikkureissunkin.

rakkaudella,
Sartsa

SYKSYISIÄ FIILIKSIÄ

Mikä on tämä tilanne? Kello ei oo lauantai aamuna kun kahdeksan ja mä oon ollut hereillä jo hyvän tovin. Samaa on ollut havaittavissa tällä viikolla muinakin päivinä, sillä joka aamu oon herännyt ainakin 10 minuuttia ennen kellon herätystä. On tuntunut siltä, että unta on tullut siihen mennessä riittävästi eikä olo oo tuntunut niin raskaalta. Aika jännä sinänsä. Monen viikon väsymyksen jälkeen alkaa aamut olla jo hiukan kevyempiä. Hyvä niin.

Tämä viikonloppu on mun osalta omistettu ihanille ystäville. Oon kohta lähdössä ajelemaan Tuuriin missä mulla on treffit rakkaan ystävän kanssa. Nähdään tietenkin ihan liian harvoin, mutta nyt on luvassa höpöttelyä oikein ajan kanssa. Illalla vielä sitten treffaan toista ystävääni Maijua. Maailma parantuu ainakin tänään niin, että kaikki palaset loksuu kohdalleen. Aki lähtee työporukan kanssa tyhy päivää viettämään joten tälle viikonlopulle ei tarvi muuta sitten suunnitellakaan. Eilen haettiin sangollinen omenoita Akin äidin luota ja tänään saan niitä vielä runsaasti lisää toisaalta joten huomenna onkin sitten soseen keitto päivä.

Töissä meni loppuviikko tosi kivasti. Tuntui, että sain todella paljon aikaan ja kaikki rästit, mitkä oli olleet siellä takaraivossa jyskyttämässä, tuli tehtyä valmiiksi. Eilen sitten lähdinkin 45 minuuttia aikaisemmin töistä ja otin ylitöitä vähän takaisin. Oli kiva alotella viikonloppua hyvissä ajoin.

Mua hämmästyttää ja ihastuttaa tuo luonto juuri nyt erityisen paljon. Tämä syksyn väriloisto on kyllä jotain mihin ei ikinä totu. Monet tuttavat on laittaneet kuvia tuolta pohjoisesta, missä se on tietenkin ihan eri mittakaavassa mutta kyllä täälläkin niin kaunista on että aamuisin tekisi mieli pysähtyä monta kertaa kuvailemaan. Harmi vaan, että mulla on tapana lähteä niin viime tipassa ettei ehdi pysähtyillä. Ainakin parina aamuna, kun asteet on olleet lähellä pakkasta tai siellä pakkasen puolella, on peltojen ja vesien yllä leijunut ihan taianomainen usva. Niin kaunista.

Kotipihamme puu alkaa pukeutua syyspukuunsa

Yksi ehdoton syysväri

Tässä toinen syksyn väritys

Mä sitte tykkään just näistä kirpsakoista syysaamuista kun saa vetää jo pipon päähän ja laittaa paksumpaa takkia päälle. On ollut kuitenkin kuivaa ja sitten päivää kohti aurinko on tervehtinyt lämpimästi. Tälläistä syksyä sitä jaksais vaikka miten kauan. Tänään sitten aamu aukenikin sateisen harmaana joten oikein hyvä päivä lähteä treffeille.

Nautitaan vuodenajoista! Ne on meidän suuri rikkaus.

rakkaudella,
Sartsa

LIIKKUMISEN RIEMUA

Alkuviikko on mennyt hiukan paremmissa haipeissa kun viime viikko. Väsymys on jo vakivieras, mutta se ei ole tuntunut enää niin ylitsepääsemättömältä ja lamaannuttavalta. Oon saanut töissä, ja kotonakin, todella paljon aikaan ihan sellaista tähteellistäkin. Eniten mua nyt ilahduttaa tuo liikunnan mukanaan tuoma virta. Säännöllisestä liikkumisesta johtuen jalat tuntuu paljon kevyemmiltä ja se tuntuu ihan joka päivä vaikkapa töissä. Askel on kevyempi, portaat menee paljon iisimmin ja noiden pikku eskareitten kanssa touhuilukin sujuu huomattavasti paremmin.

Tässä alkuviikosta mä oon ihan rohkeasti jättänyt nyt nuo sisäliikuntahommat ja mieleiset tanssitunnitkin siitä syystä, että ulkoilu on tuntunut mieluisammalta. Eilen kävin lenkillä pikku sateessa ja oli ihan uskomatonta miten hyvä fiilis mulle tuli kun kilometrin kävelyn jälkeen mä juoksin 1,9 kilsaa. Ei ihan pisin matka mitä oon koskaan juossut mutta aika lähelle. Lapualla asuessani pääsin muistaakseni 2,4 kilometriin siinä kun muutaman kerran juoksemista reenailin. Jos en oon ikinä maininnut niin juoksu ei oo ikinä ollut mulle mieluinen juttu. Jostain kumman syystä. Mä oon lenkkeillyt kyllä kävellen ihan vaikka kuinka pitkiäkin lenkkejä mutta juoksu on aina ollut myrkkyä. Nyt, ihan ekaa kertaa, mulle tuli joku tunne siitä että sitä ehkä vois harjoitella enemmänkin. Vaikka nytkin mun jalat lähes puutui heti alkumatkasta niin sinnikkäästi jatkoin vaan. Ajattelin että testaan meneekö jalat alta jossain kohtaa vai miten käy. No ei mennyt vaan ihan kunnialla pääsin kotiin asti. Innostuin jopa niin paljon, että tänään hetkisen mietin lähteä jälleen kävelemään mutta sitten kysyinkin Akia mukaan ulkoilemaan. Lähdettiinkin sitten tuonne Mäntänvuoreen ja tehtiin reipas lenkki siellä. Ihana syksyinen ja auringonpaisteinen ilta. Vaikka zumba onkin kuinka mukavaa niin kyllä mä olin tyytyväinen että valitsin ulkoilun. Saahan samalla raitista ilmaa. Ei näitä kuulaita syys säitä välttämättä kovin paljoa enää oo.

Töissä mä oon niin epäuskoisen tyytyväinen siitä, että sellanen työ jota oon pelonsekaisesti odottanut valmistuvaksi, tulikin tehtyä ennätys ajassa. Kyse on tilastoista, joita kouluilla pitää vääntää joka ikinen syksy opetushallitukselle. Pumaska on monen sivun mittainen ja siinä kysellään pilkun tarkasti oppilasmääriä viime keväältä ja tältä alkusyksyltä. Samoja tietoja monella eri lailla ja monessa eri kohtaa joten tarkkuutta vaaditaan. Tietoja myös pitää etsiä sieltä sun täältä ja se vie ennenkaikkea aikaa, mitä mulla ei tällä hetkellä lukujärjestyksessä kansliatöiden osalta ole. Onneksi työkaverit on joustavia ja oon saanut aikaa tehdä noita hommia vähän enemmän mitä lukujärjestys osoittaa. Onni on kyllä mahtava työporukka jotka kaikki tsemppaa toisiaan ja on tarvittaessa valmiita joustamaan niin, että ne hommat jotka on tehtävä tulee tehdyksi. Kaikki puhaltaa yhteen hiileen.

No joo, mä kumminkin odottelen jo innolla viikonloppua jolloin lauantaina pääsen mieluisille treffeille rakkaan ystävän kanssa ja illalla vielä maailma parantuu toisen ystävän seurassa. Vielä kun pari päivää jaksaa työskennellä niin sitten saa nauttia olostaan viikonlopun. Tai se alkaa tokikin jo perjantai iltana kun tulee Vain elämää.

Nautitaan näistä syksyisen aurinkoisista päivistä.

rakkaudella,
Sartsa

SUNNUNTAIN MIETTEITÄ VALLITSEVISTA OLOSUHTEISTA

Sunnuntai. Puolenpäivän krouvi. Aamupala syöty kovinkin sateisen näkymän äärellä. Ulkona alkaa olla se tyypillisin syys sää eli vettä sataa ja on kaikenkaikkiaan harmaata. Mä rakastan syksyä, kuten omalla laillaan kaikkia muitakin vuodenaikoja. Jokaisessa on ne omat ihanuutensa ja jos saisikin poimia vaan jokaisesta ne parhaat palat päältä niin ei olisi väliä mikä aika vuodesta on. Syksyn parhautta on luonnon värjäytyminen punaisen ja keltaisen eri sävyihin. Maahan leijailevat lehdet ja sellanen pikkuisen nenää ja poskia nipistelevä kirpeys ilmassa. Siinä kohtaa kun syksy ja talvi alkavat paiskaamaan kättä vahdinvaihdon merkiksi, on mahtavaa lenkkeillä pikku pakkasessa kun maassa on jo hiukan kuuraa ja aikaisin aamulla se kimmeltää lehtien pinnalla. Silloin on kuivaa ja hengitysilma on mahtavan raikasta. Sitä odottelen vielä tulevaksi. Nyt viikollakin ollaan saatu nauttia niistä kesän ja syksyn leikeistä jolloin aurinko vielä innostuu paistamaan kuumasti mutta luonto on pukeutunut syksyyn. Oon nauttinut. Pimenevät illat tuovat jollain kummallisella tapaa sellasta lempeyttä ja lohtuakin, kun jotenkin voi vaan käpertyä kodin lämpöön. Tänään ei ole siis kaunein mahdollinen syyspäivä, mutta eipä haittaa sillä meillä on tekemistä joka ei vaadi ulkoilua. Ohjelmassa on yhdet synttärit ja Kari Tapiosta kertova elokuva.

Väsymys tuntui tällä viikolla tiukentavan otettaan. Osasyy siihen on toki se, että Akilla oli tämä mörkövuoro töissä jolloin tuli kotiin kolmen aikaan yöllä ja mä väkisinkin heräsin siihen. Unet siis katkesi siinä kohtaa hetkeksi ja iltaisin tuli valvottua vähän liian myöhään joten väsymys aamulla ei ollut mikään ihme. Itse asiassa perjantaina mä nukuin jopa pommiin. Kellon piti herättää 7.00 ja mä muka tarkistin ennen nukkumaan menoa että herätys on päällä. Aamulla kun heräsin niin oli heti tunne, että nyt on kello kyllä liikaa. Olihan se, puoli kahdeksan jolloin pitäis olla jo menossa töihin. Puhelimessa ei sitten ollut sitä hälytystä, enkä tiedä yhtään miksi. Oonko mä noussut laittamaan sen kiinni ja kömpinyt takaisin nukkumaan? Oli miten oli niin äkkiä loikka sängystä vessaan. Naaman ja hampaiden pesu, vaatteet päälle, eväsleipä joukkoon ja matkaan. Aamupala syötiin siis autossa matkalla, entisten tapojen mukaan ja töissä olin sitten lähes minuutilleen silloin kun piti. En siis myöhästynyt töistä ollenkaan.

Mua ärsyttää että tästä väsymyksestä johtuen mä oon myös liukunut takaisin siihen vanhaan huonoon malliin missä kello herättää niin myöhään kun mahdollista. Mulla on puolisen tuntia aamulla aikaa päästä liikkelle siitä kun kello herättää. Ehdin kyllä ihan hyvin aamupalat sun muut, mutta aikaa vaikkapa Aamulehden rauhalliseen lukemiseen ei jää. Ja herääminenkin tuntuu tapahtuvan kunnolla vasta tuolla matkalla. Haluaisin kovasti palata siihen moodiin missä mä herään ainakin tuntia ennemmin ja ehtisin aamulla venytellä ja viettää kiireettömän hetken ennen päivän touhuja. Mutta mikä on tämä väsy ja ennenkaikkea miten mä pääsen tästä eroon? Hiukan lohduttaa se, että töissä muutkin on saman kokemuksen äärellä. Väsyttää ja se vaikuttaa sitten motivaatioon joka tahtoo olla hukkateillä aika ajoin. Se tuntuu ihan hullulta sillä mä aidosti tykkään työstäni enkä koe sitä kyllä välttämättä niin raskaanakaan. Miksi tämä väsymys sitten yrittää kampittaa? Oon ajatellut, ettei tämä voi olla vielä mitään syysväsymystä sillä justhan sitä on pitkä kesä lomailtu. Onneksi on tulossa syysloma johon ei oo enää kovinkaan pitkä. Enää 4 viikkoa. Pakkohan tässä on vaan koittaa tsempata.

Mä aloitin viikolla myös pari uutta harrastusta. Aikuisten tanssin ja zumban. Kyllä tuo tanssiminen vaan on niin ihanaa puuhaa. Tehokastakin ihan huomaamatta. Ainakin jos tehokkuutta mitataan hien määrällä. Huomasin taas, että aikanaan olen saanut niin hyvää opetusta lattaritanssien tekniikkaan eräältä latinobic tunnin ohjaajalta että saan paljon enemmän noista tunneista irti kun muistelen niitä sääntöjä. Lantion pyörityksiin sun muihin tulee huomattavasti enemmän tehoja kun muistaa pitää vatsan tiukkana ja mielessä millä tavalla kahdeksikkoa pyöritellään milloinkin. Maksoin tuon kausimaksunkin samantien niin tulee kuljettua ainakin. Viikolla tulikin niin paljon jaloille liikettä, että perjantaina tuntuikin jo siltä että lepo tulee tarpeeseen. Viikolla kun oli pari liikuntatuntia missä mentiin suunnistamaan oppilaiden kanssa ja niinä päivinä tuli askel- ja kilometrimittariin aikalailla hyvät lukemat. Siihen päälle vielä nuo tanssitunnit niin kyllä tiesi tehneensä.

Viikon mukavin asia oli se, että lapseni tuli torstaina tänne. Oli mukavaa viettää aikaa kerrankin vähän pidemmästi. Perjantaina mentiinkin Gösta museoon tutustumaan ja kierrettiin kaunis Taavetinsaari. Myös kirpparilla piipahdettiin. Eilen tehtiin piipahdus Jyväskylään vähän shoppailemaan ennenkuin E lähti ajelemaan takaisin kotia kohti.

Silta Taavetinsaareen

Mun lempimaisema

Paljon mahtui siis tähänkin viikkoon, joka vetelee viimeisiä tuntejaan. Ensi viikon kujeet on vielä tuntemattomat. Koitetaan tsempata päivä kerrallaan.

rakkaudella,
Sartsa

RETKIPÄIVÄ VOL 3, KOHTEENA LAUKAA

Sunnuntaina retkikohteeksi valikoitui Laukaa. Retkipaikka.fi ja Luontoon.fi sivuja kun selailee niin sieltä löytyy lukematon määrä kohteita joita haluaa käydä katsomassa. Oon ollut aiemminkin sitä mieltä että meillä on todella kaunis maa, mutta mitä enemmän näkee kaikkia luonnonkauniita paikkoja niin sitä vahvemmaksi tuo mieli tulee. Suomen luonto on niin moninainen ja kätkee sisälleen niin paljon monenlaista ihmeteltävää että saa kyllä kierrellä mielin määrin eikä ne kesken lopu.

Nyt meidän ensimmäisenä kohteena oli Halsvuori  Etsinnässä kalliomaalaukset ja mahdollisesti myös vanhan hopeakaivoksen suuaukko. Sitä ei osattu edes odottaa millaiset maisemat avautui huipulta minne ensin päätettiin kiivetä. Näkymä oli huikea.

Monipuolinen näkymä

Paljastunut kallion laki

Mua kauhisti kun Aki meni noin lähelle reunaa kuvaamaan

Laelta näkyi etualalla suopläntti. Välissä paljon metsää jonka takaa heijastui vesistö. Vastapäätä oli vielä paljastunut kallion huippu. Ihan kun ois ollut jossain pohjoisessa. Polku kiemurteli välillä aika vaativassakin maastossa ja nousu pisti puuskuttamaan, mutta ei haitannut. Näkymä korvasi kaiken.

Sitten oli aika laskeutua alas kallioseinämän juurelle ja lähteä etsimään kalliomaalauksia ja ehkä sitä luolan aukkoakin. Kallio oli aivan käsittämättömän majesteetillinen ja upea. Sen juurella todellakin tunsi oman pienuutensa luontoa vastaan.

Valokuvaaja työssään

Sydän kallionseinässä

Kalliomaalaukset oli eristetty aidalla, aika himmeästi ne enää näkyi

Lieneekö kiipelijöiden taidetta

Paikka on myös suosittu kiipeilypaikka minkä kyllä huomaa kallionseinämää katsoessaan. Siellä täällä on koukkuja ja renkaita sekä jopa kiipeilyliinan pätkä. Tuntuu uskomattomalta että jotkut pääsevät kiipeämään suoraa kallionseinämää ylös. Hattu päästä heille.

Ei me hopeakaivoksen suuaukkoa kyllä löydetty. Yhdessä paikassa näkyi pitkulainen aukontapainen jonka edessä kuitenkin oli kiviä röykkiöittäin. Liekö ne tippuneet siihen kaivoksen sulkemisen jälkeen vai onko ne laitettu siihen. En osaa sanoa. Eipä sillä, että mä olisin ylipäänsä edes uskaltanut mennä mihinkään luolaan. Kunhan vaan etittiin.

Lopulta suunnattiin jälleen autolle missä juominen teki kauppansa. Tietenkään ei juomapulloa ollut mukana metsässä. Seuraavaa kohdetta pikkuisen mietittin. Potentiaalisia olisi ollut vaikka kuinka monta, mutta valittiin niistä aikatauluun ja päivään sopivimmat. Seuraavana siis Peurunka hotellin naapurissa sijaitseva Multamäen luontopolku (ei siis hyypäänvuori jota tänne olin aiemmin tarjonnut, kiitos lukijan ojennuksen). Reitti oli noin 2 kilometrin mittainen mutta koska se kiemurteli jyrkällä rinteellä niin kyllä jälleen sai puskea eteenpäin ihan tosissaan. Näköalapaikalle johtivat portaat joissa oli 304 askelta (ne oli merkattu numeroin) ja kun me mentiin ne alaspäin niin sain kyllä toisen pohkeeni aikamoiseen juntturaan. Kyllä kiipeileminen alkoi jo tuntua pohkeissa aika tavalla, sillä askeleitakin tässä vaiheessa oli mittarin mukaan tullut jo reilut 9000. Ja suurin osa rinteessä. Eipä haitannut ollenkaan, mä otin lenkin kannalta vaan.

Huipulta, näköalapaikalta oli kyllä uskomattomat näkymät. Kaiken kruunas lämpimänä paistanut aurinko jolloin saattoi retkeillä pelkällä topilla. Ihanaa!!

Vaatetus oli kun kesällä, ja kyllä tarkeni

Tämmösiä maisemia ihailemassa

304 askelmaa

Hauska yksityiskohta, teatterin lavasteet

Kyllä piti hieraista silmiään kun eteen ilmestyi kuvassa näkyvät rakennelmat. Kyseessä oli kuitenkin opastaulun mukaan teatterinäytöksen lavasteet.

Luontopolun varrella oli myös opastauluja metsään liittyen. Niissä kerrottiin puista, sammalista, jäkälistä, muista kasveista ja myös linnuista sun muista eläimistä. Taulut oli jotenkin poikkeuksellisen informatiiviset ja oli esim. mielenkiintoista tietää miten muurahaisten yhteiskunta toimii keon ympärillä ja sisällä.

Loppureitistä alkoi jo tuntua siltä, että syömättömyys kostautuu. Jalkojen jaksaminen oli todellisella koetuksella. Pohkeet huusi suolaa tai uhkasivat krampilla. Oltiin nimittäin tässä vaiheessa matkassa pelkällä aamupalalla joten kun kello alkoi olla jo iltaviiden tienoilla niin kyllä sitä ruokaa kaipasi. Sanoinkin että jos matkalla tulee vastaan joku kauppa niin käyn hakemassa jotain matkaevästä. Ei ollut tiedossa paikkaa jossa ois notskimahdollisuus ja toisaalta kello oli jo sen verran että sitten ei ehkä olisi ehditty enää mihinkään muualle jos oltais etsitty laavu tai muu nuotiopaikka johon tehdä tulet ja valmistaa ruoka. Niinpä järsin siinä matkalla sitten välipalakeksiä ja join urheilujuomaa mistä sain suoloja sopivasti. Saatettiin siis lähteä vielä ajelemaan kohti viimeistä kohdetta eli Hallalähdettä. Nämä kaikki paikat oli kohtuullisen lähellä toisiaan joten onneksi siirtymät sujuivat nopeasti.

Hallalähde oli pieni lähde luonnonsuojelualueella. Lähteestä pulppuaa pohjavettä sellaisella voimalla että pohjassa oleva hiekka aivan kuin kiehui. Tosi hypnotisoivaa katsottavaa. Maistettiin toki myös vettä lähteestä ja oli kyllä raikasta ja kylmää.

Harmi etten saa tähän videota millään ladattua mistä tuon kuohunnan näkisi. Kuvan toki voin laittaa.

Mitäänsanomattoman näköinen mutta uskomaton luonnonihme

Täältä infoa paikasta ja myös videokuvaa lähteen pulppuamisesta

Lähteen lähellä oli myös ulkoilualue jossa oli myöksin kota ihan lähellä parkkipaikkaa mihin oltiin automme jätetty. Päätettiin nyt mennä, ikäänkuin päivän päätteeksi, kodalle tekemään tulet ja syömään jotain. Mulla tuo kävely suoralla maalla autolta lähteelle oli melkomoinen sillä pohkeessa tuntui kramppi aika pahana. Tuonne kodalle ei ollut autolta matkaa kun noin 500 metriä mutta lähes koko matka oli nousua. Niinpä mä sitten koitin linkuttaa kipeän jalkani kanssa ylös ja sen verran kipeää teki, että itku tuli kun ylös pääsin. Helpotuksesta tai kivusta, tiedä häntä, mutta tuli kumminkin. Hieroin sitten aikani tuota pohjetta ja myös venyttelin niin tuntui ihan kun se ois alkanut antaa hiukan periksi. Syötiin siinä sitten lämmin kuppi-keitot ja korvapuustit illan palan painikkeeksi. Oli juuri sopiva eväs tuohon kohtaan. Onneksi matka takaisin autolle oli alamäkeä niin ei tuntunut niin pahalta kun nousu.

Kotimatkalle lähdettiin illan jo hämärtyessä. Matkalla oli vielä pakko pysähtyä kuvaamaan auringonlaskua joka loisti kauniissa sävyissä.

Viikonlopun aikana auton mittariin tuli lähes 800 kilometriä mutta ei oikeastaan tuntunut missään. Välillä aina kumminkin on kävelty ja reippailtukin sillä sekä lauantaina että sunnuntaina mittariin tuli reilut 14000 askelta ja yli 6 kilsaa. Ja kuitenkin vieläpä tollasissa maastoissa. Ihana viikonloppu täynnä kaikkea kivaa.

rakkaudella,

Sartsa

RETKIVIIKONLOPPU, KOHTEINA SOININ ARPAINEN JA KURIKAN NÄHTÄVYYDET

Mä toistan itteäni kun rikkinäinen levysoitin kun sanon, että taas on eletty kokonainen viikko enkä oo ehtinyt kirjottaa tänne mitään. Viime viikko oli aika kiireinen lähes alusta loppuun asti. Kotona ei juurikaan tullut aikaa vieteltyä joten siinä syy myös kirjoittamattomuuteen.

Tiistaina me lähdettiin heti töitten jälkeen kohti Jyväskylää ja käytiin onnittelemassa Akin vanhimmaista synttärien johdosta. Oli kiva pitkästä aikaa nähdä nuorta paria. Samalla reissulla myös poikettiin anopintekeleen luona uutta asuntoaan kattomassa. Kotona oltiin vasta myöhään illalla. Mitään muuta mainittavaa ei viikon touhuihin sisältänyt, sillä keskiviikkona saatiin vieraita ja torstaina oli vuorossa kamojen pakkausta. Hypätäänkin siis suoraan viikonloppuun jonka aikana tottavie tapahtui. Niin paljon että edelleen pitää vähän jäsennellä mitä kaikkea.

Perjantaina töiden jälkeen juotiin kahvit ja pakattiin auto. Suunnaksi otettiin Soinin arpainen. Yövyttiin sellaisessa autiotuvassa seuraava yö ja voi pojat että oli mahtavaa. Oli niin ihana istua iltamyöhään notskilla ja saunoa puolen yön aikaan. Pimeä metsä ympärillä eikä juuri mitään ääniä kuulunut mistään. Taskulamppujen valossa kuljettiin ulkona ja kynttilän valossa oltiin sisällä. Tälläinen paikka on tuo arpainen  Parkkipaikalta oli autiotuvalle matkaa vain 600m joten saatiin heti asettua ns. taloksi.

Vaatimaton tupa ulkoapäin

 Illalla istuttiin tosi pitkään tässä notskilla. Ruuaksi tehtiin tomaatti-mozzarella pastaa kanafileen kera. Maha tuli täyteen ja saattoi lähteä saunan lämmitykseen. Tuolla metsän keskellä sen huomasi oikein todella miten pimeää nyt jo tulee.

Pihassa oli nuotiopaikka ja pöytä

Sisällä mökissä valoa toivat kynttilät. Sisällä oli tuo pöytä ja penkki mikä tuossa ikkunan edessä oli. Makuulaveri patjoineen. Siihen mahduttiin kivasti vierekkäin nukkumaan niin sai hyvät unet. Muuten olisinkin nukkunut varmaan tosi sikeästi mutta mun retkityyny on aivan surkean pieni niin siinä ei kunnon asentoa saa millään. Ainoa minkä sen kanssa saa on niskajumi. Muutama tunti unta siinä kumminkin tuli vedeltyä ja herättiin yhdeksän aikaan aamulla lähes yhtä aikaa.

Hyvän aamupalan jälkeen lähdettiin vähän kävelemään läheiselle harjulle. Vettä ei satanut onneksi vielä aamusta joten saattoi hyvin nauttia metsässä kuuluvista lukuisista eri linnun äänistä.

Hyvissä ajoin ennen puolta päivää lähdettiin sitten vähän haikeinkin mielin jatkamaan viikonlopun retkeä kohti Lapuaa. Käytiin kummitytön 4v synttäreillä ja saatiinkin taas mahat pullolleen ihania herkkuja joita pöytä notkui. Oli ihana nähdä samalla monia rakkaita ihmisiä. Itse asiassa jo matkalla me poikettiin ihan ex tempore rakkaan ystäväni Tiinan luona ohikulkumatkalla. Onneksi sitä kerrankin ajatus kulki hyvissä ajoin eikä vasta jälkeenpäin tullut mieleen että miksi ei pysähdytty. Jälleennäkemisen hyvä fiilis oli kyllä molemminpuolinen. Liian harvoin tulee nähtyä ja nyt itse asiassa jälkikäteen vielä päätettiinkin että jossain kohtaa nähdään nelistään, niin että nuo miehetkin ovat mukana. Juttua nimittäin riitti ja sama aaltopituus tuntui löytyvän samantien.

Noh, noiden vierailujen jälkeen sitten seuraava suunta oli Seinäjoki ja pienet shoppailut ennenkuin google mapsiin naputeltiin Kurikan ja Jyllinkosken koordinaatit. Tarkoitus oli siis tutustua tällä kertaa etelä-pohjanmaan nähtävyyksiin.

Jyllinkoski on tälläinen paikka  Meidän sinne päästyä ei tietenkään mikään noista museoista ollut auki saatikka kesäkahvilakaan, mutta varmasti kesällä tuo alue sinällään on näkemisen arvoinen. Me lähdettiin seuraamaan tuota luontopolkua kohti patoa ja näköalapaikkaa. Mä oon kehittänyt itelleni koko ajan pahenevan kammon portaita kohtaan. En oikein tiedä mistä se johtuu mutta pelkään ihan hirveästi kaatumista tai vaan horjahtamista niissä. Luontopolulle noustiin heti portaita pitkin. Ne oli ihan ok kunnossa onneksi.

Muutaman sadan metrin jälkeen tultiin padolle missä oli myös näköalapaikka ja sinne alas johtavat portaat oli ihan hirveät. Osa askelmista oli jo katkennut ja koko portaat oli muutenkin tosi huteran tuntuiset. Mulla kesti tovi päästä ne alas kun hissunkissun piti mennä.

Tuo pato, kuin myös tosi matalalla olevasta vedestä johtuen paljastuneet kivet oli kauniisti sammaloituneet. Niissä oli kuin vihreä samettimatto. Myös heti jyllinkosken alueella johtavan sillan luona joen pohja oli kuin laitettu puutarha. Runsaat vihreät kasvit olivat kasvaneet toistensa lomaan kuin joku puutarhuri olisi tehnyt kovastikin ajatustyötä niiden eteen.

Jyllinkosken silta

Luonnon järjestämä puutarha

Näkoalapaikan jälkeen luontopolku vielä jatkui hyvän matkaa eteenpäin ja se reitti oli ihan katastrofi mulle ainakin. Välissä oli pitkosten tapaisia jotka oli iljanteisia, keikkuvia ja osittain tosi huonossa kunnossa. Mä pelkäsin niin paljon, että mulla oli ihan tuskan hiki päällä kun pois päästiin. Onneksi en taittanut nilkkaani tai loukannut itseäni muutenkaan.

Jyllinkoskelta me sitten otettiin seuraavaksi kohteeksi Loukajanvuoren näkötorni. Tälläinen paikka
Näkötorni oli jo kaukaa katsoen melko kunnioitusta herättävän näköinen sillä se sijaitsi korkealla ja kohosi sieltä vielä todella korkeana ylemmäs. Jätettiin auto vuoren juurelle ja päätettiin kävellä perille. Puomin takia sinne ei voinut suoraan ajaa. Oikaistiin sitten metsän kautta kallioita pitkin ja korkeuseroa oli melkoisesti. Pisti puuskuttamaan tälläisen nollakuntoisen. Kyllä kannatti.

Alueella oli myös laavu ja kota

Hiukan taas erilailla toteutettu näkötorni

Siinä korkeusmerkki siitä miten korkealla itse torni sijaitsi

Komiat oli maisemat, ei sinne silimä pökkää

Loppuosa kiivettiin kierreportaita pitkin

Ylhäällä tuuli melkoisesti mutta itse huipulla oleva ikäänkuin mutterin muotoinen näköalatasanne oli lasitettu joten siellä ei tuuli haitannut. Käymisen arvoinen paikka kaiken kaikkiaan.

Autolle kun laskeuduttiin takaisin niin alettiin miettiä seuraavaa kohdetta. Etsiäkö joku notskipaikka ja hakea jotain sapuskaa kaupasta vai keskittyäkö vielä johonkin muuhun näkemisen arvoiseen. Niinpä päädyttiin käymään Kurikassa oikein perinteisellä grillillä syömässä ja hylättiin tältä kertaa nuotiohommat. Ennen ruokailua haluttiin kumminkin käydä katsomassa millainen kirkko paikkakunnalta löytyisi. Meidän yks lemppariharraste on pysähtyä ohikulkiessa kirkkojen luo ja käydä niitä ihailemassa. Samalla usein tulee käveltyä hautausmailla, missä paikan historia on vahvasti läsnä.

Kurikan kirkko oli näyttävän näköinen pytinki jonka vieressä oli yksi kauneimpia hautausmaita missä olen vieraillut. Ja oon käynyt monissa! Koko alue oli todella hyvin hoidettu, siellä oli taidetta ja istutukset sun muut oli mietittyjä. Uurnalehto oli ihan oma lukunsa. Rauhallista, seesteistä ja kaunista.

Kurikan kirkko

Sankarihaudan puhutteleva patsas

Tälläisiä värssyjä oli ripoteltu sinne tänne

Uurnalehdon muistopaikka

Uurnalehtoa

Kun tämän visiitin jälkeen mentiin sitten grillille niin kello alkoi olla jo sen verran että kotimatka oli edessä. Mietittiin pitkään oltaisko oltu toinenkin yö jossain matkan päällä mutta koska vettä sateli aina välillä ja asteetkin oli tippuneet lähelle kymmentä niin ei houkutellut pystytellä telttaa mihinkään. Tultiin mielummin kotiin. Olihan siinä retkipäivää kerrakseen.

Sunnuntain retki suuntautui sitten ihan eri suuntaan mutta siitä omassa postauksessa. On tapahtunut niin paljon ja tullut käytyä niin monessa paikassa että hyvä vähän jakaa ettei tuu ähkyä. Kilometrejä tuli auton mittariin nimittäin viikonlopun aikana lähes 800. Onneksi on hyvä auto millä reissata.

Nyt on aika jo mennä nukkumaan, että jaksaa taas huomenna työskennellä. Hiukan tihkeältä tuntuu edelleen tuo työnteko.

rakkaudella,
Sartsa

VIIKONLOPUN JUHLINTA JA MASENNUSASIOITA

Kyllä sitä varmaan pitää liittyä niiden joukkoon, jotka sanoo ettei tällä ikää enää tuo valvominen oikein oo hyväksi. Viikonloppuna kun tuli biletettyä hyvässä seurassa aamutunneille asti niin sen tunsi kyllä kropassaan vielä tänäänkin. Oli niin nihkeä päivä kun vaan olla ja voi. Aamulla ylös nouseminen oli sellaistakin tervan juontia ettei oo hetkeen ollutkaan.

Toki olotilasta ei voi syyttää pelkästään noita pippaloita jotka viikonloppuna oli, vaan myös eilinen valvominen otti koville. Pitihän sitä nyt jämähtää telkkarin äärelle ja kattoa uuden BB kauden avaus että tietää millaisia asukkaita sinne meni sisään. Olihan ne tosi mielenkiintoisia persoonia mutta saa nähdä miten paljon tulee sitten muuten seurattua tota. On alkamassa ja jo alkanutkin niin paljon mua kiinnostavia ohjelmia että nyt jo ihan tympii miten paljon sitä tulee pitkän syksyn aikana oltua telkkarin äärellä. Tarkoitus olis kuitenkin aktivoidakin itteänsä tässä syksyn aikana. Voi kun mä olisin sellanen ihminen joka vois vaan päättää kovasti jotain ja sitten pitäytyä siinä päätöksessä. En mä kuitenkaan ole se ihminen, en enää edes narraa itteäni että olisin. Ehkä mä keskitän kaikki ne tarmokkuuteni rippeet siihen, että saisin itteäni liikkeelle. Edes vähän ja pienin askelin.

Niin, viikonloppu. Sehän siis meni tuolla Pohjanmaan suunnalla missä mun siskoni emännöi miehensä kanssa kesäkauden päättäjäisiä. Ei nyt oikein voi puhua venetsialaisista mun mielestä, kun ei kerta oltu missään veden äärellä mutta kesän päättäjäisiin osuu oikein hyvin. Meitä oli juurikin sopiva porukka juhlimassa ja ilta meni tosi nopeasti saunoen, syöden ja juoden sekä juttua heitellen. Mun on niin ikävä tuollaisia illan istujaisia läheisten kanssa. Karaoke tietenkin kaikui aamutunneille asti kuten meidän kekkereissä yleensä keskeisesti tapahtuu. Itse menin nukkumaan kolmen jälkeen ja Aki tuli vasta joskus paljon myöhemmin. Eilen sitten itellä oli ihan kiireetön ja rauhallinen aamu kun heräsin jo hyvissä ajoin. Istuskelin ulkona ihanassa säässä ja odottelin että muutkin pikkuhiljaa heräilee. Aamupalan jälkeen osa porukasta meni vielä pienille nokosille mutta mulla oli ihmeen pirtsakka olotila. Ennen lähtöä vielä grillailtiin ja käytiin yksillä synttärikahveilla. Sitten kun oli aika lähteä pitkältä tuntuvalle kotimatkalle niin oli jotenkin yhtä äkkiä niin väsy että ajattelin jo miten pystyn ajella turvallisesti kotiin. Kotiin päästyä huokaisin syvään ja keräsin voiman rippeitä ottaa vastaan vielä vieraita illaksi. Kun sitten vihdoin painoin pääni tyynyyn niin kello olikin jo 23. Eipä siis oikeastaan tarvinnut olla aamulla kovinkaan yllättynyt kun kellon herätys tuntui pirunviulun vinguttelulta.

Näin vaan on kumminkin työpäivä takana. Mun työni parhaita puolia tänä vuonna on se, että mä saan olla niin paljon ulkona. Tänäänkin, vaikka jouduin tuurata eskariopea aamun niin sain ensin viettää reilun tunnin ihanassa säässä ulkona. Sitten päivä olikin jo lähtenyt mukavaan vauhtiin ja meni samalla painolla loppuun asti. Itse asiassa tein jopa vähän ylitöitäkin ja kotiin lähdin oikeinkin tyytyväisenä.

Tämän päivän huolirypyt aiheutuvat erään henkilön eläkkeelle jäämis uutisista. Tämän henkilön kanssa teen säännöllistä yhteistyötä ja hänen eläkepäivänsä ovat kovinkin ansaitut, mutta kun töitä ei ole korvamerkitty jatkossa kenellekään niin se aiheuttaa vähän huolta miten jatkossa hommat hoituvat. Tätä kritisoin aika ajoin että meitä työntekijöitä pidetään melkoisessa epätietoisuudessa mikä aiheuttaa usein turhaankin stressiä. En tiedä onko tällä epätietoisuudella tekemistä sen kanssa, että niin monet tuntuvat olevan kovin väsyneitä, ellei jopa uupuneita. Mua ainakin huolestuttaa aina kun kuulen jostain, että jälleen joku on jäänyt sairaslomalle sen takia ettei jaksaminen riitä. Onkohan se todella ihan välttämätöntä ja tarkoituksenmukaista, saati viisasta, että ihmiset ajetaan töiden takia niin ahtaalle että menee terveys ja ilo, ainakin työstä, ellei elämästä muutenkin.

Jaa jaa, siinäpä muuten oiva aasinsilta toiseen isoon asiaan jota oon viime aikoina mielessäni pyöritellyt kun on vastaan tullut säännöllisesti. Masennus. Lähinnä oon miettinyt sitä, miten helposti se ujuttaa mustat lonkeronsa ihmisen mieleen ja sitä kautta ottaa kuin varkain vallan koko elämästä. Rankankin masennuksen läpikäynyt on yhtä alttiina ja haavoittuvaisena sen osuessa kohdalle, mitä pahaa aavistamaton ensikertalainen. Miksi niin on? Miten sitä ei osaa suojata itseään masennukselta vaikka tietää omasta kokemuksesta miten se oirehtii? Omalla kohdalla en vielä osaa tuohon vastata, sillä kuin ihmeen kaupalla oon itte välttynyt mustan verhon laskeutumiselta toistamiseen. Tokikaan en oo sitä pahinta mahdollista synkkyyttä kokenutkaan, ainakin ajattelen päässeeni aikanaan aika helpolla. Onko sekin sitten vaan asioitten kieltämistä ja kaunistelemista, en tiedä. Kuitenkin kun vertaan monien tosi rankan masennuksen läpikäyneiden kertomuksia omasta tilastaan niin en koe olleeni niin syvällä synkkyydessä. Mulla masennus oirehti lähinnä ylitsepääsemättömänä väsymyksenä ja sellaisena ettei mikään oikein tuntunut miltään. Siltä ajalta on myös paljon aikoja joista en oikein muista mitään. Kaikki on varmaan vaan ollut tasaisen harmaata mössöä josta ei oo mitään kertomista kenellekään. Eikä oo ylipäätään jäänyt muistikuvia.

Itse huomaan tarkkailevani itteäni ja jossain määrin jopa vältteleväni tilanteita jotka saattavat ajaa mieltä alas. Pyrin keräämään ympärilleni ihmisiä, jotka nostavat mun energiaa ja auttavat jaksamaan pelkällä olemassa olollaan. Sellaset negatiiviset energiasyöpöt haluaisin jättää mahdollisimman kauas. Tunnen itseni sen verran hyvin että osaan ennakoida miten toimin eri tilanteissa ja miten tietynlaiset ympäristöt muhun vaikuttaa. Matkan varrella nämä asiat on olleet ohjaamassa mua jopa asioiden ja paikkojen suhteen. Pyrin kuuntelemaan sydäntäni ja tekemään niinkuin se sanoo. Se on osoittautunut toimivaksi konseptiksi. Siltikin, kaikesta tästä huolimatta, mä huomaan että mulla on välillä sellaisia melankolisia kausia jolloin asiat näyttäytyy synkkinä ja haluttomuus valtaa mielen. On myös normaalia enemmän ongelmia jaksamisen kanssa. Töihin lähtö tuntuu älyttömän työläältä vaikka työ itsessään onkin ihan jees. Näinä kausina tuntuu kaikki asiat myskin näyttäytymään kovin harmaina ja tylsinä. Vähän niinkuin ettei mikään tunnu miltään. Sitä vaan suorittaa päivät läpi saamatta mistään sen kummempaa hyvä fiilistä. Noihin matalapaineen aikoihin liittyy myös se, että koen olevani töissä normaalia jotenkin huonompi tai tekeväni hommani huonommin kun yleensä. Osaan ruoskia itteäni kovinkin kovalla kädellä. En siis pysty ennalta ehkäisemään tai estämään näitä fiiliksiä vaikka tiedostan ne. Yksi asia mikä mulle kertoo tälläisen huonon fiiliksen kauden saapumisesta on se, että musta tulee tosi epäsosiaalinen. Kerta kaikkiaan tulee tunne, ettei jaksaisi vapaa-ajalla nähdä ketään eikä jutella kenenkään kanssa. Kaupassa oon jälleen kerran huomannut aina välillä pakoilevani jotain puolituttua ettei vaan tarvittis pysähtyä juttelemaan mitään. Ei oo mun tyylistä. Töissä jaksan kyllä antaa itsestäni mutta siihen se sitten jääkin. Kotonakin oon noina aikoina varmaan paljon hiljaisempi ja vetäytyvämpi. En siis osaa sanoa mistä noi ajanjaksot johtuu ja äityiskö ne kuinka pahaksi mikäli en osaisi niitä tunnistaa ja sitten jollain tapaa käsitellä niitä pois. Mä annan silloin aina itselleni luvan olla ihan tekemättä mitään. Teen vaan juttuja, joita mä haluan. Istun sitten vaikka ristikkolehden kanssa ihan hiljaa muutaman illan. Pyörittelen asioita mielessäni ja koitan puhua itselleni järkeä päähän että asiat on oikeasti ihan hyvin. Siitä se sitten pikkuhiljaa aina laukeaa, kunnes mä pystyn sanomaan omia tuntemuksiani ääneen jollekin. Työkaverini Maiju on kovin rakas ja tärkeä tässä kohtaa, sillä hänelle saatan itteäni purkaa tosi matalalla kynnyksellä. Ja aina se auttaa. Maiju ei kaunistele eikä toisaalta vähättelekään asioita vaan ottaa niihin kantaa rehellisesti. Se, jos mikä. auttaa saamaan perspektiiviä asiaan kun asiaan. Ja sitä kautta myöskin pääsemään eroon huonommuuden ja alemmuuden tunteista tuomalla faktat faktoina. Sitten taas on tovin helpompi hengittää.

En tiedä mikä pointti tässä mun sepustuksessa nyt oli, mutta tarkoitus oli ihmetellä sitä miten helposti ihminen voi sairastua masennukseen aina vaan uudelleen vaikka miten hyvin tiedostais mitä se tarkoittaa. Siltä ei voi oikein suojautua, sen tuomia ongelmakohtia voi näköjään oppia vähän lieventämään niin ettei se pyyhi joka kerta yli tsunamin lailla. Sitä en oo vielä oppinut, että miten paljon sitä sitten pitäis itteään vaan potkia ja psyykata liikkeelle silloinkin kun tuntuu, että koko keho ja mieli vaan huutaa huilia. Ehkä mä elän niin tunteella ja intensiivisesti koko ajan, että tommoset pysähdykset on mulle ihan välttämättömiä. Akkujen latausta...

Oli miten oli niin tänään kun tuntuis olevan ensimmäinen syksyn synkkä sadeilta niin tuo pimeys tuntuu vaan lohdulliselta ja lämmittävältä. Ja jotenkin armeliaaltakin. Ei tarvi mennä mihinkään eikä jaksaa mitään. Lämmin suihku odottaa mua ihan just ja sen jälkeen nautiskellaan maajusseista ja morsiamista. Haluan ajoissa nukkumaan että huominen aamu olisi vähän pirteämpi kun tämä.

Kyllä tämä tästä, syyskuu hyvällä alulla.

rakkaudella,
Sartsa