HENKINEN KIVI PUTOSI

Terveisiä jo toiselta leppoisalta työviikolta peräjälkeen. On aivan ihmeellistä kun ei oo ollut nyt ollenkaan niin ahdistava olo töitten suhteen ja päivät on nyt ensimmäistä kertaa tämän työn alottamisen jälkeen soljuneet ihan kun huomaamatta. Tuntuu kivalta. Pienesti alkaa jo tulla jopa sellainen ajatus, että kyllä kait tätä työtä on mahdollista jotenkin hallita, kun vaan pitää mielessä että päivän aikana ehtii tehdä vain tietyn määrän asioita. Loput on vaan kerta kaikkiaan jätettävä tekemättä. Mä alan siihen oppia, niin vaikeaa kun se on ollutkin. Etenkin jos opiskelijat tulevat pyytämään vaikkapa opiskelutodistusta, niin mielelläni tekisin sen heille heti. Siinä ei periaatteessa mene kauaa mutta sitten taas mun senhetkiset työt keskeytyy ja saattaa mennä tovi ennenkuin saan taas kiinni siitä mitä olin tekemässä. Parasta on vaan tehdä to do-listaa säntillisesti järjestyksessä. Tänäänkin otti sieluun kun piti sanoa eräälle opiskelijalle että voitko tulla hakemaan juurikin sen opiskelutodistuksen vaikka huomenna. Se oli ihan ok sillä hänelle se sopi hyvin ja mun ei toisaalta tarvinnut jättää tekemättä niitä hommia mitä olin suunnitellut. 

Tällä hetkellä päällimmäisenä on nuo abien asiat kun ollaan menossa kohti kirjoituksia. Kuumeisesti yrittävät opet saada opiskelijat tekemään viimeiset kurssit että kaikki saadaan valmiiksi. On jotenkin uskomatonta että ollaan menossa jo tässä vaiheessa kevättä että valmistaudutaan kirjoituksiin. Saas nähdä päästäänkö me koronan suhteen ihan yhtä iisisti koko kevät menemään. Tähän mennessä ei oo ollut juuri lainkaan karanteeneja tai muutakaan. Moneen kertaan ollaan oltu varpaillaan ja valmiina siirtymään etäopetukseen mutta ei sitten kuitenkaan. On melkoinen ihme jos lähiopetuksessa pysytään koko kevät. Nytkin taas poikkeuslakia ja maksimaalista etätyösuositusta on väläytelty joten ans kattoo.

Moinen vekslaaminen ja epätietoisuus huomisesta on lisänneet väsymyksen ja ahdistuksen määrää. Voin vain kuvitella millaista opettajien työ tällä hetkellä on kun tiedän tilanteita että on ollut samaan aikaan luokka lähiopetuksessa ja muutama oppilas etänä. Ja jos pitää paikkansa huhut siitä etteivät opet saa edes mitään lisäkorvausta moisesta työstä niin se ei kyllä voi olla oikein. Joutuu tehdä tuplahommat ja monet opettajat on valitelleet samaa, itselle niin kovin tuttua, tunnetta siitä ettei pysty tekemään työtään niin hyvin kun haluais. Työ on jatkuvaa kompromissien tekemistä. Kyllä se alkaa puuduttaa jossain vaiheessa kaikkia.

Mä odotan viikonloppua todella innoissani. Ollaan menossa etsimään hääpukua mun siskolle ja oon aivan todella otettu että pääsen kaason ominaisuudessa mukaan makutuomariksi. Vaikka ei siskoni kyllä sellaista tarvii. Hänellä on vahva oma näkemys ja vieläpä hyvä makukin joten lähetään mukaan lähinnä seuraksi. Mutta sekin sopii mulle oikein mainiosti.

Ai niin, tiistaina oli se rasitustesti. Vitsit miten mä jännitin sitä etukäteen todella paljon enkä edellisenä yönä saanut oikein nukuttuakaan. Olin aamun etätöissä mutta en oikein osannut tarttua mihinkään kunnolla ja ajatus vaan harhaili. Huomasin pelkääväni jälleen kerran eniten sitä että elämä tälläisenä kun se nyt on, loppuu ja tilalle tulee jotain epämukavaa. Mä oon tällä hetkellä juuri niin tyytyväinen elämääni että en haluais minkään muuttuvan. Välillä tuntuu että pitää ihan pidättää hengitystä että kaikki vaan pysyis samanlaisena kun nyt. Mä lähdin sitten puoli 11 aikaan ajelemaan kohti Jämsää ja koko matkan satoi jäätävää tihkua niin että auton lasit jäätyivät samantien. Onneksi lähdin todella hyvissä ajoin sillä 10km välein piti pysähtyä rapaamaan ikkunoita auki. Eipä ollut kenelläkään tien päällä kiirettä mihinkään. Pääsin perille muitta ongelmitta, kävin ilmoittautumassa ja sitten se jännitys vasta iskikin kun istuin siinä oven takana odottamassa pääsyä sisälle huoneeseen. Pääsinkin sitten jo varttia etuajassa ja tosi mukava hoitsu otti mut vastaan. Ensin puhalsin pef mittariin jolla testattiin keuhkojen lähtöarvoa. Vaatteiden vaihdon jälkeen istuin sängyn reunalle ja mulle laitettiin vyö jossa oli hirveesti piuhoja. Sitten sain laittaa maate ja hoitaja alkoi kiinnitellä niitä elektrodeja vaimitänenyton sinne sun tänne. Myös verenpainemittari asennettiin. Hetki pötköttelyä kun otettiin verenpaine ja sydänfilmi. Sitten ei muuta kun pyörän selkään ja annettiin ohjeet millaista vauhtia pitäis ylläpitä koko ajan. Sanoin jo etukäteen että todennäköisesti mulla loppuu jaloista voimat ennenkun keuhkoista tai sydämestä puhti. Niin sitten lopulta 8 minuutin polkemisen jälkeen tuntuikin. Olisin jaksanut vielä polkea mutta jalkalihakset kerta kaikkiaan sanoi että nyt ei rinkiäkään enää. Pelkäsin jo miten pääsen koko pyörän selästä pois ettei jalat petä alta. Pääsin kuitenkin, huterasti mutta varmasti siirtymään takaisin pötkölleni siihen sängylle. Taas siinä muutama minuutti makoiltiin kun otettiin sydänfilmiä ja mittailtiin vielä paineita. Niitä mitattiin myös suorituksen aikana muutaman kerran. Lopuksi kun nousin istumaan niin puhalsin vielä pef mittariin loppulukemat.

Onneksi lääkäri antoi arvionsa heti eikä sitä tarvinnut lähteä kotiin odottelemaan. Hän sanoi sen vielä niin selkeästi ja yksiselitteisesti ettei jäänyt mitään epäselvää. Ei ole mitään sepelvaltimotautiin viittaavaa havaittavissa. Voi vitsit että mua huojensi se tieto. Tuntui että henkinen kivi tipahti sinne huoneeseen ja jäi sille tielle. Lääkäri vielä sanoi että mun suoritus oli hiukan alle keskitason mutta siinähän on vain kehityskohde nyt kun tietää että liikuntaa kovallakaan sykkeellä ei tartte pelätä kun tietää että sydän on kunnossa. Kysyin mitä se siellä sydänfilmissä sitten oikein oli niin lääkäri sanoi että jotain sellaista mitä näkeet todella usein. Voi johtua korkeasta verenpaineesta mutta toisaalta hän on nähnyt sellaista myös ihmisillä joilla ei edes ole verenpainetta. Kysyin myös voiko stressi näkyä tuolla tavalla sydänfilmissä niin ei kuulemma suoranaisesti MUTTA stressi toki kohottaa verenpainetta joka sitten saattaa näkyä. Eli kyllä se vaan niin on että tärkeää ois päästä tuosta stressistä eroon. Kuten oon nyt ainankin joksikin aikaa tuntunut töissä pääsevänkin.

Nyt oon sitten aloittanut jo ruokaremontin lisäämällä hyviä rasvoja ja kuituja lisää ruokavalioon. Yritän myös välttää turhia lisukehiilareita kuten perunaa,pastaa ja riisiä. Syön kyllä kaikkea mutta vain vähän. Myös liikkumista oon lisännyt vähän kerrallaan. Jo nyt huomaan että vatsa voi hyvin, ei oo turvotusta ollut vaivana aikoihin. Kyllä tää tästä kuntoon tulee...

Semmosta, taas ois aika lähteä töihin. Tokavika päivä jo taas tälle viikkoa, sitten onkin lomaviikko.

rakkaudella,

Sartsa 

 

SUNNUNTAI JA AJATUKSIA ITSESTÄ

 Tänään tuli tehtyä taas tunnin lenkki erittäin lumisessa Jyväskylän keskustassa. Huone piti luovuttaa tietenkin klo 12 ja niinpä mulla oli muutama tunti aikaa tapettavana kun kisat kesti puoli viiteen. Ihan ensin päätin lähteä tekemään tuon lenkin pois alta niin saatoin kävellä niin pitkästi kun halusin ja jaksoin. Heti alkumatkasta tuli selväksi että mikään helppo reissu siitä ei tulisi, sillä lunta on joka paikka aivan tulvillaan. Pyörä- ja kävelyteitä ei todellakaan oltu ehditty joka paikasta aurata ja aikamoista rämpimistä oli monessa kohtaa. Tähän väliin voinkin huomauttaa miten täynnä mä alan olla koko lunta jo. Kyllä mä tykkään että talvella on lunta ja onhan luonto ihan nättiä näin mutta nyt alkaa aivan todellakin jo piisata. Ajatus alkaa jo kääntyä kevääseen kun kohta heilahtaa kalenteri maaliskuun puolelle. Aikalailla käsittämätöntä sinänsä että tätäkin vuotta on mennyt jo kohta 2 kuukautta!! 

Jyväskylä oli kyllä näin talvellakin ihan nätti kaupunki ja lenkkeily oli taas hiukan raskaampaa kun siellä ne korkeuserot on tälläselle tasaasen tallaajalle välillä aikamoiset. Tulipa siinä testattua taas pumppuakin ja kun mitään tuntemuksia ei tullut niin ajattelen taas ettei siellä nyt varmaan mitään isompaa rempan tarvetta taida olla. No se selviää edelleenkin tiistaina. Mua jännittää koko ajan enemmän mennä tuohon testiin. Nyt mä oon alkanut muistella yhtä spinning tuntia missä olin joskus 15 vuotta sitte kun mun jalat oli niin poikki ettei ne kantanut kun nousin pyörän selästä. Mitä jos nytkin käy niin. Mulla on jaloissa niin surkeat lihakset että yleensä juostessakin mielummin loppuu jaloista puhti kun loppuu kunto. Ihan turhaa mä nyt alan tämmöistä lietsomaan joten pitäis lopetella.

No mut takaisin tähän päivään, lenkin jälkeen sitten aika pian kun pääsin autolle jossa mun oli ajatus viettää aikaa kisoja puhelimen näytöltä kattellen. Siis oikeastaan olosuhteiden pakosta koska ei ollut paikkaa minne mennä. Mä en halunnut nyt mennä mihinkään kahvilaan tai kauppoja kiertelemään koska Jyväskylässä on kuitenkin tuo koronatilanne ollut aika hälyttävä. Hippos hallilla oleva monnarin kahviokin näytti olevan kiinni. Ei siis muuta kun leiri pystyyn autoon ja odottelemaan. Lenkin jäljiltä hikinen vaatetus kuitenkin alkoi tuottaa vilunväreitä ja mietin pääni puhki miten saisin vaihdettua kuivaa päälle. Koska tuonne kisoihin ei päässyt yleisöä eikä ylimääräisiä ihmisiä muutenkaan sisälle niin siitä syystä parkkipaikalla autoissa oli muitakin kun mä. Lisäksi auton edessä lämmitteli junnujen jääkiekkojoukkue niin ei nyt oikein tuntunut siltä että olisin siinä alkanut riisumaan ihan hirveesti. Onneksi laitoin Akille viestiä ja kysyin onko se monnarin kahvio todella kiinni. No aukihan se oli!! Hurraa, ei muuta kun reppu selkään missä oli kuiva paita vaihdettavaksi. Ai että miten ihanalta tuntui saada kuivaa ja lämmintä päälle. Oisin aika varmasti vilustunut siinä autossa istuessani.

Menin sitten hakemaan lämmikkeeksi ison mukillisen kuumaa teetä ja istahdin kahvion peränurkkaan seuraamaan kisoja yle areenasta. Oli jotenkin absurdi tilanne se, että kisat oli menossa siinä seinän takana mutta mä jouduin kattoa niitä kännykästä. Päädyin myöhemmin vielä syömään lounaankin. Ketään ei ollut lähellä koko aikana ja tuo kahvio on muutenkin tosi tilava joten oli ihan turvallinen fiilis koko ajan. Turvavälit pysyi kirkkaasti. Maski tietty naamalla ruokailua lukuunottamatta koko ajan. 

Nyt me sitten ollaan jo päästy kotiin asti ja Aki meni samantien nukkumaan. Sen pitää lähteä illalla klo 23 töihin. Työt alkaa puolilta öin ja se on kyllä niin tyhmä vuoro kun olla voi. Onneksi Akilla on sellaset unenlahjat että se vaan voi laittaa silmät kiinni koska vaan ja nukahtaa samantien. 

Huomenna pitäis jaksaa taas alottaa uutta työviikkoa. Todella työntäyteistä sellaista. Ei jaksais tai ehkä ei huvita. En mä erota niitä enää toisistaan. Pelkään taas jotain katastrofia. Viime viikko meni niin hyvin että sen takia mun pelko siitä katastrofin vääjäämättömyydestä kasvaa vaan. Tämä tunne on todella kummallinen ja etenkin ärsyttävä koska se estää nauttimasta onnistumisista tai juurikin viime viikon tapaisista työviikoista joissa tuntuu olevan sopiva flow. Sinänsä jännä, että viime perjantain voice of finlandissa puhuttiin juurikin tästä samasta tunteesta. Siinä joku laulukokelas sanoi että tuli kisaan koska haluaa osoittaa itselleen että on hyvä ja että kelpaa itselleen. Kaikki koutsit olivat sitä mieltä ettei sellaista tunnetta tuu vaikka miten kauan ois tehnyt musiikkia työkseen ja saanut miten valtavan määrän vaikka kultalevyjä tai hittibiisejä. Aina on tunne ettei kelpaa eikä oo hyvä. Redrama sen sanoi hyvin että hänellä on koko ajan tunne että kohta hän jää kiinni ja kaikki huomaa että hän onkin ihan paska eikä osaa mitään. Se kuulostaa kummalliselta tollasten menestyneiden muusikoiden suusta mutta sitten se on aivan täsmälleen sitä miltä musta tuntuu. Mulla on kans omien töitteni suhteen olo, että mä oon jotenkin huijannut kaikkia luulemaan että mä osaan jotain. Aina kun mä saan kehuja töistäni niin se tuntuu tosi epämukavalta. Juuri tuosta syystä että musta tuntuu että mä oon vaan jotenkin ihmeen kaupalla saanut huijattua kaiken toimintani näyttämään siltä että mä muka tietäisin mitä mä teen. Se on ärsyttävää ja siitä pitäis päästä eroon mutta en tiedä miten. Se on ollut osa mua vissiin aina. Osa sitä mun huonoa itsetuntoa jota mä poden sitkeästi edelleen. Mä en vaan jaksa enää välittää siitä, en ainakaan nyt. Yritän nyt vaan pärjäillä.

Semmosilla fiiliksillä kohti uutta viikkoa. 

rakkaudella,

Sartsa

UNESSANI ZEUS JA RA

Mä oon syystä tai toisesta nähnyt viime aikoina paljon unia. Ne on yleensä aikalailla outoja eikä niissä ole välttämättä päätä eikä häntää. Joskus muistan aivan selkeästi koko unen ja sen tapahtumat. Toisinaan muistan vaan tunnelman tai vaikkapa henkilön joka unessa on esiintynyt. Torstain ja perjantain välisenä yönä mä näin unta, josta mä selvästi aamulla muistin vaan aivan loppukohdan mutta jostain syystä olen varma että oon nähnyt pitemmästikin kyseistä kuvaa. Haluan palata tähän koska aihe sivuaa myös toista mulle mieluista aihetta eli rakkautta. 

Tähän ikääni mennessä mä oon saanut olla aika monelta kantilta tekemisissä rakkauden kanssa. Jos nyt en itse aiheesta ole kokemuksia liian kanssa haalinut niin keskustelut ystävien kanssa sekä ympärillä tapahtuneet asiat on tuoneet eteen sen miten moninaista rakkaus voi olla. Olen saanut todistaa rakkautta joka kestää no matter what, rakkautta joka satuttaa, rakkautta joka tuo surun tai kaipauksen. Oon nähnyt teinirakkautta, aikuisten rakkautta ja kaikkea siltä väliltä. Oon todistanut miten hankalaa ja kipeää rakkaus voi olla. On eri ikäisten välistä rakkautta, tyttöjen välistä rakkautta, vähän myös poikienkin. Puhumattakaan rakkaus lapsiin, perheenjäseniin, isovanhempiin,ystäviin ym ym. Pysytellään nyt kuitenkin parisuhderakkaudessa josta mä olen saanut aivan uuden kokemuksen viimeisen vuoden aikana. 

Mennään ensin tuohon mun uneen. Mä heräsin aamulla niin, että ihan kuin radio olis ollut päällä ja sieltä olisi tullut Mariskan ihana biisi nimeltään Minä liityin sinuun. Tuo biisi on ainakin tällä hetkellä mun mielestä ehkä väkevin rakkauslaulu mitä voi olla. Se kertoo rakkaudesta joka on ollut olemassa aina ja kulkenut monen elämän mittaisen matkan ollen vieläkin voimissaan. Biisissä on jotain raamatullistakin kun puhutaan että "oli taivas viel  nuori niin, liittyi jumalat ihmisiin ja minä liityin sinuun" Mä heräsin perjantai aamuna ihan kun kyseisen biisin musiikkivideota katsellen. Näin aivan pienen tuokiokuvan vaan  mutta mä tiedän jostain syystä että tapahtumapaikkana on Kreikan akropolis kukkula. Vaaleassa liehuvahelmaisessa mekossa ja kultaisessa kukkaseppeleessään seisova nainen ja hänen kreikkalainen jumalansa vaaleassa paidassaan pitkine hiuksineen ja partoineen joka piti naista sylissään. Nainen ja mies katsoivat toisiaan silmiin todella intensiivisesti ja taustalla soi juurikin tämä Mariskan biisi. Mä tulkitsin että tämä pari oli laulussa mainitut Zeus ja Ra. Ei siinä vielä mitään mutta pari oli mun rakas siskoni ja hänen tuleva aviomiehensä. Kuva oli vähän kun hääkuva.

Siinä mielessä tämä ei ole ihme koska heidän välisensä rakkaus on jotain sellaista mitä en oo tähän ikääni mennessä vielä koskaan kohdannut. Se palaa niin valtavalla liekillä että sitä ei voi kun ihastella. Ja ehkä vähän kadehtiakin. Heidän rakkaustarinansa on juuri sellainen  josta aistii sen, että he ovat tunteneet toisensa jo sieltä aikojen alusta lähtien. Ovat kasvaneet yhteen jossain aiemmassa elämässä ja nyt vaan löysivät uudelleen toisensa. Tuo tunne tuli mulle jo silloin kun Satu esitteli tämän Juhansa mulle ekaa kertaa. Hän tuntui heti jotenkin tutulta ja oli fiilis että on aivan luonnollista että he ovat yhdessä. Ihan kun olisivat olleet aina. Joka kerta kun mä kuulen tuon Mariskan biisin niin mä ajattelen että biisi on kirjoitettu juuri tuollaisesta rakkaudesta jota Satun ja Juhan välillä on. Itse koen olevani todella onnekas että voin todistaa tuonlaista, erittäin harvinaislaatuista, rakkautta. Seurata sitä lähietäisyydeltä jotenkin ennenkaikkea nyt kun ympärillä on niin paljon kaikkea negatiivista. Rakkaus on heikoimmillaankin ihana asia.

Halusin vaan jakaa tämän ihanan ajatuksen muidenkin kanssa. Kyllä mä tuollaisia unia näkisin mielelläni vaikka useamminkin. 

rakkaudella,

Sartsa

MINILOMANEN JYVÄSKYLÄSSÄ KORONATYYLIIN

 Täällä sitä ollaan, Jyväskylässä, minihotellilomalla. Aki on yleisurheilun halli sm kisoissa mutta mä en tällä kertaa lupautunut kahviotädiksi. Syynä tietenkin koronahommat ja koin että mun pitää kantaa oma korteni kekoon sen puolesta etten riskeeraa meidän koulun yo kirjoituksia tuomalla tautia sinne. Halusin kuitenkin jotain vaihtelua myös itselleni ja ehdotin että tullaan tänne hotellilomalle viikonlopuksi. Näin mä saan ihan rauhassa rentoutua ja chillailla sillä aikaa kun Aki on kisoissa. 

Suunnitelmat muuttui vielä torstaina sen suhteen että ajateltiin tulla tänne vasta tänään, lauantaina mutta Aki sitten päättikin että otetaan huone toiseksikin yöksi ja tullaan jo perjantaina. Molemmat kuitenkin päästiin töistäkin jo niin ajoissa että päästiin lähtemään hyvissä ajoin. Olihan se toki tänä aamuna huomattavasti mukavampi heräillä täältä kun lähteä anivarhain ajelemaan kotoa. Akin piti kuitenkin jo klo 9 aamulla olla tuolla Hippos hallilla. Eilen oltiin siis puoli 7 aikaan täällä hotellilla. Käytiin hakemassa iltapalavermeen kaupasta tullessamme mutta pettymys olikin aikamoinen kun ei tässä huoneessa ollutkaan minibaaria jota me yleensä on jääkaappina käytetty. Onneksi ostettiin vaan patongin palat eilistä iltaa ajatellen koska nehän onneksi säilyi sen vähän aikaa ennenkuin iltapalan aika oli.

Hotellimme on Alba joka sijaitsee tässä jyväsjärven rannalla. Oltiin tässä samassa hotellissa myös aikanaan Kalevan kisojen aikaan ja tykästyttiin sijaintiin kovin. Täällä lisäinfoa Albasta  Huone on aika pieni mutta siinä on kaikki tarpeellinen ainakin meidän reissua ajatellen. Saatiin jopa vedenkeitin huoneeseen pyynnöstä ja samalla oli tuotu kahvit ja teet sun muut. Pesuhuone on ihan siisti ja toimiva. Tässä mä istun parhaillaan ikkunan äärellä ja vilkuilen samalla tuonne järvelle jossa eilen ainakin oli sekä hiihtäjiä että ehkäpä luistelijoitakin. Illalla Aki lähti tuohon alas aulabaariin iltaoluille muiden lähettäjä porukoiden kanssa. Eivät olleet nähneet aikoihin niin nyt sitten tuli kuulumisten vaihtoon mahdollisuus koska mekin tultiin tänne samaan hotelliin missä kauempaa tulevatkin majoittuvat. Minä jäin kämpille koska yritän edelleen niitä kontakteja vältellä mahdollisimman hyvin. 

Näkymä huoneen ikkunasta

Tänään aamulla olimme 8 aikaan aamupalalla joka oli täällä mun makuun todella runsas ja hyvä. Valinnan varaa oli tosi hyvin ja kun mentiin noin ajoissa niin turvavälitkin toteutuivat tosi hyvin. Itsellä ainakin oli ihan turvallinen olo jos nyt sitä sanaa voi käyttää. Aki sitten lähti kisapaikalle ja mä mietin hetken mitä tekisin. Päädyin lähtemään samantien lenkille. Mua kiinnosti tuo rantareitti joka kiertää jyväsjärven ja menee tästä hotellin edestä. Koko matkan pituus taitais olla, ainakin netin mukaan n.12km mutta ajattelin heti etten ihan niin pitkää lenkkiä taida tehdä. Päädyin lopulta tekemään sellasen reilu 5 kilsan lenkin ja oli kyllä aika rankkaakin välillä koska teitä ei tietenkään noin aikaisin aamulla oltu vielä aurattu. Ainakin puolet reissusta siis rämmittiin lumessa. Totesin jossain vaiheessa itsekseni kun ylämäkeä nousin lumessa kahlaten ja pisti vähän puuskuttamaan että ei tuo mun sydämeni nyt ainakaan ihan loppusuoralla voi olla. Yhtään mitään tuntemuksia ei nytkään tullut pumpun suhteen joten entistä jännempää on tiistaina mennä siihen rasitustestiin. 

Aamupalaa

Enimmät lumet ehti jo sulaa mutta aika lumiukkona sitä lenkiltä tuli

Lenkin jälkeen sitten oli aivan huippuhyvä fiilis. Vaikka olin ihan hikimärkä ja alaselkä sekä hanuri oli tulessa lenkin jäljiltä niin kyllä mä nautin. Liikunnan jälkeinen fiilis on kyllä jotain mitä ei oikein voi sanoin kuvata. Mitä rankempaa on ollut niin sen parempi se raukea fiilis on. Olin juuri menossa suihkuun kun Aki tulikin yllättäen välillä kämpille. Kisoissa oli juoksuissa niin pitkä tauko että lähettäjäporukka oli lähtenyt välillä pois hallilta. Mä kävin suihkussa ja oikaisin Akin viereen hetkiseksi päivälevolle. Ihana oli siinä vieressä köllötellä kun olo oli lenkin ja suihkun jäljiltä aivan euforinen. Aki nukkui oikein kunnon unet mutta mä vaan fiilistelin olemisen keveyttä siinä vieressä. 

Sitten kun Akin oli aika lähteä kohti iltapäivän kisakoitoksia niin mä päätin ottaa itselleni hemmotteluhetken. Putsasin naaman ja laitoin naamion. Sen jälkeen mä kuorin jalkani ja rasvasin oikein kunnolla kuivat kantapääni. Ikuinen ongelmani. Oon siis nauttinut rentoilusta aivan älyttömästi. Siitä ettei tarvi tehdä mitään. Ei tarvi edes ajatella tekevänsä mitään. Aion makoilla sängyllä, kattoa kisatapahtumia ja oman rakkaani edesottamuksia Areenasta, lakata kynnet ja makoilla vähän lisää. Elämä on kyllä joskus aikalailla kivaa. Mitään kontakteja ei oo ollut tähän mennessä. En oo kahta metriä lähempänä ketään ollut ja silti voin olla pienellä irtiotolla kotiympyröistä ja arjesta.

Huomenna aion hengailla hotellille aivan sinne 12.00 asti kun on huoneen luovutuksen takaraja. Sitten täytyy vaan keksiä millä kuluttaa aikaa muutama tunti kun kisat loppuu viiden aikaan. Ehkä teen tuon saman lenkin kun tänäänkin.

Uu mikä pyjamabeibe

rakkaudella,

Sartsa

VIIKON VARRELTA JA MASKINURINAA

 Huomenna on jo perjantai. Kaiken uhallakin mä uskallan nyt jo hehkuttaa että tämä viikko on pitkästä aikaa ollut tosi leppoisa töissä. Lisäksi tämän viikon aikana mä oon kokenut peräti 2 isoa onnistumisen kokemusta. Niitä ei oo viime aikoina ihan jatkuvasti vastaan tullut vaan enemmän ollaan siellä epätoivossa taivallettu joten tuntuu kyllä tosi hyvältä. Työtä on koko viikon ollut sillä lailla sopivasti ettei oo tarvinnut koko ajan olla kellon perässä tai hiki hatussa ja pieni paniikki persustassa tehdä jotain mistä ei oikein itsekään tiedä että mitä tekee. Ja pelätä että kaikki kaatuu päälle jonain kauniina päivänä. En oo uskaltanut oikeastaan tuntea mistään työhön liittyvästä hyvää fiilistä aikoihin juurikin sen takia etten oo aina kokenut olevani tehtävieni päällä niin oon jotenkin vaan koittanut selviytyä asia kerrallaan. Ja odottanut että jonain päivänä huomataan tai mä itse huomaan tehneeni jonkun asian päin persettä. Sitä ei vielä ole tullut, toivotaan ettei tulekaan vaan että tästä aina kumminkin jotain uutta infoa ja oppia tarttuu matkan varrella mukaan.

Tällä viikolla mua on enenevässä määrin taas tämä korona ottanut hermoon. Se alkaa nyt oikein toden teolla käydä mun jaksamisen päälle, koska mä haluaisin jo elää vapaasti. Joo tiedän että niin haluaa moni muukin mutta mulla on sellanen tunne ollut että oon huoneessa jonka seinät alkaa tulla koko ajan lähemmäksi. Ahtaan paikan kammo iskee ja happi tuntuu loppuvan. Jonain päivinä mun on todella pitänyt tsempata ettei mieli mene liian matalaksi. Toisaalta taas on jo niin tottunut tähän kotona kökkimiseen ettei oikein enää osais mihinkään mennäkään. Tuntuu aivan älyttömän kaukaiselta että sitä vois ikinä enää nauttia mistään kulttuurielämyksestä ihan livenä ja paikan päällä. Huoh! Mutta jos saan sanoa mikä asia sitten taas ottaa mua jo niin lujaa hermoon että meinaa väkisinkin katketa verisuoni päästä niin on nämä maskit ja niiden ympärillä käytävä vouhottaminen. Minä ymmärrän kyllä että on maskisuositus, uskoo ken tahtoo että sitä asiaa on nyt toitotettu aivan kyllästymiseen asti. Mediassa jauhetaan puolesta ja vastaan. Onko niistä mitään apua vai eikö oo. Tutkimustuloksia julkistetaan vuorotellen tukemaan kumpaakin mielipidettä. Mutta se minkä takia se ottaa päähän on ihmisten fanaattisuus niiden käyttämiseen. Kukaan ei oo kiinnostunut turvaväleistä tai käsien pesusta mutta maskista keuhkotaan päivittäin. Mikä pahinta, toisia kytätään ja lytätään sitten jos maskia ei syystä tai toisesta käytä. Silläkään ei oo mitään merkitystä miten ja millaista maskia sä turvassas pidät kunhan vaan saat korottaa itses muiden yläpuolelle kansakunnan kruununjalokivenä ja maailman pelastajana koska sulla on maski. Olet hyvä ihminen, vastuullinen joten sä voit ihan hyvin katsoa pitkään ja juoruta selän takana niistä jotka eivät maskia käytä. Ei sun tarvi ottaa selvää onko sillä, joka maskia ei käytä, joku syy siihen ettei hän sitä käytä. Ei kuulu asiaan, hän on vaan kerta kaikkisen huono ihminen, kakkosluokan kansalainen. Ihan oikeesti nyt, valoja päälle. 

Tämän iltainen kauppareissu oli kyllä taas omiaan todistamaan tätäkin idiotismia kun todella moni, maskipäinen kunniakansalainen, kiilasi jollain hyllyllä aivan viereen huohottelemaan. Mulla ei ollut tällä kertaa maskia, koska kerta kaikkiaan unohdin sen autoon. Yleensä kyllä pidän, koska se nyt ei oo mulle ongelma enkä jaksa sitä rumaa silmää jota kaupassa saa ilman maskia liikkuessaan. Varmaa on vaan se, että siinä missä nämä maskilliset korvaan huohottajat katsoi ehkä mua pahalla silmällä kun ei mulla sitä rättiä ollut niin mä katsoin niitä vähintään yhtä pahasti kun epäkunnioittivat mun omaa tilaa ja turvaväliä. En sanonut mitään mutta mun katse sanoi että peräänny 2 metriä ja äkkiä!! Mä tiedän monia joilla on ihan oikea syy olla käyttämättä maskia. Kaikilla ihan terveydellisistä syistä. Sitten kun mä kuulen että heille on tultu huomauttamaan asiasta esim kaupassa kun he ovat yrittäneet sitä maskia terveytensä uhalla pitää seurauksena että happikato vie lähes tajun niin mulla kyllä mustenee heti. Jokainen tehköön maskien kanssa niinkuin parhaaksi katsoo mutta siitä ei tarvi kytätä toisia eikä huomautella yhtään mitenkään. Antakaa muiden olla!! Monesta isommastakaan asiasta ei mennä toisia huomauttelemaan niin ei tästä sitten ainakaan tarvi. Tilanne on se, että melkeinpä mielummin pieraisen pitkässä kassajonossa tai kaivan antaumuksella nenää kun meen mihinkään ilman maskia koska en jaksa niitä nillittäjiä jotka kuvittelee olevansa toisten yläpuolella pelkästään maskia käyttämällä. 

Jos nyt saa sanoa niin tähän mennessä kauppareissuilla mä olen nähnyt maskia pidettävän leuan alla useita kertoja, otsalla ainakin kerran, jommassa kummassa korvassa roikkumassa, sen alta on kaiveltu sitä nenää ja maskin alareunaa on hipelöity alahuulella. Mutta hyvä silti että on maski. Peukku sille. 

No joo sellanen oli tämänpäivän pohdinta asiasta josta ajattelin etten kirjottele riviäkään mutta kirjotinpa sitten kumminkin. 

Huomenna on kiva päivä. Aivan sama millainen työpäivästä tulee niin silti on kiva koska ollaan lähdössä pikku retkelle. Mä oon menossa viettämään hotelliviikonloppua ja meinaan relata aivan täysillä. Tarkoituksena olis lenkkeillä paljon ja ottaa hotellihuoneeseen mukaan paljon kaikkea rentouttavaa tekemistä. Taas kehiin kasvonaamiot sun muut. Salaa toivon että huoneessa ois amme, mutta se nyt tuskin sentään toteutuu. Aki menee siis Jyväskylään hallikisoihin mutta mä en tänä aikana nyt lupautunut kahvioon. Ajattelen sitä, että lukiolla on tulossa yo kirjoitukset enkä halua riskeerata niitä. Aion siis viettää tämän minilomasen mahdollisimman turvallisesti ja vähintäänkin minimi turvavälien päässä muista. Ihanaa että saa vaan olla ja rentoutua hotellissa koko viikonlopun. Me like!

Nyt saisi kohta mennä jo tutimaan. Tänään en harrastanut liikuntaa yhtään työmatkaa enempää sillä tunsin oloni väsyneeksi koko päivän. Toissapäivänä mä tein lenkin heti töiden jälkeen pidentämällä kotimatkaa noin kolmella kilometrillä ja eilen lavistelin töiden jälkeen nettilaviksen parissa. Hiki pintaan tuntuu aina hyvältä. Pumppu on pysynyt ihan hyvin menossa mukana eikä liikunta oo aiheuttanut oireita. Pientä tuntemusta lenkin aikana oli mutta laitoin sen iänikuisen rankajumitukseni piikkiin. Verenpaineetkin on viimeiset pari viikkoa olleet aivan ihanteellisissa lukemissa, kuten myös pulssi. Mua kyllä jännittää aika paljon jo se tiistain rasitustesti ja se mitä sieltä mahtaa löytyä. Oon melko varma että jotain sieltä paljastuu mutta miten vakavaa niin toivon toki että mahdollisimman vähän vakavaa. Semmosta tällä kertaa.

rakkaudella,

Sartsa

TYÖPSYKOLOGIKÄYNTIEN ANTIA

 Tää viikko alkoi ihmeellisen hyvällä fiiliksellä. Mä ehdotin töissä sellaista päivä ystävälle-päivää jolloin tuotais töihin jotain sellaista josta ajattelee muiden ilahtuvan. Ehdotus meni heti läpi ja sai hyvän vastaanoton. Tottakai suurin osa toi herkkuja ja meillä olikin koko päivän pöytä katettuna kaikenmaailman hyväskällä. Itse vein kimpun tulppaaneja ja hedelmiä (klementiiniä, omenia ja viinirypäleitä) koska arvasin että herkkua on kuitenkin ihan yllin kyllin. Tosi kiva päivä oli kyllä. Aina se piristää kun on jotain tuollaista pientä arjen luksusta. 

Työpäivä meni viime viikon lopun tapaan ihan leppoisissa merkeissä. Hiukan ärsyttää etten osaa nauttia tästä ajasta kun ei oo koko ajan aivan tulipalokiire. Tekemistä on ihan kylliksi mutta niin, että asoiden tekemiseen on aikaa. Ehkä mulla on kuitenkin jossain takaraivossa pelko siitä että kohta kaikki kaatuu niskaan ja nurkan takaa tulee joku asia jota en oo tehnyt ja jonka parissa pitää alkaa puurtamaan asap. Tämä on juuri mun työn kurjimpia puolia kun opettelen vielä kaikkia tähän kuuluvia tehtäviä niin en pysty mitenkään ennakoimaan omia töitäni enkä siis sitä kautta suunnittelemaan milloin teen mitäkin. Oon aika paljon muitten varassa, että koska sattuvat muistamaan kertoa mulle jonkun asian joka pitää hoitaa nyt. Harmittaa, että välillä on vahvasti sellainen tunne, ettei tätä mun töiden opettelua oikein muista kukaan vaan oletetaan että mä ilman muuta osaan. Etenkin lukiopuolen asioita on niin valtavasti ja tulossa on mun ekat yo kirjoitukset niin en vaan mitenkään voi tietää mitä kaikkea siihen liittyy. Todistuksia pitäisi saada ulos ja mun tehtävänä olisi tietää milloin joku on saanut hyväksytysti kaikki suoritettua. Hyvä kun muistan vielä tässä vaiheessa paljonko kursseja ylipäänsä pitää olla kasassa että lukiosta saa abitodistuksen. Kaikki on niin epämääräistä ja epävarmaa, en tykkää tästä tunteesta. 

Työpsykologi antoi mulle kotitehtäväksi viime käynnillä omien rajojen tarkemman opettelun. Koen kuitenkin aika hankalaksi vedellä kovin tiukasti omia rajojani töissä ennen kuin tiedän tasan tarkkaan mitä mun työnkuvaan kuuluu ja mitä multa sen perusteella odotetaan. Psykologi kiitteli mua siitä että oon selvästi tehnyt töitä itseni kanssa ja tunnistan omat rajani mutta niistä kiinni pitämistä tulisi harjoitella. Sanoi että aika tiukastikin voi sanoa kun raja ylittyy. Mulle tuli aluksi sellanen kiukku siellä käynnillä että mitä se mulle tulee sanelemaan tälläisiä että kai mä nyt itse tiedän parhaiten. Sitten koitin kuitenkin ottaa ihan iisisti ja kuunnella mitä hällä on sanottavaa. Ihan järkeenkäypiä juttuja, osin itsestään selviäkin, hän puheli ja ehdotteli. Mä voin kyllä suoraan sanoa etten pysty kaikkia hänen ehdottamiaan juttuja toteuttaa. Jo ekalla kerralla sain tehtäväkseni karsia to do listalta pois kaikki sellaset asiat joita ei ole mun työnkuvauksessa. No ei mun luonteella jätetä esim yhden koulun asioita kokonaan tekemättä. Psykologi kysyi multa mitä tapahtuu jos mä jätän tekemättä ne asiat. Sanoin että siitä kärsii loppukädessä useimmiten oppilaat ja sitten tietenkin työkaverit jotka joutuu tekemään tuplahomman koska jonkun ne asiat on joka tapauksessa tehtävä. Siitä ei pääse mihinkään. Toistaiseksi siis mennään edelleen näin.

Ekalla kerralla oli silmiä avaava juttu kun psykologi kysyi multa kuka on mun läheisin ja tärkein ihminen. Mä sanoin että no avopuoliso ja lapset. Hän halusi kuulla lisää ja mä vastasin muistaakseni että vanhemmat, sisarukset, ystävät jne jne. Sitten hän kysyi että huomasitko kenet jätit kokonaan sanomatta. Heti hoksasin mitä hän ajoi takaa. Unohdin itseni. Mun itsenhän pitäis olla mun itseni tärkein ihminen. Tarkoittikohan tuo siis että en omasta mielestäni ole? Mietin tätä vielä illalla kotonakin ja tavallaan mä huomasin ettei niin todellakaan ole. Ainakaan jos kärjistän asian niin kuin tein että jos tilanne ois se että minä itte oisin onnellinen ja tyytyväinen ja mulla ois asiat hyvin mutta mun läheisillä ei niin en voisi oikeesti iloita omasta onnestakaan. Mun onnellisuus tulee aika paljon siitä että mun läheisillä on asiat hyvin. Se nyt vaan on niin. Elänkö mä sitten muiden kautta niin en tiedä. Sama juttu kun psykologi varoitti mua ottamasta taakkaa esim. työkavereitteni asioista. Pitää huolehtia niistä omista rajoista esim. sillä että jos joku työkaveri avautuu vaikka töihin liittyvästä ongelmasta niin pitäis sanoa vaan että sori mutta mä en nyt pysty ottaa vastaan tällästä. Niin, ja tuo edellä mainittukin olisi kuulemma liian pliisusti ja kiltisti sanottu. Mutta kun mä tykkään kuunnella jos jollain on jotain sanottavaa. Mä en tunnusta että ottaisin omille harteille niitä asioita vaikka kuuntelisinkin toisen avautumista omista asioistaan. Saan siitä hyvän mielen kun ajattelen että voin auttaa toista edes kuuntelemalla. Että toinen voi purkaa pahaa tai paskaa oloaan edes tovin. Se on valtava osa sitä kuka mä oon enkä voi kyllä sitä alkaa muuttaa. Identiteettikriisihän siitä seurais.

Paljon tässä elämässä on todellakin edelleen opittavaa, etenkin itsestään. Koskaan ei oo ihmisenä valmis ja vaikka hetkellisesti olisikin niin sitten ihminen tuppaa myös muuttumaan elämän virrassa. Olkoon se niin.

Nyt mä lähden töihin uutta päivää päin. 

rakkaudella,

Sartsa

PS) Aika siihen rasitus ekg:hen tuli eilen ja on siis ens viikon tiistaina. Jännää!!

Osa meidän herkuista töissä

SINKOILEVIA AJATUKSIA JA MINÄ

 Viime aikoina mä oon ajatellut tosi paljon. Siis ajatellut, aivan kaikkea. Pyöritellyt pienessä mielessäni pitkiä toveja kaikkea päivän polttavia asioita aivan politiikasta ties mihin muuhun. Aki on katsonut huuli pyöreänä vierestä kun mä oon välillä muuttunut terapeutista kunnallisvaaliehdokkaaksi ja pudotellut tulemaan ajatuksiani asiasta ja varmaan aika paljon sen sivustakin. Paahtanut paatoksella pääni sisältöä ulos, suodattamatta tietenkin tai miettimättä ettei häntä kiinnosta varmaan paskaakaan. Ihanan virkistävää sinänsä on ollut se ettei tällä kertaa oo tarvinnut paasata omista asoista ja hajottaa niitä, sekä siinä sivus itteäni, pieniin palasiin.

Oon ihmetellyt toki sinänsä omaa elämääni sivuavia asioita kuten vaikka että miten esimiehet voi olla välillä niin lyhytnäköisiä. Tämän päivän tehokkuusperiaate, jota toitotetaan joka tuutista, ei todellakaan tarkoita sitä että laitetaan ihmisiä pihalle ja sitten ne jäljelle jääneet tekemään omien töidensä lisäksi vielä ne pois lähteneittenkin työt. Kaikki viimeisetkin veripisarat irti selkänahasta niin kauan kunnes työntekijä putoaa polvilleen kuin märkä rätti. Sen jälkeen uutta putkeen vaan. Siitä on tehokkuus kaukana ja luulisi että esimiesasemaan päässyt, halunnut tai pyrkinyt sen tajuaisi. Kaikkein eniten tehoja työntekijöistä saa irti motivoimalla ja luomalla työpaikalle sellanen me-henki että kaikista tuntuu kun tekisivät työtä kaverille ja itselleen. Vähän kun hyvin toimivan jääkiekkojoukkueen pelaajien suusta usein kuulee. Kaikki teki töitä kaverille. Mistä sitten moinen motivaatio ja me henki tulee. No ajattelisin että ainakin siitä, että sulla on tunne että voit vaikuttaa sun työhän jotenkin. Sun mielipidettä arvostetaan ja kuunnellaan kyseisen työn asiantuntijana. Aina ei tietenkään asiat oo ideaalisti ja täytyy tehdä kompromisseja mutta niitä on paljon helpompi tehdä, kun kyseinen ihminen on otettu siihen päätöksen tekoon jollain tapaa mukaan. Mitään asioita ei tehdä selän takana, salaa. Jos on vaikka mietitty henkilölle uusia työtehtäviä niin niistä keskustellaan etukäteen, annetaan aikaa miettiä ja sopeutua. Ei niin että homma vaan pudotetaan niskaan yks kaunis päivä. Heitetään siis sinne syvään päätyyn ja sanotaan että koitahan oppia pysymään pinnalla. Paljon puhutaan negatiiviseen sävyyn esim. muutosvastarinnasta. Oon aika varma että suurin osa uuden vastustuksesta on nimenomaan pelkoa siitä etten pysty tai osaa. Pelätään oman työpaikan puolesta tai vanhempien työntekijöiden osalta ehkä sitä että nuoret tulee ja sysää osaamisellaan ja tehokkuudellaan vanhat sivuun. Näinhän asia ei koskaan ole. Mutta voisko moinen ajatusmaailmakin sitten johtua nimenomaan siitä että ellei ole koskaan kokenut arvostusta omaa työtään kohtaan esimiesten taholta niin sitä on sitten kovin hankala tuntea omaltakaan kohdalta. Ihmetyttää esimiesten taholta juurikin tämä asia että tämmöset muutokset tehokkuuteen ei maksa mitään. Ei mitään muuta kun sen että vaihdetaan salamyhkäinen suhmurointi avoimeen viestintään ja aletaan arvostaa työntekijöiden asiantuntijuutta omaa työtään kohtaan. Silloin kun työntekijänä tunnen olevani arvostettu ja osa "meitä" niin mä annan itsestäni automaattisesti enemmän tehoja irti. Ja päinvastoin. Piste.

Toinen aihe on liipannut aika pitkälti sitten taas tuota edellistä ja oon miettinyt tämän oman kunnan asioita. Oma kotikaupunkimme rypee todella syvällä taloudellisessa sikolätissä. Kunnallisveroja nostettiin juuri valtakunnan toisiksi korkeimmaksi, osana tasapainottamisohjelmaa. Isoja leikkauksia on tulossa sieltä ja täältä, niistä ei toki vielä ole kerrottu meille kunta alamaisille mutta mietinpä vaan että mistä leikataan. Todella surullista on jos edelleen mennään sitä samaa mantraa mitä aina eli otetaan lapsilta ja vanhuksilta. Heikoimmilta. Oon useamman kerran kuullut että sivistyssektorilta leikataan sen takia että siellä on tuottamattomia yksiköitä. Tuottamattomia!!! Mulle sais aika pitkään perustella millä ihmeen perusteella lapset on tuottamattomia. Hehän on meidän tulevaisuuden tekijöitä. Jos ei heitä olisi niin eipä tässä itekään vanhempana tarvis paljon potkia. Eikä koko maan. Lapsiin pitäis päinvastoin suunnata kaikki mahdollinen resurssi heti pienestä pitäen että voitais turvata kaikille mahdollisimman hyvät eväät elämään. Tukiresursseja niin paljon ettei yhdenkään lapsen tarvis jäädä mihinkään mahdottomiin byrokratian rattaisiin vaan että taataan se tuki mikä tarvitaan että juuri se kyseinen lapsi pääsee vaikkapa yli alun kielivaikeuksista tai oppimishankaluuksista. Jokaisen eskariin open apukäsipari, samoin jokaiseen ekaluokkaan. Nyt jo puhutaan siitä, että peruskoulusta valmistuu koko ajan enemmän oppilaita jotka ei osaa lukea tai kirjoittaa kunnolla. MITÄ??!! Siis meillä Suomessa. Poliisiammattikorkeakouluunkin on jouduttu ottaa valintaprosessiin kielitesti yhdeksi osaksi, koska niin paljon on hakenut sellaisia jotka ei osaa oikeesti lukea tai kirjoittaa. Tähän asiaan olis nyt herättävä kiireen vilkkaa. Sen sijaan että esim. avustajaresurssit otetaan joka paikasta pois ja perustellaan sillä ettei ne ole lakisääteisiä niin äkkiä ptruuuu, takaisin. Avustajien pikku palkoilla ei yhtäkään kuntaa konkurssiin viedä mutta sen rahan voi ajatella menevän suoraan tulevaisuuden säästöpossuun. Sillä pystyttäis aivan varmasti eliminoimaan monia lasten kohdalla näkyviä ongelmia jatkossa. Jännä siis nähdä mistä kohtaa leikkuri viuhahtaa täällä. Mä luulen, että kun mentäis kaupungin koko organisaatio esimerkiksi läpi ihan täikammalla niin löytis aika äkkiäkin se viemäri josta tulppa on kadonnut ja raha valuu sinne kun kuuluisaan kankkulan kaivoon.

Jos vielä yhtä ajatuksissa vellonutta asiaa raotan niin oon kyllä huolissani siitä miten ihmiset elää somemaailmaa totuutena. Jopa aikuiset ihmiset saattavat tuntea jonkunlaista alemmuuskompleksia siitä ettei osaa sisustaa, neuloa, ommella, tuunata, leipoa yms yhtä hyvin kun muut. Some aina hurahtaa johonkin tiettyyn asiaan ja sitten sitä tuutataan joka puolelta. Tulee olo, että tuo kuuluu jokaisen arkeen ja että itse on jotenkin aivan blääh kun ei jaksa alkaa. Oma koti näyttää kaatopaikalta, omat kokkaukset on harmaata mössöä ja itsekin näyttää muihin hemaiseviin aikalaisiinsa nähden riihipirulta. Tukka roikkuu, naama pöhöttää ja punottaa, mahamakkarat velloo valtoimenaan ja selluliittiäkin löytyy. Ja entäs ne vaatteet. Miten kaikilla muilla voikin olla aina niin mintissä kaikki? Mikä mua vaivaa kun en pysty samaan. Sitä jotenkin alkaa kadota johonkin harmaaseen. Sitten yks päivä huomaa että ärsyttää kun joku on aina positiivinen ja iloinen. Ei kukaan voi olla tuollainen koko ajan, typerä feikkaaja. Herra kyynisyys on saapunut tonteille. Ja jos tälläistä tapahtuu aikuisille niin voin vain kuvitella mitä nuo meidän junnut läpikäy siinä vaiheessa kun vasta miettivät kuka mä oon. Mistä alkaa mun omat rajat ja ajatukset. Pakkosyöttöä siitä mikä on ok ja millainen pitäis olla että oot hyväksytty, tulee aivan kauhealla massalla jatkuvasti. Huolestuttavaa, todella. 

Jos me vaan kaikki muistettais että tää oma pikku elämä on aivan fantastista just tälläsenään. Ja ellei oo niin jokaisella on mahdollisuus tehdä niitä tarvittavia viilauksia siihen. Kunhan sen tekee täysin omista lähtökohdistaan ja kuuntelee sitä omaa sisäistä ääntään. Oma koti on juuri täydellinen koska sä oot tehnyt sen sellaiseksi. Sen ei tarvi olla edes ok kenellekään muulle. Samoin kun ei minkään muunkaan sun elämäs. Some on mahtava aarreaitta ideoille, ajatuksille ja haaveillekin. Niistä siellä nähdyistä asioista ei kuitenkaan saa tulla oma totuus. Pääsee paljon vähemmällä kun sen hokaa ja voi olla vaan ihana höllyvä, löllyvä,rönsyilevä ja vähän sinne tänne rehottava itsensä.

No joo, avauduinpa nyt tänne näistä kun sieluani liikuttaneista asioista. Paljon jäi vielä sanomatta mutta ehkä niistä sitten tuonnempana. Oman itseni kans mulla on tällä hetkellä taas hiukan parempi fiilis noiden terveysjuttujen suhteen. Sydän ei oo antanut mitään oireita lenkkeillessä yms. Oon luottavainen ettei siellä sen kummempaa häikkää oo, kunhan nyt vaan tulis se rasitustestiaika jo pikoihin.

Eilisestä vielä pakko mainita että vietin kyllä ihanan minä itse-päivän. Aki lähti työporukan kanssa iltaa istumaan niin mä päätin taas hemmotella itteäni kuten usein yksin kotona ollessani. Aloitin tekemällä lenkin koska sää oli mitä mainioin. Reilut 3 kilsaa myöhemmin fiilis oli aivan huippu. Kotona venyttelin vielä tovin ja tein muutaman rintarankaa avaavan liikkeen. Seuraavaksi oli vuorossa perusteellinen naaman puhdistus naamio naamalle ja jalkoihin sellaset hoitavat sukat. Siinä sitten istuin telkkarin äärellä relaten sen 20 minuttia. Sekä kasvot että jalat oli ihanan pehmeät tuon käsittelyn jälkeen. Rasvasin vielä kasvot huolellisesti yövoiteella. Päädyin vielä lopuksi lakkaamaan kynnet niin varpaista kun sormistakin. Päälle sitten vielä pari lasia viiniä ja kulho mustikkajäätelöä. Voi että mä nautin, fiilis oli kyllä aivan huippu kaiken tuon jälkeen.

Ystävä teki mulle ihkun pipon

Nää ei maksa Tokmannilla kun alle 4 eur ja hyvin toimii

Viimeistely

Semmosilla meiningeillä tänä viikonloppuna. Uutta viikkoa kohti innolla.

rakkaudella,

Sartsa