TYÖPSYKOLOGIKÄYNTIEN ANTIA

 Tää viikko alkoi ihmeellisen hyvällä fiiliksellä. Mä ehdotin töissä sellaista päivä ystävälle-päivää jolloin tuotais töihin jotain sellaista josta ajattelee muiden ilahtuvan. Ehdotus meni heti läpi ja sai hyvän vastaanoton. Tottakai suurin osa toi herkkuja ja meillä olikin koko päivän pöytä katettuna kaikenmaailman hyväskällä. Itse vein kimpun tulppaaneja ja hedelmiä (klementiiniä, omenia ja viinirypäleitä) koska arvasin että herkkua on kuitenkin ihan yllin kyllin. Tosi kiva päivä oli kyllä. Aina se piristää kun on jotain tuollaista pientä arjen luksusta. 

Työpäivä meni viime viikon lopun tapaan ihan leppoisissa merkeissä. Hiukan ärsyttää etten osaa nauttia tästä ajasta kun ei oo koko ajan aivan tulipalokiire. Tekemistä on ihan kylliksi mutta niin, että asoiden tekemiseen on aikaa. Ehkä mulla on kuitenkin jossain takaraivossa pelko siitä että kohta kaikki kaatuu niskaan ja nurkan takaa tulee joku asia jota en oo tehnyt ja jonka parissa pitää alkaa puurtamaan asap. Tämä on juuri mun työn kurjimpia puolia kun opettelen vielä kaikkia tähän kuuluvia tehtäviä niin en pysty mitenkään ennakoimaan omia töitäni enkä siis sitä kautta suunnittelemaan milloin teen mitäkin. Oon aika paljon muitten varassa, että koska sattuvat muistamaan kertoa mulle jonkun asian joka pitää hoitaa nyt. Harmittaa, että välillä on vahvasti sellainen tunne, ettei tätä mun töiden opettelua oikein muista kukaan vaan oletetaan että mä ilman muuta osaan. Etenkin lukiopuolen asioita on niin valtavasti ja tulossa on mun ekat yo kirjoitukset niin en vaan mitenkään voi tietää mitä kaikkea siihen liittyy. Todistuksia pitäisi saada ulos ja mun tehtävänä olisi tietää milloin joku on saanut hyväksytysti kaikki suoritettua. Hyvä kun muistan vielä tässä vaiheessa paljonko kursseja ylipäänsä pitää olla kasassa että lukiosta saa abitodistuksen. Kaikki on niin epämääräistä ja epävarmaa, en tykkää tästä tunteesta. 

Työpsykologi antoi mulle kotitehtäväksi viime käynnillä omien rajojen tarkemman opettelun. Koen kuitenkin aika hankalaksi vedellä kovin tiukasti omia rajojani töissä ennen kuin tiedän tasan tarkkaan mitä mun työnkuvaan kuuluu ja mitä multa sen perusteella odotetaan. Psykologi kiitteli mua siitä että oon selvästi tehnyt töitä itseni kanssa ja tunnistan omat rajani mutta niistä kiinni pitämistä tulisi harjoitella. Sanoi että aika tiukastikin voi sanoa kun raja ylittyy. Mulle tuli aluksi sellanen kiukku siellä käynnillä että mitä se mulle tulee sanelemaan tälläisiä että kai mä nyt itse tiedän parhaiten. Sitten koitin kuitenkin ottaa ihan iisisti ja kuunnella mitä hällä on sanottavaa. Ihan järkeenkäypiä juttuja, osin itsestään selviäkin, hän puheli ja ehdotteli. Mä voin kyllä suoraan sanoa etten pysty kaikkia hänen ehdottamiaan juttuja toteuttaa. Jo ekalla kerralla sain tehtäväkseni karsia to do listalta pois kaikki sellaset asiat joita ei ole mun työnkuvauksessa. No ei mun luonteella jätetä esim yhden koulun asioita kokonaan tekemättä. Psykologi kysyi multa mitä tapahtuu jos mä jätän tekemättä ne asiat. Sanoin että siitä kärsii loppukädessä useimmiten oppilaat ja sitten tietenkin työkaverit jotka joutuu tekemään tuplahomman koska jonkun ne asiat on joka tapauksessa tehtävä. Siitä ei pääse mihinkään. Toistaiseksi siis mennään edelleen näin.

Ekalla kerralla oli silmiä avaava juttu kun psykologi kysyi multa kuka on mun läheisin ja tärkein ihminen. Mä sanoin että no avopuoliso ja lapset. Hän halusi kuulla lisää ja mä vastasin muistaakseni että vanhemmat, sisarukset, ystävät jne jne. Sitten hän kysyi että huomasitko kenet jätit kokonaan sanomatta. Heti hoksasin mitä hän ajoi takaa. Unohdin itseni. Mun itsenhän pitäis olla mun itseni tärkein ihminen. Tarkoittikohan tuo siis että en omasta mielestäni ole? Mietin tätä vielä illalla kotonakin ja tavallaan mä huomasin ettei niin todellakaan ole. Ainakaan jos kärjistän asian niin kuin tein että jos tilanne ois se että minä itte oisin onnellinen ja tyytyväinen ja mulla ois asiat hyvin mutta mun läheisillä ei niin en voisi oikeesti iloita omasta onnestakaan. Mun onnellisuus tulee aika paljon siitä että mun läheisillä on asiat hyvin. Se nyt vaan on niin. Elänkö mä sitten muiden kautta niin en tiedä. Sama juttu kun psykologi varoitti mua ottamasta taakkaa esim. työkavereitteni asioista. Pitää huolehtia niistä omista rajoista esim. sillä että jos joku työkaveri avautuu vaikka töihin liittyvästä ongelmasta niin pitäis sanoa vaan että sori mutta mä en nyt pysty ottaa vastaan tällästä. Niin, ja tuo edellä mainittukin olisi kuulemma liian pliisusti ja kiltisti sanottu. Mutta kun mä tykkään kuunnella jos jollain on jotain sanottavaa. Mä en tunnusta että ottaisin omille harteille niitä asioita vaikka kuuntelisinkin toisen avautumista omista asioistaan. Saan siitä hyvän mielen kun ajattelen että voin auttaa toista edes kuuntelemalla. Että toinen voi purkaa pahaa tai paskaa oloaan edes tovin. Se on valtava osa sitä kuka mä oon enkä voi kyllä sitä alkaa muuttaa. Identiteettikriisihän siitä seurais.

Paljon tässä elämässä on todellakin edelleen opittavaa, etenkin itsestään. Koskaan ei oo ihmisenä valmis ja vaikka hetkellisesti olisikin niin sitten ihminen tuppaa myös muuttumaan elämän virrassa. Olkoon se niin.

Nyt mä lähden töihin uutta päivää päin. 

rakkaudella,

Sartsa

PS) Aika siihen rasitus ekg:hen tuli eilen ja on siis ens viikon tiistaina. Jännää!!

Osa meidän herkuista töissä