SINKOILEVIA AJATUKSIA JA MINÄ

 Viime aikoina mä oon ajatellut tosi paljon. Siis ajatellut, aivan kaikkea. Pyöritellyt pienessä mielessäni pitkiä toveja kaikkea päivän polttavia asioita aivan politiikasta ties mihin muuhun. Aki on katsonut huuli pyöreänä vierestä kun mä oon välillä muuttunut terapeutista kunnallisvaaliehdokkaaksi ja pudotellut tulemaan ajatuksiani asiasta ja varmaan aika paljon sen sivustakin. Paahtanut paatoksella pääni sisältöä ulos, suodattamatta tietenkin tai miettimättä ettei häntä kiinnosta varmaan paskaakaan. Ihanan virkistävää sinänsä on ollut se ettei tällä kertaa oo tarvinnut paasata omista asoista ja hajottaa niitä, sekä siinä sivus itteäni, pieniin palasiin.

Oon ihmetellyt toki sinänsä omaa elämääni sivuavia asioita kuten vaikka että miten esimiehet voi olla välillä niin lyhytnäköisiä. Tämän päivän tehokkuusperiaate, jota toitotetaan joka tuutista, ei todellakaan tarkoita sitä että laitetaan ihmisiä pihalle ja sitten ne jäljelle jääneet tekemään omien töidensä lisäksi vielä ne pois lähteneittenkin työt. Kaikki viimeisetkin veripisarat irti selkänahasta niin kauan kunnes työntekijä putoaa polvilleen kuin märkä rätti. Sen jälkeen uutta putkeen vaan. Siitä on tehokkuus kaukana ja luulisi että esimiesasemaan päässyt, halunnut tai pyrkinyt sen tajuaisi. Kaikkein eniten tehoja työntekijöistä saa irti motivoimalla ja luomalla työpaikalle sellanen me-henki että kaikista tuntuu kun tekisivät työtä kaverille ja itselleen. Vähän kun hyvin toimivan jääkiekkojoukkueen pelaajien suusta usein kuulee. Kaikki teki töitä kaverille. Mistä sitten moinen motivaatio ja me henki tulee. No ajattelisin että ainakin siitä, että sulla on tunne että voit vaikuttaa sun työhän jotenkin. Sun mielipidettä arvostetaan ja kuunnellaan kyseisen työn asiantuntijana. Aina ei tietenkään asiat oo ideaalisti ja täytyy tehdä kompromisseja mutta niitä on paljon helpompi tehdä, kun kyseinen ihminen on otettu siihen päätöksen tekoon jollain tapaa mukaan. Mitään asioita ei tehdä selän takana, salaa. Jos on vaikka mietitty henkilölle uusia työtehtäviä niin niistä keskustellaan etukäteen, annetaan aikaa miettiä ja sopeutua. Ei niin että homma vaan pudotetaan niskaan yks kaunis päivä. Heitetään siis sinne syvään päätyyn ja sanotaan että koitahan oppia pysymään pinnalla. Paljon puhutaan negatiiviseen sävyyn esim. muutosvastarinnasta. Oon aika varma että suurin osa uuden vastustuksesta on nimenomaan pelkoa siitä etten pysty tai osaa. Pelätään oman työpaikan puolesta tai vanhempien työntekijöiden osalta ehkä sitä että nuoret tulee ja sysää osaamisellaan ja tehokkuudellaan vanhat sivuun. Näinhän asia ei koskaan ole. Mutta voisko moinen ajatusmaailmakin sitten johtua nimenomaan siitä että ellei ole koskaan kokenut arvostusta omaa työtään kohtaan esimiesten taholta niin sitä on sitten kovin hankala tuntea omaltakaan kohdalta. Ihmetyttää esimiesten taholta juurikin tämä asia että tämmöset muutokset tehokkuuteen ei maksa mitään. Ei mitään muuta kun sen että vaihdetaan salamyhkäinen suhmurointi avoimeen viestintään ja aletaan arvostaa työntekijöiden asiantuntijuutta omaa työtään kohtaan. Silloin kun työntekijänä tunnen olevani arvostettu ja osa "meitä" niin mä annan itsestäni automaattisesti enemmän tehoja irti. Ja päinvastoin. Piste.

Toinen aihe on liipannut aika pitkälti sitten taas tuota edellistä ja oon miettinyt tämän oman kunnan asioita. Oma kotikaupunkimme rypee todella syvällä taloudellisessa sikolätissä. Kunnallisveroja nostettiin juuri valtakunnan toisiksi korkeimmaksi, osana tasapainottamisohjelmaa. Isoja leikkauksia on tulossa sieltä ja täältä, niistä ei toki vielä ole kerrottu meille kunta alamaisille mutta mietinpä vaan että mistä leikataan. Todella surullista on jos edelleen mennään sitä samaa mantraa mitä aina eli otetaan lapsilta ja vanhuksilta. Heikoimmilta. Oon useamman kerran kuullut että sivistyssektorilta leikataan sen takia että siellä on tuottamattomia yksiköitä. Tuottamattomia!!! Mulle sais aika pitkään perustella millä ihmeen perusteella lapset on tuottamattomia. Hehän on meidän tulevaisuuden tekijöitä. Jos ei heitä olisi niin eipä tässä itekään vanhempana tarvis paljon potkia. Eikä koko maan. Lapsiin pitäis päinvastoin suunnata kaikki mahdollinen resurssi heti pienestä pitäen että voitais turvata kaikille mahdollisimman hyvät eväät elämään. Tukiresursseja niin paljon ettei yhdenkään lapsen tarvis jäädä mihinkään mahdottomiin byrokratian rattaisiin vaan että taataan se tuki mikä tarvitaan että juuri se kyseinen lapsi pääsee vaikkapa yli alun kielivaikeuksista tai oppimishankaluuksista. Jokaisen eskariin open apukäsipari, samoin jokaiseen ekaluokkaan. Nyt jo puhutaan siitä, että peruskoulusta valmistuu koko ajan enemmän oppilaita jotka ei osaa lukea tai kirjoittaa kunnolla. MITÄ??!! Siis meillä Suomessa. Poliisiammattikorkeakouluunkin on jouduttu ottaa valintaprosessiin kielitesti yhdeksi osaksi, koska niin paljon on hakenut sellaisia jotka ei osaa oikeesti lukea tai kirjoittaa. Tähän asiaan olis nyt herättävä kiireen vilkkaa. Sen sijaan että esim. avustajaresurssit otetaan joka paikasta pois ja perustellaan sillä ettei ne ole lakisääteisiä niin äkkiä ptruuuu, takaisin. Avustajien pikku palkoilla ei yhtäkään kuntaa konkurssiin viedä mutta sen rahan voi ajatella menevän suoraan tulevaisuuden säästöpossuun. Sillä pystyttäis aivan varmasti eliminoimaan monia lasten kohdalla näkyviä ongelmia jatkossa. Jännä siis nähdä mistä kohtaa leikkuri viuhahtaa täällä. Mä luulen, että kun mentäis kaupungin koko organisaatio esimerkiksi läpi ihan täikammalla niin löytis aika äkkiäkin se viemäri josta tulppa on kadonnut ja raha valuu sinne kun kuuluisaan kankkulan kaivoon.

Jos vielä yhtä ajatuksissa vellonutta asiaa raotan niin oon kyllä huolissani siitä miten ihmiset elää somemaailmaa totuutena. Jopa aikuiset ihmiset saattavat tuntea jonkunlaista alemmuuskompleksia siitä ettei osaa sisustaa, neuloa, ommella, tuunata, leipoa yms yhtä hyvin kun muut. Some aina hurahtaa johonkin tiettyyn asiaan ja sitten sitä tuutataan joka puolelta. Tulee olo, että tuo kuuluu jokaisen arkeen ja että itse on jotenkin aivan blääh kun ei jaksa alkaa. Oma koti näyttää kaatopaikalta, omat kokkaukset on harmaata mössöä ja itsekin näyttää muihin hemaiseviin aikalaisiinsa nähden riihipirulta. Tukka roikkuu, naama pöhöttää ja punottaa, mahamakkarat velloo valtoimenaan ja selluliittiäkin löytyy. Ja entäs ne vaatteet. Miten kaikilla muilla voikin olla aina niin mintissä kaikki? Mikä mua vaivaa kun en pysty samaan. Sitä jotenkin alkaa kadota johonkin harmaaseen. Sitten yks päivä huomaa että ärsyttää kun joku on aina positiivinen ja iloinen. Ei kukaan voi olla tuollainen koko ajan, typerä feikkaaja. Herra kyynisyys on saapunut tonteille. Ja jos tälläistä tapahtuu aikuisille niin voin vain kuvitella mitä nuo meidän junnut läpikäy siinä vaiheessa kun vasta miettivät kuka mä oon. Mistä alkaa mun omat rajat ja ajatukset. Pakkosyöttöä siitä mikä on ok ja millainen pitäis olla että oot hyväksytty, tulee aivan kauhealla massalla jatkuvasti. Huolestuttavaa, todella. 

Jos me vaan kaikki muistettais että tää oma pikku elämä on aivan fantastista just tälläsenään. Ja ellei oo niin jokaisella on mahdollisuus tehdä niitä tarvittavia viilauksia siihen. Kunhan sen tekee täysin omista lähtökohdistaan ja kuuntelee sitä omaa sisäistä ääntään. Oma koti on juuri täydellinen koska sä oot tehnyt sen sellaiseksi. Sen ei tarvi olla edes ok kenellekään muulle. Samoin kun ei minkään muunkaan sun elämäs. Some on mahtava aarreaitta ideoille, ajatuksille ja haaveillekin. Niistä siellä nähdyistä asioista ei kuitenkaan saa tulla oma totuus. Pääsee paljon vähemmällä kun sen hokaa ja voi olla vaan ihana höllyvä, löllyvä,rönsyilevä ja vähän sinne tänne rehottava itsensä.

No joo, avauduinpa nyt tänne näistä kun sieluani liikuttaneista asioista. Paljon jäi vielä sanomatta mutta ehkä niistä sitten tuonnempana. Oman itseni kans mulla on tällä hetkellä taas hiukan parempi fiilis noiden terveysjuttujen suhteen. Sydän ei oo antanut mitään oireita lenkkeillessä yms. Oon luottavainen ettei siellä sen kummempaa häikkää oo, kunhan nyt vaan tulis se rasitustestiaika jo pikoihin.

Eilisestä vielä pakko mainita että vietin kyllä ihanan minä itse-päivän. Aki lähti työporukan kanssa iltaa istumaan niin mä päätin taas hemmotella itteäni kuten usein yksin kotona ollessani. Aloitin tekemällä lenkin koska sää oli mitä mainioin. Reilut 3 kilsaa myöhemmin fiilis oli aivan huippu. Kotona venyttelin vielä tovin ja tein muutaman rintarankaa avaavan liikkeen. Seuraavaksi oli vuorossa perusteellinen naaman puhdistus naamio naamalle ja jalkoihin sellaset hoitavat sukat. Siinä sitten istuin telkkarin äärellä relaten sen 20 minuttia. Sekä kasvot että jalat oli ihanan pehmeät tuon käsittelyn jälkeen. Rasvasin vielä kasvot huolellisesti yövoiteella. Päädyin vielä lopuksi lakkaamaan kynnet niin varpaista kun sormistakin. Päälle sitten vielä pari lasia viiniä ja kulho mustikkajäätelöä. Voi että mä nautin, fiilis oli kyllä aivan huippu kaiken tuon jälkeen.

Ystävä teki mulle ihkun pipon

Nää ei maksa Tokmannilla kun alle 4 eur ja hyvin toimii

Viimeistely

Semmosilla meiningeillä tänä viikonloppuna. Uutta viikkoa kohti innolla.

rakkaudella,

Sartsa