NO, kyllä mä sen voin sanoa ja myönnän auliisti että tämän päivän nuoret ovat kyllä ihan todella paljon fiksumpia kun itse aikanaan. Maailma on heille avoin, hyvässä ja pahassa, ja he ovat ihanan pelottomia tutkimaan mitä elämä tarjoaa. Toisaalta joskus käy sääliksi se hektisyys missä heidän pitäisi osata ja pystyä identiteettiään kasaamaan. Kuka minä olen- kysymys on kuitenkin kaikkien mielessä jossain kasvun vaiheessa ja tuntuu hurjalta ajatella miten se onnistuu tässä tilanteessa kun joka tuutista suolletaan jotain ideologiaa ja ismiä kaikelle kansalle. Vallalla on, ihan oikeutetusti toki, aikakausi jolloin jokainen vähemmistöryhmittymä rummuttaa omia oikeuksiaan. Mietin vaan välillä että mitä se tekee meidän junnujen muutenkin hormonisekaisille päille kun pitäisi kaikesta siitä tiedon tulvasta poimia ne omaa itseä koskevat asiat. Ne, jotka vastais juuri siihen kysymykseen että kuka minä olen. Väkisinkin tulee mieleen ne ristiriidat joita nuorten päässä risteilee tyyliin olenko minä tuollainen tai pitäisikö minun olla. Yksi "suuntaus" on tapetilla hetken aikaa ja ennen kuin siihen on ehtinyt pureutua kunnolla niin nurkan takaa vyöryy uusi aalto. Ja näitä kaikkia tapahtuu niin seksuaalisen suuntautumisen, uskonnon, ulkonäköön liittyvien juttujen, tasa-arvon sun muiden todella perustavaa laatua olevien asioiden suhteen. On hyvä, että tietoa erilaisista tavoista elää on tarjolla ja saatavilla. On hyvä, että meidän suvaitsevaisuutta venytetään ja jokainen pienikin saa äänensä paremmin kuuluviin. On hyvä, että voit olla lihava tai laiha. On hyvä, että yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä tapoja elää on paljon enemmän kun ennen. Mutta miten helposti tähän kaikkeen hukkuu ja katoaa se nuori itse. Kun nämä asiat on monelle aikuisellekin niin älyttömän hankalia käsittää tai sulattaa. Miten me huolehditaan niistä nuorista jotka ei oikein osaa vielä sanoa mitään kysymykseen kuka minä olen ja millaista elämää kohti minä haluan mennä. Kun kaverit ja niiden mielipide on vielä asia jota on mahdoton ohittaa. Pitäis kuulua joukkoon, vai pitäiskö. Mun mielestä meillä aikuisilla on todella iso rooli tässä kaikessa. Mitä me sitten voitais tehdä, että pystyttäis ehkä jotenkin edes vähän helpottaa sitä nuoren tietotulvaa ja siitä koituvaa ähkyä. Tai edes helpottaa sen kaiken infon jäsentämistä. En minä tiedä.
Jotenkin tuntuu siltä että vastuu on valtava. Mun mielestä mitä me aikuiset voidaan tehdä on olla läsnä lapsille ja nuorille. Ihan todella siis läsnä niin, että ollaan perillä mitä heidän elämässään tapahtuu ja koitetaan päästä selville mitä siellä pienissä päissä oikein tapahtuu. Yritetään olla itse sen verran avarakatseisia että vastaillaan rehellisesti ja totuudenmukaisesti kysymyksiin joita meille toivottavasti satelee. Koitettais pitää mielessä sekin, että se mun oma ajatus ei välttämättä olekaan se ainut oikea. Ei ainakaan syötetä mitään omaa ideologiaa. Eniten tärkeintä on kuitenki aito ja vilpitön kiinnostus ja myötäeläminen nuoren asioissa. Ja välittäminen. Mitäpä sitä muuta osaa tehdä. En minä ainakaan.
Ja ettei mun pohdinnat nyt jäis ihan vaan tälle asteelle niin oon miettinyt myös toiselta kantilta tätä nykyhetkeä. On hätkähdyttävää miten paljon erilaiset muistisairaudet on lisääntyneet. Tai sitten niistä vaan puhutaan entistä enemmän. Voihan toki olla että "ennen vanhaan" tälläiset asiat kuitattiin vaan vanhuuden höperyytenä ja kun vanhukset asuivat jälkipolvien kanssa samaa taloutta niin apu oli lähellä ja ongelmia ei siksi niin paljon ollut. Mene ja tiedä. Tästä kaikesta on kuitenkin tullut mieleen ajatus meistä tämän hetken aikuisista että kovin vähän meidän tarvitsee aivokapasiteetista käyttää koska maailma on jotenkin niin kovin valmis. Oon mä lukenut juttuja siitä miten aivoja pitäisi stimuloida erinäköisillä ärsykkeillä. Pitäis välttää rutiineita ja mennä vaikka töihin jotain eri reittiä jos mahdollista. Olis hyvä tehdä ristikoita tai sudokuita, opetella aika ajoin joku uus juttu. Jopa käyttää sitä vähemmän kätevää kättä eri asioissa. Haastaa mieltä ja kroppaakin. Laittaa ne harmaat aivosolut liikkeelle kuten Hercule Poirot sanoisi. Nykypäivä tarjoaa valmiit ratkaisut pulmaan kun pulmaan ja muutenkin koko ajan enemmän asiat on tehty jo ainakin puolivalmiiksi. Mitä varten? No siksi, että me ehdittäis suorittaa enemmän meidän arkea. Täytyy tehdä jotain tuottavaa tai hyödyllistä koko ajan. Joutenolostakin on tehty muoti ilmiö. Sen nimi on downshiftaaminen. Sen ympärille on luotu oikein elämäntyyli, life style. Mitä tarviit kotiisi ja ympärillesi että voit olla hyvillä mielin jouten. Tai siis harrastaa downshiftaamista. Hyvä sohva, kivat torkkupeitot, tyynyjä, elämäntapaoppaita joita lueskella, mitä musiikkia kuunnella. Tee spotify lista valmiiksi joka tunnetilaan ja tilanteeseen. Ei tarvi sitten mietiskellä ja etsiä kun on se hetki. Tilaa ruuat valmiina kotiin ettei tarvi tuntea stressiä ruuan laitosta. Kerran viikossa siivooja käy putsaamassa kotisi niin on sitten taas kivempi olla jouten. Ymmärrättekö mitä tarkoitan. Kaikki arkiset asiat on meille tehty ainakin puolivalmisteeksi. Meidän aivot ei voi olla tyytyväisiä moiseen. Olis kiva jutella jonkun asiaan perehtyneen kanssa siitä, että mitä tämä kaikki tekee meidän päälle ja nimenomaan onko tälläisellä jotain merkitystä noissa muistisairauksissa tulevaisuudessa. Huh, liikaa pohtimista mun pikku päälle.
Mutta siis siinä pientä otantaa asioista joita oon päässäni pyöritellyt. Ei mitään käsitystä miksi. Mä tykkään kyllä pohdiskella ja miettiä tätä maailmaa aina aika ajoin vähän enemmänkin mutta sitten tulee aikoja jolloin aiheet on kyllä hiukan diipimpiäkin. Nyt mä itse asiassa hoksaan kun kirjoitin noita ajatuksia tähän auki, että mä taidan kuulostaa sellaiselta vanhalta patulta joka toitottaa että ennen oli kaikki paremmin. Ei se sitä kumminkaan oo sillä oon todellakin sitä mieltä että nykyään on monet asiat niin sata kertaa paremmin kun aiemmin. Lähinnä juurikin suvaitsevaisuuden kannalta.
Noni, annetaas sitten taas olla. Hetkisen. Viikko on saatu siis hyvin alkuun ja valtakunnassa kaikki hyvin. Tee kiva viikko!
rakkaudella,
Sartsa
