TÄYDELLINEN LAUANTAI

Tää lauantai on ollut kyllä paras pitkiin aikoihin. Ennen kuin lähden tähän haluan kuitenkin pyytää anteeksi tuota edellisen postauksen älytöntä ajatusvirtaa. Meinasin jo alkaa korjailemaan kaikkia siinä olleita älyttömiä ajatus- ja kirjoitusvirheitä mutta annoin sitten kumminkin olla. Se on ollut aamun tunnemyllerrystä jota tyypiliseen tapaani en vaan ehtinyt jäsennellä ennenkuin aloin kirjoittamaan. Asia siis oli aivan ajankohtaista ja niinkun pitikin mutta ois voinut ehkä jotenkin pysähtyä miettimään että se ois jäsennelty toisin. Oh well, se nyt oli just vaan niin tyypillistä mua kun olla voi.

Mutta siis tähän lauantaihin. Mä oon tehnyt kaikkea mitä mieleen on juolahtanut. Akin lähdön jälkeen mä istahdin kirjottamaan tuota edellistä postausta ja napsautin tietty telkkarin päälle. Sen teen yleensä aina kun oon yksin kotona. Tällä kertaa sieltä tuli hiihtoa joten seurasin sitä jonkun aikaa. Sitten mua alkoi houkutella pihalla mollottava aurinko ja lähdinkin ulkoilemaan. Eilinen lenkki tuntui takareisisissä ja alaselässä heti alkumatkasta joten päätin ottaa rauhallisemmin kun eilen. En siis mennyt niin reipasta tahtia että ois saanut kommenttia kuten eilen joltain vastaantulevalta papalta joka pysähtyi ja huikkasi että "sullahan on reipas tyyli". 

Sain aivan hirveesti kiksejä tästä kauniista luonnosta joka ympärillä on. Lumihanget kimmeltää ihan niinkun niihin ois heitelty timantteja. Päädyin menemään hiukan eri reittiä kun normaalisti mutta halusin ehdottomasti veden äärelle kattelemaan miltä järvellä näyttää. Jälleen kerran sain todeta miten parantava vaikutus noilla upeilla maisemilla ja luonnolla ylipäänsä on. Mun ois mentävä sinne joka päivä, edes hetkeksi. Luontoon. Tuntemaan itteni pieneksi, silloin tuntuu että asiatkin loksahtelee kohdalleen kuin itestään. Kattokaa nyt näitä alla olevia kuvia. Aivan täydellinen talvikeli!!

Tää käkkäräpuu tuntuu juttelevan mulle aina kun sen ohitan...

Todella rauhoittavaa ja pysäyttävää

Alla olevaan kuvaan yritin vangita tuon valoilmiön jota oon odottanut todella innolla ja todella kauan. Mä huomaan niin selvästi miten aurinko ja valo ylipäänsä vaikuttaa muhun. Monet huolet ja murheet tuntuu haihtuvan ilmaan kun saa kylpeä valossa. Ihan hassua mutta niin se vaan on. Oon valon lapsi.

Oon kertonut ennenkin että mä tykkään poluista. Ne vaan jotenkin on mun juttu. Alla olevan kuvan risteävä polku pysäytti mut täydellisesti. Tuossa kuvassa näkyy mun tämänhetkinen mielenmaisema aivan täydellisesti. Sopivassa suhteessa varjoa ja valoa sekä risteävä polku. Musta tuntuu just siltä että oon taas jonkun risteyksen edes jossa pitää valita mihin suuntaan lähteä. Tälläisenä nämä hommat ei voi jatkua. 

Lenkin jälkeen mä tein itelleni ruuan ja sitte vaan oon ollut sohvalla tekemättä mitään. Siis tekemättä yhtään mitään.

Illalla ystävä soitti pitkän puhelun joka huojensi mun mieltä huomattavasti. Hän sai mut uskomaan että todennäköisesti tuo sydänhomma on vain stressistä johtuvaa. jollain tapaa se huojensi mun mieltä.

rakkaudella.

Sartsa

AJATUKSIA PARISUHTEEN TIIMOILTA

 Eiliseen mä heräsin huomattavasti paremmalla fiiliksellä. Epäilemättä kiitos siitä hyvin nukutulle yölle. Onneksi sain kunnolla nukuttua niin perjantain työpäiväkin meni vähän kun huomaamatta. Availin työkonetta taas jo aamupalan aikaan eli työt aloitin lähes puoli tuntia aikaisessa. Aamupäivä meni sähköpostien parissa ja muutamia selvittelyjä mutta sitten, koska torstaina lopetin työt puolilta päivin enkä siis hakenut töistä papereita joita oli ajatellut katella perjantaina niin päätinkin omistaa päivän opiskelulle. Sille ei tahdo oikein mun työviikoista ja -päivistä jäädä aikaa. 

Aika pian aamupäivän aikana huomasin että ulkona alkoi aurinko paistaa aivan ihanasti. Päätinkin että pidän ns. lentävän ruokatunnin eli söin samalla kun tein töitä. Ruokatunnin päätin sitten pyhittää lenkille. Haluan nyt testailla tuota pumppuani että mitä tapahtuu rasituksessa. Samalla mulla oli hyvä määränpää mihin lähteä lenkkeilemään kun piti käydä K-raudasta hakemassa vessan lattiakaivoon siihen hajulukkoon, vai mikä se reikä nyt onkaan, sellanen tulppa. Se edellinen lähti irti kun Aki putsas sen kaivon ja nyt haisi paska koko huushollissa. Pakkanen näytti -17.7 kun lähdin kävelemään. Matkan pituus oli 5,6km edestakaisin ja tunnin verran mulla siihen meni tuo kauppakeikka mukaan lukien. Sykkeet nousi mukavasti kun pidin reipasta tahtia. Ei kyllä ollut mitään tuntemuksia pumpussa joita olisin osannut ajatella epänormaaliksi. Ja kuten monesti ennenkin niin huomasin että kyllä mulla ensin väsyy jalkalihakset ja alaselkä kun loppuu ns. kunto. Oli huojentavaa huomata että pystyin ihan normaalisti lenkkeillä. Onhan se hassu ajatus, että yhtä äkkiä olisi pumppu mennyt niin huonoon kuntoon että jotenkin oireilis. Kun kuitenkin tuo vika ilmeisesti on joku pieni, joka ei välttämättä oo edes mikään vika sinänsä. On tää siinä mielessä ärsyttävää että itteään tulee nyt tunnusteltua ja tarkkailtua aivan toisella lailla kun aiemmin. Ja edelleen on rasittavaa kun tuo yläselkä, niska-hartiat on niin jumissa ja sitä kautta rintarankakin niin sekin aiheuttaa tietyn "tukkoisuuden" tunteen tuohon rintaan. Nyt täytyis vaan antaa positiivista energiaa keholleen ja universumiin että kaikki menee hyvin ja elämä jatkuu aivan kuten ennenkin. Ottaa aivan iisisti vaan.

Mun on pakko kertoa mun fiiliksiä koskien parisuhdetta jotka alkoi tuolta torstai-illalta. Mä kerroin jo aiemmin että mua jotenkin lohdutti tosi paljon silloin torstaina kun Aki tuli kotiin. En tiedä mistä se tuli,mutta oli semmonen lämmin olo että kaikki kyllä järjestyy. Illalla sitten kun istuttiin vierekkäin tässä sohvalla, niin mulle tuli niin älytön hellyyden puuska tuota miestä kohtaan joka mua jaksaa kattella päivästä toiseen. Mä vaan katoin sitä ja mut valtasi yhtä aikaa lämmin, rakkaudellinen ja turvallinen fiilis. Vaikka siinäkin oltiin molemmat omilla koneilla ja tehtiin omia juttuja niin että jalat vain hiukan kosketti toisiaan, oli silti hyvä olla kun se toinen on siinä. Saattoi halutessaan koskea. Kun sitten mentiin nukkumaan niin mä käperryin saman peiton alle oikein lähelle ja luulenpa että tämä kaikki takasi mulle ne levolliset ja hyvät unet.

Eilen vielä, kesken työpäivänkin, mulle tuli mieleen tämä meidän parisuhde. Joka kerta kun mietin Akia niin tuntui tosi hyvältä. Ekaa kertaa ikinä mulla tuli mieleen verrata tätä kaikkea siihen ainoaan pitkään parisuhteeseen mikä mulla tätä ennen on kokemuskopassa. Me ollaan Akin kanssa nyt oltu 4,5 vuotta yhdessä ja musta oikeesti tuntuu että rakastan koko ajan enemmän. Sen myötä kun on tullut paremmin tuntemaan toista niin rakkaus on vaan kasvanut. Me ollaan hitsaannuttu aika vahvasti yhteen kaikkien vastoinkäymisten ja hammastenkiristelyjen jälkeen. Aki ei oo ollut tässäkään asiassa mitenkään nopealiikkeinen mikä on aiheuttanut mulle välillä harmaita hiuksia ja epävarmuuttakin. Toisaalta mä ihailen sitä rauhallista luonteenlaatua että oma mielipide sanotaan silloin kun voi olla varma mitä sanoo. Tai ylipäänsä kun voi olla varma että mitä mieltä asioista on. Kun edellisen kerran oon ollut suhteessa siinä kohtaa että ollaan oltu yhdessä näin pitkään niin oltiin puolen vuoden päässä häistä. Kihloissa ja asuttiin exän kotona, joka oli mulle kamalinta aikaa ikinä. Sinä aikana mun itsetunto poljettiin kyllä niin maanrakoon kun olla voi. Ex anoppi piti huolen siitä etten koskaan tuntenut olevani tervetullut tai pidettyä ja etenkin että en osaa tehdä yhtään mitään. Nuorena alle 20 vuotiaana olin kyllä vielä niin raakile itteni kanssa muutenkin että tuo oli aika myrkyllistä sen ajan minulle. Mä en ollut parisuhteessa onnellinen. Siihen aikaan sitä vaan oli kun oli alotettu. Siihen olemiseen jotenkin tottui ja kun olin se kiltti tyttö niin missään nimessä en olisi voinut ainakaan lopettaa sitä suhdetta. Asiat oli kuitenkin ihan ok ja mies oli kiltti ja hyvä. Mä myös halusin lapsia ja sain niitä. Se onkin suurin saavutus koko maailmassa ja lapset on se asia mikä tekee kaikista noistakin vuosista tärkeitä ja merkityksellisiä. Mutta rakastinko mä silloin, niin valitettavasti ehkä en. Tai sitten olin vaan niin nuori etten tiennyt itsekään kuka olen enkä ollut sitä asiaa osannut edes koskaan pysähtyä miettimään. Nyt siis tässä parisuhteessa ei olla kihloissa eikä menossa naimisiinkaan mutta oon aivan äärettömän kiitollinen ja rakastan todella paljon. Totuuden nimessä vanhan ja tämän hetken vertailussa ei oo mitään järkeä siksikään että en oo todellakaan sama ihminen nyt kun olin silloin.

Eilen siis tuon ruokatuntilenkin jälkeen jatkoin toki vielä opiskeluja sinne iltapäivä kolmeen kun Aki tuli töistä kotiin. Ilta meni nopsasti ja ihan vaan rentoillen. Käytiin kaupassa ja haettin pitsat. Katottiin telkkarista viikon varrelta jotain sarjoja ja mentiin kohtuu ajoissa nukkumaan. 

Aki lähti kisoihin jälleen joten mä oon päivän ihan itteni kassa vaan. Tuumin lähteä vähän ulkoilemaan ja muuten päivän agenda on aivan auki. Ihanaa kun aurinko jälleen alkaa paistaa aamun lumisateen jälkeen. On niin mahtavaa saada kasvoille aurinkoa ja mielelle se tekee vielä enemmän hyvää. Nää tälläset päivät kun fiilis on heti aamusta huipussaan on aivan parasta. Eiköhän tää tästä vielä iloksi muutu kaiken kaikkiaan.

Aurinkoa sunkin päiviin!!

rakkaudella,

Sartsa

SYDÄN ON PIPI

 No niin, nyt se sitten jysähti. Mulla oli tänään etätyöpäivä ja aamupäivällä oli myös se uus labra aika. Kävin uudemman kerran sydänfilmissä kun aiemmasta lääkäri löysi jotain pientä muutosta. Mulle oli määrätty uudelleen myös mm. kilpirauhaskokeet mitä mä kyllä suuresti ihmettelin siksi, että eipä se tulos tässä parissa viikossa mihinkään muutu. Lisäksi nimenomaan kilpparit oli ne jotka oli erinomaisissa lukemissa. Labratäditkin oli mun kans samaa mieltä ettei niitä kannata nyt ottaa vaan se lähete kannattaa jättää hiukan tuonnemmaksi. Mun ihmetyksekseni lääkäri oli kuitenkin määrännyt myös kilpirauhasen vasta-ainetestin (minä en niitten virallisia nimiä muista) . Ihmetys lähinnä siksi, että aina ei työterveydessä näihin asioihin oo puututtu lainkaan. Joku työkaveri sanoi ettei ylipäänsä kilpirauhashommiin oo puututtu ollenkaan. Hyvä että nyt puututaan. Mullahan on kilpparilääkitys ollut varmaan pari vuotta mutta tämä lääkäri oli nyt vähän sitä mieltä ettei mulla välttämättä oo koskaan mitään vajaatoimintaa ollutkaan. Oli nimittäin puhe siitä miten mulla alkujaankin oli ne arvot ihan viiterajoilla ja sain lääkityksen ikäänkun oireitten perusteella. Ite niitä silloin pyysin. Ja oli sitten psykologista tai ei niin niistä tuntui kyllä olevan apuakin. Nyt siis lääkäri tuntui olevan sitä mieltä ettei lääkitystä tarvita ehkä ollenkaan. 

Mutta siis tuohon sydänfilmiin. Sen ottamisessa oli jälleen vaikeuksia sen takia että siinä näkyi että mä oisin jännittänyt itseäni. Mua pyydettiin monta kertaa ottamaan ihan iisisti. Enkä siis tietoisesti jännittänyt yhtään. Oli hankala tilanne yrittää rentoutua kun olit omasta mielestäsi jo rento. Mä sitten sanoin että mulla on koko yläkroppa, siis niska ja hartiaseutu ihan jumissa niin sen takia varmaan täysrentous ei oikein onnistu. No kuva saatiin otettua ja mä pääsin hädin tuskin kotiin kun lääkäri soitti, että siinä todella näkyi edelleen se sama vika ja nyt sitten laitettiin lähete eteenpäin. Mä joudun siis rasitustestiin!! Se iski vasten mun kasvoja kun märkä rätti. En osannut yhtään odottaa mitään tälläistä. Mulle tais olla tarpeeksi iso shokki että siitä sydänfilmistä näkyi ylipäänsä jotain mitä ei ois pitänyt. En ollut sitäkään ajatusta kunnolla miettinyt ja nyt sitten tämä. Onhan mulla se sukurasite ja joskus on käynyt mielessä että mun huonolla säkällä aivan varmasti jossain kohtaa iskee mun kohdalle. Täytyy vaan sanoa että en oisi odottanut että se tapahtuu jo tässä iässä. Taidan pitää itteäni nuorempana kuin olenkaan. Toisaalta lääkäri mainitsi myös monta kertaa saman asian sanoessaan että "noin nuorella naisella tuskin on mitään vikaa sydämessä". Tuntui kivalta tietenkin. Mulle tuli vähän sellanen olo että sain lypsää lääkäriltä kaikkea tietoa asiaan liittyen. Kysyin mm. että mitä asioita tässä nyt sitten pitäisi ottaa huomioon kun odottelen sitä rasitustestiä. Lääkäri vähätteli ja sanoi vaan että jos tulee joku puristava tunne rintaan tai jotain muuta normaalista poikkeavaa niin sitten matalalla kynnyksellä mennä päivystykseen. Silti mulle jäi vähän jotenkin epävarma olo että onko tämä tilanne nyt paha vai ei. Toisaalta lääkäri toisti useamman kerran, että se poikkema siinä kuvassa oli pieni eikä puhunut mitään että lähete olisi laitettu kiireellisenä. Noista oireistakin sitten aloin miettimään että onhan mulla kaikenlaisia tuntemuksia kropassa jatkuasti mutta oon laittanut niitä esimerkiksi jumittuneen yläkropan piikkiin. Mistä mä tiedän että mikä on nyt sitten sydämestä johtuvaa ja mikä ei. Samoin tuo mun vatsa oireilee jatkuvasti turpoamalla mutta sitäkään en tiedä kuuluuko se mitenkään asiaan. 

Puhelun jälkeen mä vaan itkin. Tuntui, että tähänkö tämä maailma nyt loppuu tälläisenä kun mä sen tunnen. Tuli kaikenlaiset ajatukset päähän että miten tästä nyt jatketaan eteenpäin. Oli ajatus, että Aki ei jaksa kattella tällästä vajaakuntoista kehäraakkia. Putosi pohja kaikelta ja tuntui tosi lohduttomalta. Laitoin viestiä töihin asiasta ja esimiehille että pidän loppupäivän vapaata. En mä olisi siinä tilanteessa pystynyt töihin enää keskittyä. Onneksi tässä kohtaa entinen työkaverini soitti ja puhuttiin pitkä puhelu hänen kanssaan. Hän oli juuri ollut rasitustestissä ja siten oli aiheeseen liittyvää kokemuspohjaa. Se puhelu jotenkin rauhoitti mua ja tuli parempi olo. Puhelun jälkeen lähdinkin sitten vähän nauttimaan auringonpaisteesta ulos ja tein samalla pienen lenkin testatakseni kuntoani. Huomasin että mulla oli sellanen epävarma olo ja tarkkailin koko ajan olotilaani. 

Olo oli jo sen verran parempi kun tulin lenkiltä kotiin että hetkisen ajattelin jatkaa kumminkin työntekoa mutta sitten päätinkin heittää sohvalle pötkölle ja ottaa levon kannalta. Nukahdinkin sitten ja heräsin reilua tuntia myöhemmin. Aki siinä jo tulikin kotiin lähes heti kun olin saanut kahvit keiteltyä. Tuntui todella hyvältä että hän tuli. Jotenkin lohdulliselta. Illalla sitten vielä soitin päivystykseen kyselläkseni neuvoja siihen missä kohtaa täytyy ymmärtää mennä käymään. Sanoivat että rintakivun kyllä sitten tunnistaa. Inhottaa vaan nyt sitten elää niin että joka napsaus joka kehossa tuntuu laittaa tuntosarvet pitkälle samantien.

No mutta, näillä nyt mennään ja onhan se mahtava jos sydämessä oleva mahdollinen vika saadaan kiinni mieluusti ennemmin kun myöhemmin.

Pitäkää huoli toisistanne ja itsestänne.

rakkaudella,

Sartsa

LABRASTA KUULUI KUMMIA

 Mun piti jo eilen postailla kuulumisia mutta jotenkin olin kait niin lukossa etten oikein saanut itestäni irti. Mulla oli siis eilen lääkärikäynti niitten labratulosten pohjalta joissa viime viikolla piipahdin. Oli kyllä niin päräyttävä käynti että koko ilta ja viime yökin meni kyllä pohtiessa. No, mitä tässä jaarittelemaan, ei ollut todellakaan asiat priimasti eikä välttämättä edes hyvin.

Kolesteroli mulla oli vähän koholla jo syksyllä kun kävin ja se kuukauden suklaan mussutus ei nyt ollut omiaan helpottamaan sitä tilannetta ja senpä takia en mennyt kontrollilabroihin ennen joulua. Kyllä, tyhmäähän se oli kaksin käsin vedellä suklaata jos jo valmiiksi oli saanut huonot lukemat mutta syksy oli niin helvetin rankka että mä en vaan jaksanut välittää. En jaksanut. Ja koska olen lohtusyöjien aatelia niin tuumasin että jotain iloa pitää elämässä olla ja annoin mennä vaan. Onneksi seuraus oli myös se, että oon tainnut hetkeksi syödä itteni suklaasta ihan totaalisesti irti sillä vieläkään ei maistu. Ei vaikka tuossa olkkarin pöydällä on silmissä jatkuvasti purkki jossa on suklaata. Oon nyt kolmisen viikkoa ollut syömättä. Toki sitten vähän lakua ja salmiakkia on mennyt tässäkin välissä. Tekee hyvää nähkääs verenpaineille.

No mutta siis, lyhyesti niihin labroihin. Kolesterolit vähän koholla, samoin sokeri ihan nipin napin ylärajan väärällä puolella mutta eniten mua ehkä huolettaa se, että sydänfilmissäkin näkyi jotain outoa. Lisäksi mua hiukan ihmetyttää sinänsä hyvä hb, oli siis 143, mutta se miten äkkiä se on noussut on ehkä vähän outoa. Samalla mun ferritiini eli varastorauta oli 183 kun yläraja on 150. Kysyin aiheuttaako se toimenpiteitä niin lääkäri vaan kohautti hartioitaan että ei kun on noin vähän. Leukosyytit oli myös vähän koholla mutta kans kuulemma niin vähän ettei haittaa mitään. Kolesterolin alentamiseen oon jo aiemmin siis alkanut puuttumaan. Meillä on syödään kuitupitoista ruokaa, on vaihdettu vaaleat riisit ja jauhot kuitupitoisempiin tummiin. Leipä valitaan kuitupitoisuuden mukaan ja rasvaahan mä en oo leivällä käyttänyt oikeastaan koskaan. Oliivi- ja rypsiöljyä koneeseen myös. Eiköhän se elämäntapamuutoksilla saada asettumaan.

Sokeritkaan ei nyt olleet missään diabetes lukemissa sentään mutta koholla kaikki tyynni. Kaiken lisäksi multa oli löytynyt joku hb variantti joka saattaa vääristää tuota sokerilukemaa. Mikä helkkarin variantti?? Lääkäri ei ollut moisesta koskaan kuullutkaan. Diabeetikkopojallani on nähtävästi sama juttu koska asiasta on joskus sairaalassa puhuttu että se pitää ottaa huomioon lukemia purkaessa. Hieno ennakkoperintö meikäläiseltä. Mä tietty googlettelin tuota variantti asiaa illalla ja lopulta tulin siihen käsitykseen että se on jollain tasolla myös merkki veren hapenpuutteesta. Moista ilmenee usein vaikkapa korkealla ilmanalassa oleillessa. Tai ylipäänsä kun ollaan vähänhappisessa ympäristössä. Heti tuli mieleen, että no mitenkäs tämä maskihomma kun yhtä äkkiä on 8 tuntia päivässä ollut maski päässä niin onko se voinut vaikuttaa niin että on tullut hapenpuutetta vereen. NO, tuskin mutta maalaisjärki yrittää aina yhdistellä palasia toisiinsa. 

Tuon sydänfilmin suhteen lääkäri tuntui olevan eniten sitä mieltä että koko testi oli ollut jotenkin virheellinen kun siinä oli kait näkynyt tuon epäkohdan lisäksi jotain teknistä ongelmaakin. Kuitenkin, jos se tulos pitäis paikkansa niin se kertois kait sydänlihaksen hapenpuutteesta. Sanoi kylläkin että sepelvaltimotauti mun ikäisellä nuorella naisella ois erittäin harvinainen. Miehellä vois olla yleisempää. Ei jaksanut uskoa että mun pumpussa mitään häikkää on mutta kyllä mua hiukan jopa pelottaa ajatus. Sukurasitetta tietenkin kyseltiin ja sanoin että isän puolen suvusta on kyllä rasitetta. Lääkäri kuitenkin piti tärkeämpänä omia vanhempiani ja sisaruksiani ettei heillä oo vastaavia juttuja ollut. Siitä eteenpäin on sekundääristä rasitetta. 

Nyt sitten huomenna torstaina oon menossa uudelleen labraan ja siellä katotaan tuo sydänfilmi uudelleen ja nuo sokerit. Kolesteroleja tarkkaillaan sitten kevään mittaan vielä. Verenpaineita olin seuraillut ja todennut riemukseni ettei ne nyt ihan pilvissä oo ollut. Ja ovat selvästi suoraan verrannollisia siihen, miten nukun. Jos hyvin niin paineetkin on alempana ja päinvastoin. Ei kuulemma veranpainetaudin lukemia ole ne. Ihmettelen miksi mulla sitten on verenpainelääkkeet ja paketissa lukee verenpainetauti.

Hyviä uutisia oli se, että kilpparit oli loistavissa lukemissa. Sain luvan jättää lääkkeet pois ja myös tästä lääkäri tuumasi ettei mulla välttämättä oo vajaatoimintaa koskaan ollutkaan. Ok, katotaan nyt miten näissäkin käy. Myös näitä tarkkaillaan kevään mittaan vielä. Hienoa että nyt pääsi kunnon tutkimuksiin ja niin että asiat laitetaan kuntoon lopulta. 

Mutta kyllä mä toisaalta oon niin pettynytkin jollain tasolla itteeni että miten helkkarissa mä oon itteni tähän kuntoon päästänyt. Syytä aivan kaikesta näitä läskejäni. Sitten kuitenkin kun alkaa kattomaan vaikka sitä mitä suuhunsa pistää niin meidän arkiruoka on oikeasti aika terveellistä. Joskus viikonloppuisin sitten saattaa syödä jotain vähän epäterveellisempää. Niissäkin pyrin kuitenkin aina miettimään vähän parempaa vaihtoehtoa. Liikuntaa mun pitäis lisätä mutta kun en kerta kaikkiaan oo jaksanut. Oon paljon tasapainoillut sen välillä, että pitääkö kuunnella kroppaa ja antaa lepoa mitä nyt on tuntunut tarviivan vai yrittää vähän liikkua mikä ois sekin hyväksi monellakin tapaa.

Se multa jäi kysymättä ja on ihmetyksen aihe, että tuosta stressistä ja työpaineesta jonka takia mä tonne menin alunperin, ei oo puhuttu nyt yhtään mitään. Stressi on kuitenkin aika oleellinen tekijä myös noitten kaikkien ongelmien suhteen mitä labratkin näyttää eli sydän- ja verisuonitautien suhteen. No, käyn torstaina labrassa ja ens viikolla on sitten soittoaika niistä tuloksista lääkärille joten ehkä siinä puhelussa sitten pureudutaan siihen, että mitä tuolle akuutille stressille ois tehtävissä. Ja pitäiskö mun nyt sitten jäädä saikulle vai mitä ihmettä.

Tähän on siis tultu. 46 vuotiaana mä oon aivan romuna koko tyyppi. Niskat ja hartiat on nimittäin kun lyijyä. Niitä jäsenkorjaaja koitti saada kuntoon maanantaina ja vähän se joutui jahkumaan että kovin on tiukassa. Jep, niin on. Pitäis jaksaa jumppailla samalla kun muutenkin liikkua ja rukata ruokavaliotaan entistä parempaan kuntoon. 

Huolestuttavia aikoja elellään kaikin puolin. Nyt kuitenkin sorvin ääreen reippaasti. Alla olevassa kuvassa ois myös opintomateriaalia jonka sain pomojen luvalla tilata. Kun ehtis joskus avata.

rakkaudella,

Sartsa

KORONA TAPPAA ELÄMÄN!!

 Mulla on menossa toinen päivä kotona neljän seinän sisällä. Jostain syystä ei eilenkään koko päivänä tehnyt mieli lähteä ulos, ei edes kaupassa tarvinnut piipahtaa joten mä nautin täysin rinnoin siitä että sai vaan olla. Ilman huonoa omatuntoa mä vaan kattelin telkkaria, makoilin sohvalla peiton alla ja annoin ajatukseni lentää. En mennyt syviin vesiin tällä kertaa vaan mieli pysyi aivan rauhallisena. Ai että mä nautin.

Aki tuli kotiin vasta iltakahdeksan aikaan. Sen verran sain aikaan ennen sitä että tekaisin pitsan ruuaksi. Ja hiukan järjestelin keittiön pöytää. Syötiin ja juotiin lasilliset viiniä. Tarkoitus oli kattoa hetki telkkaria ennen nukkumaan menoa mutta Aki sammahti aikalailla heti. Minä sitten yksin kattelin jonkun kotimaisen elokuvan loppuun ja hipsin nukkumaan. Aki tuli vähän päästä perästä mutta kovin siis jäi lyhyeksi meidän yhteinen ilta. Olisin voinut vähän kainaloon mennä sohvan nurkkaan mutta ei nyt tällä kertaa sitten. Ei tullut edes suukkoa.

Johtuiko sitten tuosta pettymyksestä vai mistä mutta nukuin taas vähän huonommin. Heräilin monta kertaa yön mittaan ja sitten aamulla kun lopulta nousin ylös niin olo ei tuntunut kovinkaan levolliselta. Onneksi ei ollut tällekään päivää mitään suunnitelmia niin saattoi olla yökkäreissä vaikka iltapäivään asti. Just tuossa tunti sitten vihdoin puin päälleni. Mä oon yleensäkin sellanen että kotipäivinä todellakin kuljen yökkäreissä ja villasukissa vaikka koko päivän.

Tänäänkin ollaan pohdittu koronaa, paljon. Niin paljon kun mua suoraan sanoen vituttaa jo koko tauti niin fakta on että se vaikuttaa elämään niin töiden kun vapaa-ajankin osalta. Mua on alkanut ahdistaa koko homma aivan todella paljon. Yhtä äkkiä. Tai sitten sekin liittyy tähän kaikenkattavaan alakuloon ja tietynlaiseen kroonistuneeseen ahdistukseen. Koko elämä on iso EHKÄ. Kaikenalaisia suunnitelmia voi tehdä mutta aina viime tippaan asti on kaikki epävarmaa. Akilla on nyt noita kisoja merkattu kalenteriin joka toiselle viikolle melkeinpä tuonne maaliskuun loppuun saakka. Toisaalta on todella epävarmaa voidaanko mitään kisoja pitää. Suunnitelmat kuitenkin tehdään sen mukaan tietenkin ettei mitään muuta voi niille viikonlopuille suunnitella ja sitten vaan odotellaan pahimmassa tapauksessa ihan edelliseen päivään asti että miten käy. Inhottavaa ehkä, katotaan nyt miten käy-elämää.

Sama tilanne on töissä. Mennäänkö etäopetukseen vai ei. Toiset odottaa sitä ja toiset pelkää. Itte odotan kun kuuta nousevaa että etäopetus alkais. Ja ihan koko yläkoulun ja lukion osalta. Täälläkin on tartuntoja ollut jo parikin eri tartuntaketjua joten mun mielestä ois heti voinut pelata varman päälle ja laittaa ovet kiinni. Viikoksi tai pariksi. Valmiudet etäopetukseen on olemassa. Osa opettajista on jo sitä mieltä että etäkoululla varmistettais laadukas opetus kaikille. Nyt iso osa ajasta menee noitten helkkarin maskien kanssa pelailuun. Kytätään ketkä niitä käyttää, sekä oppilaista että opettajista. Jotkut ei pysty niitä käyttää ja silti siihen on pakko. Oppilaat ei maskeja halua käyttää eikä heitä siihen ainakaan vielä ole voinut pakottaa. Koulua käydään sellasella kokoon kyhätyllä taktiikalla että se ei voi olla paras mahdollinen ratkaisu. Kyllä mä ymmärrän senkin, että osa oppilaista on vaarassa pudota kyydistä jos mennään etäopetukseen mutta aika varma oon että sellaseenkin löytyis ratkaisut. Nyt jo keväästä ollaan sen verran fiksumpia että tiedetään mitä etäopetuksen mahdolliset haasteet on ja miten niitä vois lieventää. No, turha tätä on tässä messuta. Sanon vaan että mun elämänlaatua etäopetukseen siirto lisäis 1000%. 

Just luin lehdestä että Jyväskylässä menee yläkoulut viikoksi kiinni. Jämsässä lukio ainakin osittain myös. Lähelle siis tulee. Itte tahtoisin olla enemmänkin etätöissä kun tällä hetkellä. Meillä on vahva etätyösuositus eli ensisijainen työskentelytapa tulis olla etä. Mulla kuitenkin työhön kuuluu tuota asiakaspalvelua jonkun verran joten en pysty kokonaan etään siirtyä. Nyt oon aina perjantait ollut etäpäivällä ja se on ollut todella pelastava asia jaksamisen kannalta. 

Oma suhtautuminen koronaan alkaa muuttua entistä enemmän ahdistavaksi. Tuntuu pahalta ettei normielämää saa takaisin millään. Kaikki vaan on tuota isoa ehkää ja itekin oon alkanut tulla koko ajan ikäänkun pelokkaammaksi sen suhteen mihin haluan mennä ja mitä tehdä. Sellainen fiilis on, että haluaa koko ajan enemmän vaan sulkeutua kotiin, turvaan. Mediaa kun seuraa niin aivan selvää on se, että tartunnat on tulleet vapaa-ajan kokoontumisista. Ittellä ei tulisi tällä hetkellä mieleenkään mennä mihinkään mihin kokoontuu paljon porukkaa samaan paikkaan. Kyllä mä ihmisten ilmoille lähden, mutta tulee mietittyä entistä enemmän miten ja miksi. Esim tuo meidän Hankasalmen reissu oli ihan jees sillä kahdestaan me siellä oltiin ruokailua lukuunottamatta. Kuitenkin ruokaravintolassakin oltiin todella isoilla turvaväleillä eikä porukkaa ollut kun ehkä 15 henkeä kaikkiaan. Tuntui ihan hyvältä ettei tarvinnut hermoilla että mitenköhän käy. Samoin täällä ollaan käyty syömässä aina välillä, kuten perjantainakin. Valitaan kuitenkin paikkoja jossa ei kontakteja tule. Nytkin tuo ruokapaikka missä käytiin tiedettiin rauhalliseksi ja meidän lisäksi siellä kävi 2 kertaa joku noutamassa ruuan mukaan. Me oltiin ainoat jotka istui sisällä syömässä. Jälkkärijuomillakin pubissa oli niin vähän porukkaa, alle 10 henkeä, että saatettiin todella olla aivan omassa rauhassa. Ei olisi tullut mieleenkään mennä paikkaan jossa ois tiennyt olevan ruuhkaa. Vielä joku aika sitten mä suhtauduin paljon lungimmin koko tautiin. Enkä mä nytkään ajattele omalta kohdaltani niin että pelkäisin omaa tartuntaa vaan pelkään sitä että tämä puolinainen elämä jatkuu vielä kauan. Haluan jo keikoille, teatteriin, nähdä kavereita vapaasti. Olisin valmis kärsimään vaikka kunnon sulkurysäyksen ja vaikka ulkonaliikkumiskiellon joksikin aikaa mielummin kun tälläistä vajaata ehkä-elämää. En tiedä kuinka paljon tällä kaikella on tekemistä mun yleisen ahdistuksen kanssa. Ei se ainakaan sitä helpota.

Kuitenkaan mä en oo tuomitsemassa todellakaan ketään joka vaikka lähtee lomalle pohjoiseen yms. Kunhan sen tekee vastuullisesti. Pohjoisessa voi lomailla olemalla aivan omissa oloissaan tai sitten voi tukkia täpötäyteen baariin hillumaan. Aivan samat jutut voi toteuttaa kotonakin. Kaikki lähtee ainoastaan tuosta vastuullisesta toiminnasta ja että vähän mietitään mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Mä tiedän että moni muukin on mun kanssa samaa mieltä siitä että tämä paska sais jo loppua joten siitä vois saada muutkin oivan motivaattorin eristäytyä toviksi hiukan enemmän. Jos saatais sitten tämä homma loppumaan ja voitais taas alkaa elää.

No niin, taas mä annoin näin paljon palstatilaa ja aikaa ajatuksissani koronalle. Ärsyttää! Puhutaanpas muusta. Vaikkapa siitä, että mä kattelin tuossa meidän kalenteria. Kisoja on siis joka toiselle viikonlopulle ja sitten siellä niissä muissa viikonlopuissa oli merkintöjä niin paljon että aikalailla huhtikuulle asti mentäis ennenkuin meillä ois aikaa kahdestaan lähteä vaikka retkeilemään tai muutakaan. Meille on ollut tulossa vieraitakin alkuvuoden aikana. He pääsevät tulemaan ainoastaan parittomina viikonloppuina ja nyt siis näyttää siltä, että se menee sinne huhtikuulle asti. Huhhuh! Aika hurjalta tuntuu. 

Tänään on vaan vähän siivoiltu,pesty pyykkiä ja kateltu hiihtoja telkkarista. Oon yrittänyt olla ajattelematta huomista työpäivää. En jaksais mennä, silti koitan pitää mielen avoinna. Kyllä se siitä taas menee kun vaan alkuun pääsee. Huomenna on lisäksi hierojakin työpäivän päätteeksi, ihanaa se. Mun niskat on aivan jumissa edelleen vaikka koitan niitä kuinka paljon jumpata. Yritän nyt apua jäsenkorjauksesta ja niin että meen parin viikon päästä heti uudelleen.

Nyt nautiskellaan vielä sunnuntai-illasta. Ei mietitä huomista.

rakkaudella

Sartsa

TUNNEMYLLERRYKSIÄ JA LAISKAA LAUANTAITA

 Lauantai. Hidas sellainen. Saan olla yksin kotona koko päivän ja tehdä ihan mitä mua huvittaa. Siistiä! Saattaa hyvinkin olla etten tee oikeastaan yhtään mitään sillä sekin on välillä erittäin jees. Joka tapauksessa ajatus siitä, ettei oo mitään suunnitelmia eikä aikatauluja on todella tervetullut.

Aki lähti just Jyväskylään kisoihin ja vähän mua kauhistaa kyllä kun siellä on nyt viime päivinä ollut niin älyttömän paljon noita tartuntoja. Toisaalta kisat on todella hyvin rajattu vain kutsutuille urheilijoille, yleisöä ei tietenkään ole ja muutenkin ainakin paperilla oli huolehdittu kovinkin tarkasti turvallisuudesta. Hiukan jännittää miten Aki pystyy maskia pitää monta tuntia siellä. Hän ei nimittäin maskia näin muuten käytä. Ei oo tunnustanut mutta saattaa olla että se ottaa henkeen eikä siksi tunnu mukavalta käyttää.

Mä istun tssä keittiön pöydän ääressä ja kattelen aina välillä ihaillen ulos. Mä rakastan tuota lumista maisemaa. Kyllä talvella saa lunta olla ja meilläkin alkaa olla jo kiva polku kun on kaiveltu reittiä ovelta ulos. Samalla muistelen, että eipä tainnut pihlajassa olla marjoja juurikaan viime kesänä. Kyllä nuo vanhan kansan viisaudet siis vaan paikkansa pitää. Ei pihlaja kanna kahta taakkaa.

Mä olin eilen etäpäivällä töistä. Alunperin mulla ei ollut mitään suurempaa hässäkkää töitteni suhteen ja tarkoitus olikin opiskella uusia asioita mutta niinhän siinä kävi että yks puhelinsoitto muutti päivän niin että tais olla kiireisin etäpäivä tähän mennessä. Siitä pidin kuitenkin kiinni että työt lopetin klo 15 kuten aina perjantaisin. Se tarkoittaa, että puhelimet laitan hetkiseksi kokonaan kiinni niin silloin mua ei saa kiinni vaikka yritettäis minkä foorumin kautta. On osoittautunut toimivaksi konseptiksi.

Tästä tullaankin siihen psykologin mulle antamaan kotitehtävään. Opetalla pitämään omia rajojaan. Sain kehuja siitä että mä selvästi tunnistan ja tiedostan omat rajani mutta pyyhkeitä siitä etten välttämättä osaa pitää niitä tarpeeksi hyvin. Asia on kyllä jäänyt mun mieleen muhimaan ja oon huomannut tilanteita joissa varmaan ois pitänyt pystyä paremmin ne rajat pitää. Samalla mä oon taas tutkiskellut itteäni ja omia käyttäytymismallejani ja huomannut että mä oon tällä hetkellä kyllä tosi herkässä mielentilassa. Siis tarkoitan sitä että jotenkin jaksamisen kanssa elellään aikalailla veitsenterällä. Mulla on tunteiden hallitsemisessa hiukan haasteita ja paisutan helposti asioita aivan kohtuuttomasti mielessäni. Teen ns. kärpäsestä härkäsen. Eilen siitä tuli todella hyvä esimerkki.

Me oltiin sovittu jo torstaina että kun Aki tulee töistä kotiin niin lähdetään kävellen syömään paikalliseen uuteen ruokapaikkaan. Sovittiin että ruokailun jälkeen käydään sitten vielä jälkkärijuomilla tuossa paikallisessa pikkupubissa. Ajattelin että on kiva samalla vähän saada liikuntaa kun kelikin oli luvattu niin kivaksi. Odotin jotenkin lapsellisen innolla Akin kotiintuloa. Ehkä se kertoo tästä korona ahdingosta jotain kun ei mitään menoja oo ollut aikoihin ja enimmäkseen on vaan kotona aikaa vietetty niin kaikki pienetkin suunnitelmat saa isommat mittasuhteet. Tein siis töitä tauotta koko päivän että saatoin varmasti laittaa koneet kiinni klo 15 ja kun Aki tulisi kotiin vähän sen jälkeen niin voitais heti lähteä liikkeelle. Aki tuli ja huomasin heti että hän viestitteli jonkun kanssa. Noh, tyttönsä oli kyytiä vailla Ruovedelle. Mä arvasin heti ettei Aki tahtois sanoa ei mutta odotin silti että sanooko hän että nyt ei käy koska meillä on suunnitelmia. Ei siis sanonut ja mä sitten sanomaan että parasta unohtaa sitten meidän suunnitelmat ja lähteä heti viemään tyttöä. Aki koitti sanoa että ehditäänhän me sen jälkeenkin vielä käydä syömässä mutta mä en halunnut sitä ajatusta enää vastaanottaa. Sanoin vaan että eikun unohdetaan koko juttu. Mun tunnekuohu oli aikamoinen. En sanonut mitään koska pelkäsin sanovani jotain mitä en tarkoita. Siivosin vimmalla keittiötä ja ajatukset myrskysi. 

Mä en ollut vihainen, se olis ollut mulle ehkä jopa helpompi tunne kestää. Mä olin pettynyt ja jollain tasolla loukkaantunutkin. Käänsin asian mielessäni niin että taas kerran mä olin se joka sai väistyä ja joku toinen tuli mun edelle. Huomasin ajattelevani että voi kun minäkin olisin joskus ykkönen jossain asiassa. Mulla on vanhoja kokemuksia jotka nousee pintaan aina välillä jossa mut on syrjäytetty. On tehty oharit tavalla tai toisella tai mä oon muuten vaan joutunut luopua omasta ideasta tai ehdotuksesta ja taipua toisten tahtoon. Aloin eilen sitten tätä pohtia oikein syvällisemminkin että mistä kaikessa nyt oikein on kyse. Nimittäin tilannehan eskaloitui siihen, että mä jostain syystä lähdin mukaan sille tytön vientireissulle. Olin aivan lamaantunut enkä puhunut koko matkan aikana mitään. Huomasin että kyyneleet valui tahtomattani poskille. Harmitti niin paljon mutta edelleenkään en ollut suuttunut. Jossain kohtaa mä huomasin ajattelevani että no niin, nyt Aki kuvittelee että mä oon suuttunut. Olin kuitenkin niin jotenkin väsynyt ja aivan lamaantunut että kattelin vaan auton ikkunasta ulos sanomatta sanaakaan tai liikauttamatta raajaakaan. Sitten mua jo harmitti se, että tähänkö tämä ilta nyt sitten tuhriintuukin. Moisesta pienestä asiasta siis kasvoi mun sisällä niin iso ahdistuksen ja sivuun sysätyn tunne, sellanen olo ettei mulla oo väliä. Tunne siis eskaloitui paljon suuremmaksi mitä se oikeasti olikaan.

Heti kun mä olin saanut sitä tunnekuohua hiukan laantumaan niin mä tunnistin asian. Tunnistin että tunne oli paisunut aivan liian suuriin mittasuhteisiin ja hiukan hämmennyin mistä oikein on kyse. Tajusin että mä oon vaan niin kuormittuneessa tilassa tällä hetkellä henkisesti, että kaikki pienetkin vastoinkäymiset tai takapakit aiheuttaa mulle isomman tunnereaktion kun oikeesti kuuluiskaan. Mä huomasin tähän liittyvän jopa fyysisiä oireita. Aiemmin silloin päivällä, kun sain sen töihin liittyvän puhelun joka muutti päivän kulkua, mua alkoi ahdistaa kurkusta. Ei voi sanoa että kuristi kurkkua vaan lähinnä niinkun joku ois painanut mua tuosta rinnasta. Itku ei ollut kaukana. Asia vyöryi mun päälle kun hyökyaalto ja ensimmäinen ajatus oli että mä en selviä tästä. Oli sellanen olo, että nyt se kaikkien töiden hallitsematon päälle kaatuminen tapahtuu ja mulla ei oo keinoja miten selviytyä. Jostain kummasta mä oon saanut kehiteltyä itelleni kuitenkin toimintamallin että rauhoitetaan tilanne ja aletaan tekemään sen eteen jotain pienin askelin, asia kerrallaan. Kun rauhoitun ja hengitän muutaman kerran syvään niin jollain kummallisella tavalla asiat kirkastuukin. Niin kävi nytkin. Mä aloin vaan määrätietoisesti tekemään asiaa yksi osanen kerrallaan ja tosi nopeasti huomasin että siinäkin kohtaa ensireaktio oli ylireagointi. Mä sain koko homman hoidettua vähintään siten kun pitikin, ehkä jopa hieman paremminkin. Sama fyysinen reaktio liittyi myös tuohon vapaa-ajan pettymykseenkin. Taas mua ahdisti ja tuntui että ei oo ulospääsyä. Oon nurkkaan ajettu ja mulla ei oo mitään merkitystä. Sitten tuli itku. Tuntui tosi pahalta se voimakas tunne siitä että mä en ole Akille ykkönen. En tässä kohtaa enkä sen hetkisen tunteen mukaan voinut olla varma olenko koskaan ollutkaan. Siksi itku tällä kertaa tuli ulos. Hallitsemattomasti. Yritin salata kyyneleeni, en tiedä onnistuinko. 

Kotiin päästyä mä olin jo päässyt tunnekuohustani ja pystyin ajatella järkevästi. Päätin puhua ajatukseni auki Akille. Oli tunne, että hänellä oli oikeus tietää miksi olin käyttäytynyt niin kuin olin. Halusin että hän tietää etten ollut vihainen vaan vielä pahempaa, loukkaantunut. Kerroin kaiken tuon mitä edellä kirjoitin. Sen etten tuntenut olevani ykkönen vaan että mulla ei oo väliä, eikä mun suunnitelmilla. Aki meni vakavaksi, otti asian huolestuneen näköisenä. Mä kuulin itteni sanovan että ei mulla olisi ollut oikeutta sellaisiin tunteisiin koska ne oli ihan ylimitoitettuja. Aki sanoi että mulla on oikeus tuntea juuri niinkuin tunnen. Sain olla tovin lämpimässä halauksessa ja päälle sain vielä suukotkin. Ei asiasta sen enempää puhuttu, en tiedä olisko pitänyt. Aki ei puhu, luulen ettei osaa. Mutta ilmeistä ja eleistä mä osaan omasta mielestäni lukea ehkä paljon enemmänkin kun mitä sanat kertois. Nyt mä tulkitsin että hän oli pahoillaan. Se riitti mulle eikä tarvetta jatkaa enää ollut.

Siinä samalla mä mietin  tuota omien rajojen pitämistä. Puhuin Akillekin että olisko tuo nyt ollut taas yksi paikka pitää ne rajat. Sanoa että eikun nyt me tehdään niinkun ollaan suunniteltu. Mä huomasin että ehkä mä en osaa tosiaankaan pitää omia rajojani. Jos mä olisin vaikka eilen tuossa tilanteessa jyrännyt oman tahtoni läpi niin ei se olisi tuntunut musta hyvältä. Tästä tullaan ehkä lopulta siihen mistä psykologi puhui kun kysyi multa että kuka on mulle tärkein ihminen maailmassa. Minä sitten sanoin että no lapset ja avopuoliso nyt ensin. Kun kysyttiin jatkoa niin vastasin että sisarukset ja heidän perheet, vanhemmat, ystävät... Psykologi sanoi että huomaanko mä kuka jäi kokonaan pois. Heti huomasin mitä hän tarkoitti, minä itse. Munhan pitäis tietenkin olla elämäni tärkein ihminen mutta erittäin hyvä onkin pohtia onko näin. Mä saan eniten kiksejä siitä jos mun läheisillä on hyvä olla. Paljon enemmän kun siitä että mulla itellä on hyvä. Vois jopa kääntää tämänkin asian niin, että ei mulla voi koskaan olla hyvä olo jos itellä on hyvä mutta läheisillä ei. Tai että jos jyrään tahtoni läpi jossain asiassa ja tiedän ettei se toisten mielestä ole yhtään hyvä juttu niin ei muakaan enää sitten huvita se. Onko tämä sitten normaalia käytöstä vai oonko mä jotenkin yliempaattinen? Tiedä häntä.

Rajojen asettelusta vielä, että kyllä mä osaan sanoa ei silloin kun asia sitä vaatii. Työpaikalla on nyt jo tullut kovinkin selväksi tässä syksyn mittaan että kyllä mä osaan puoleni pitää ja sanoa tarvittaessa suoraankin jos on jotain sanottavaa. Selkeästi kuitenkin psykologin antama kotiläksy ei oo täysin turha.

Ai niin eiliestä vielä, että mehän sitten todellakin ehdittin toteuttaa myös tuo alkuperäinen suunnitelmakin. Lähdettiin siis kuitenkin kävelemään ja nauttimaan burgerit. Ei täältä kyllä oikein edelleenkään kunnon burgereita saa mutta kyllähän sillä nyt maha täyttyi. 

Jälkiruualle mentiin pub Koloon jossa nautittiin lämpimät juomat. Aki otti irish coffeen ja mä rommikaakaon. Aa että oli hyvää... Lähdettiin sitten heti näitten jälkeen pois kun alkoi porukkaa tulemaan enemmän. Tossa kohtaa kyllä turvavälit säilyi aivan loistavasti kun ei porukkaa ollut kun parissa pöydässä meidän lisäksi.

Tultiin kotiin kattomaan voice of finlandia ja laitettiin sauna päälle. Edelleen mä jaksan olla aivan lapsellisen onnellinen siitä että on oma sauna johon voi mennä aivan koska huvittaa.

Näillä mennään tänä viikonloppuna! Pysyhän terveenä sinäkin.

rakkaudella,

Sartsa

MÄ NUKUIN!!

 Hurraa!! Mä en voi sanoin kuvata miten hyvä olo on kun oon saanut nukuttua. Mentiin jälleen kerran eilen illalla kahdeksan aikaan nukkumaan ja mä päästelin vähän yli kuuteen nyt aamulla. 10 tuntia siis unta niin että välissä yks vessakäynti kahden jälkeen. Olo on aivan toisenlainen kun yleensä aamuisin. Ensinnäkin huomaan heti, että kroppa ei oo niin jumalattoman jumissa kun yleensä. Etenkin niskat mulla on tupannut olemaan kun rautakanki herätessä ja sitä myöten myös selkä. On saanut tehdä monenlaiset venytysmoovit että on ylipäänsä pystynyt toimia. Nyt ei ollut sitä. Voiko siis päätellä että silloin kun nukun hyvin niin en myöskään kääntyile öisin niin paljoa. Uudella tyynyllä saattaa olla myös iso tekeminen siihen, että unen laatu alkaa parantua. Sillä sitä mä todella toivon, että tämä ja joku aiempi yö tässä ihan hiljattain antais nyt lupauksia siihen, että hyvät unet voi olla täysin mahdolliset. Vielä en oo sulkenut pois ajatusta mennä unihoitajalle että katotaan voisko mun älyttömälle kuorsaamiselle tehdä jotain. Sekin on varmaan, eikä vaan varmaan vaan ON, yksi unta huonontava asia. Se ärsyttää mua aivan suunnattomasti mutta minkäs teet.

No, nyt ollaan tässä päivässä ja nautitaan täysillä tästä olotilasta. Mulla on kaikenlisäksi labra tänään ja sinne pitäis lähteä kohta puoliin. Otetaan kaikki mahdolliset verikokeet kilppareita myöten ja ilmeisesti myös sydänfilmi. Olin positiivisesti yllättynyt että työterveyslääkäri otti  mun tilanteen niin kokonaisvaltaisesti asiaksi. Mulla kun on kilppari- ja verenpainelääkkeet niin joskus aiemmin mulle on sanottu työterveydestä että niitä asioita pitää hoitaa sitten terveyskeskuksessa missä se hoitohomma on aloitettukin. Ei oo esim siis otettu vaikkapa labras noita kilppareita ollenkaan. No nyt otetaan. En edes tarkalleen tiedä mitä normaalin verenkuvan ja kilppareiden lisäksi siinä verikokees katotaan. Hiukan tietty jännittääkin että mitä sieltä sitten löytyy. Kolesterolit on koholla, sen tiedän. Ne oli jo viimeksi ja se suklaan määrä mitä vedin koko joulukuun ei tosiaan oo sitä ainakaan laskenut. Mun piti käydä kontrollitestis ennen joulua mutta aivan turhaa oisin menny, ei se mihinkään oisi ainakaan laskenut.

Tässä tullaankin siihen että oon pahimman luokan lohtusyöjä. Siis silloin kun on oikein paska fiilis tai jotenkin rankkaa niin mun kroppa aivan huutaa kaikkea epäterveellistä ja rasvaista. Niinpä vedin esim. suklaata aivan koko joulukuun. Joka ikinen päivä söin jonkin verran. Yleensä aikaisempina vuosina sitä on syöty siinä joulun aikaan suunnilleen se viikko mutta nyt tosiaankin aloitettiin jo joulukuun alussa. Onneksi siitä seuras se, ettei kyllä pahemmin tee mieli suklaata enää. Ei vaikka niitä tuossa pöydällä on vielä purkillinen. Akilla karkas taas mopo käsistä joulukarkkien oston kanssa niin siksi niitä tuossa sitten on. Mutta multa ne on saanut olla rauhassa. Vaikka en siis alottanut mitään diettiä tai laihista tai mitään sellaista joulun jälkeen. Ei jaksanut edes ajatella mitään. On tekemistä tämän normiarjen kanssa että jaksais viedä sitä läpi. Nyt ajattelin noista kolesteroleista etten kyllä aio ottaa lääkkeitä ihan heti vastaan vaan koitan ensin ruokavalion merkitystä. Siinä on siivottavaa vaikka yleisesti ottaen aikalailla oikeaoppisesti syönkin.

No niin tuossa välissä sitten piipahdin tekemässä jälleen yhden todella hektisen työpäivän. Labrassa sujui sukkelaan. 5 putelia verta otettiin ja sydänfilmit vielä siihen päälle. Kait se siellä tykytteli, sydän meinaan, kun ei ainakaan akuutisti laitettu mihinkään jatkotutkimuksiin. Nyt sitten vaan odotellaan mitä lääkärisetä tiistaina sanoo. Oon jo valmiiksi varautunut siihen ruokavaliorukkaukseen ja mulla on siitä kahtiajakautunut mieli. Toisaalta on olo etten jaksa mitään ylimääräistä mutta toisaalta sitten taas on fiilis että sellanen vois muutenkin olla paikallaan. Jos tästä pikkuhiljaa pääsis niin paljon jaloilleen että jaksais vaikka alkaa liikkumaankin ihan pikkasen enemmän. Tosi maltillisesti aion nyt ottaa ja kuunnella oikeasti itseäni. Jollain tapaa ainakin tänään ja eilen on tuntunut hiukan kevyemmältä tuo työmatkakävelykin. Johtuneeko sitten paremmista unista sekin.

Töissä on tasainen kiire. Se ottaa mua eniten päähän siksi, että mitään asiaa ei voi tehdä niin hyvin kun mä itte haluaisin. Aina pitää jo alotella seuraavaa hommaa ennenkun edellisen paperit on edes järkätty mappiin. Pahimmassa tapauksessa päällekkäin tehdään montaa eri hommaa. Mullakin on tästä päivästä hyvänä esimerkkinä että oon tehnyt yo kirjoituksiin liittyviä abiohjeita ja aikatauluja, samalla paria tilastoa vienyt eteenpäin, opiskellut täysin uutta asiaa webinaarissa parisen tuntia (ja huomasin miten paljon täytyy opetella saman asian tiimoilta lisää), väsännyt yhden lukion päättötodistuksen, asiatarkastanut laskuja, laitellut uusintakoesuorituksia koneelle jne jne. En mä mitään oo ehtinyt kerralla tehdä alusta loppuun mutta saatellut aina palan matkaa kutakin asiaa. Psykologin neuvoa siitä että pitäisi tehdä ainoastaan tasan tarkkaan niitä töitä jotka on mainittu mun työnkuvauksessa, mä en osaa noudattaa. Mulla on niin kova pää ja vielä kovempi tahtotila hoitaa ne asiat jotka mulle on annettu että en mä pysty olla tekemättä. Jonkun täytyy kerta kaikkiaan pakottaa mut jättämään jotain tekemättä. Sittenkin mulle tulis todennäköisesti tunne, että ne otettiin multa pois koska olen paska työntekijä. 

Tästä tullaankin jännään juttuun. Nimittäin siihen miksi se mun päässä on niin tiukassa etten mä osaa mitään. Koko ajan taas odotan jotain katastrofia saapuvaksi ja että huomataan etten mä oikeesti osaa mitään. Vaikka mä oon oikeesti saanut kehuja töistäni sekä opettajilta että pomoiltanikin. Miksi se ei tartu muhun. Onhan se ihan kiva tunne, mutta se vois tuntua paljon kivemmaltakin. Tai ainakin siitä vois jotenkin ottaa enemmän kiksejä, kun muuten työstä en niitä oikein tällä hetkellä saa. Muuta kun ihanista työkavereista. Tänäänkin nautin suunnattomasti kuunnella sitä naurun remakkaa mitä opehuoneesta kuului. Jotain se ärsyttää mutta mulle se tuo virtaa. Kun välillä tuntuu että happi loppuu eikä henki kulje niin tollanen hömppä on juuri sitä mitä siinä hetkessä tarvitaan. Mitä vähemmän mitään järkevää niin sen parempi. Mutta siis.... Tuolle mun olotilalle on olemassa joku termikin josta oon varmaan täälläkin joskus maininnut mutta en nyt muista sitä millään. Miksei vois vaan olla että hei kiitti ja hymyillä leveästi kun joku kehuu hyvin tehdystä työstä. Mä saatan sanoa että kiitti ja se antaa sellasta potkua toki että okei, en mä oo ihan sysipaska ollut sittenkään mutta ei se anna minkäänlaista itsevarmuutta että mä handlaan tän homman.

No joo, huomenna on taas etäpäivä ja ajattelin kuluttaa sen osin opiskeluun. Lukion uutta opetussuunnitelmaa täytyis päntätä päähän pikku hiljaa. Että tulis perusasiat selväksi lukio opintojen etenemisen suhteen. Meillä on kaikenlaisia muitakin jänniä uudistuksia tulossa lukion osalta. On tulossa vaihto-oppilaita ja käynnistellään asuntolatoimintaa. Lääketieteen suuntautumisopinnot myös on alkamassa syksyllä, toivon mukaan saadaan hakijoita. On todella jännää kevään mittaan nähdä saadaanko jo nyt meidän lukion oppilasmääriä hilattua pikku hiljaa ylöspäin. Sitä tämä kaupunki kyllä tarvis, nuoria asuttamaan tyhjiä vuokrakämppiä ja tuomaan muutenkin elämää tähän vähän hiljaisella liekillä palavaan kaupunkiimme. 

No mutta, huomisen etäpäivän toivottavasti voin käyttää vähän iisimmin ja keskittyä noihin opintoihin. Olis ihan tervetullutta välillä vähän sellanen päivä jossa vois hengähtää enemmän eikä koko ajan mentäis tuli perseen alla. Huomiselle illalle oon suunnitellut että lähdetään kävellen kylille ja käydään testaamassa uusi ruokapaikka joka on avattu pari viikkoa sitten. Sen jälkeen vois paikallisessa pikkupubissa käydä jälkkäri irish coffeella. Samalla vois sitten käveleskellä pienen lenkin muutenkin. Muuten meinaankin sitten ottaa ihan vaan hölläillen voice of finlandin merkeissä.

Semmosta!

rakkaudella,

Sartsa