"Jotkut ihmiset ovat kuin tähdenlentona elämässäsi, kulkevat vierellä palan matkaa tuoden valoa ja iloa. Sitten, pikku hiljaa huomaat että valo hiipuu ja hän loittonee. Haikein mielin toivot hänelle kaikkea hyvää ja talletat hyvät muistot syvälle sydämeesi kuiskaten hiljaa: Kiitos."
Piti kopsata tuo teksti suoraan facebook sivultani, sillä tuo teksti päässä mä heräsin tänä aamuna. Se on jännä tunne, kun heräät niin melkein tuntuu siltä, että joku puhuis sulle nuo sanat. Sitten mä vaan kirjotan ne ylös yhtään muuttamatta tai parantelematta tai miettimättä sanamuotoja. Mahdollisimman rouheaa ajatusvirtaa siis.
Mä tiedän kyllä mistä tuo teksti on peräisin, Eilen illalla juttelin yhden ystäväni kanssa siitä, miten hän on muuttunut viime aikoina ihan toiseksi. Seurustelun aloittaminen on osaltaan tuonut muutosta asioihin, mikä on tietenkin ihan luonnollista, mutta sitäpä sitten oonkin alkanut pohtia että miten paljon sen rakkauden sitten tulis muuttaa elämää. Tämä ystävä ainakin on täysin omistautunut vaan tälle uudelle rakkaudelle, elämässä ei ole enää aikaa, tilaa saati sijaa millekään muulle. On jäänyt kaikki se vanha elämä, mutta ennenkaikkea on jäänyt myös se vanha persoona. Ennen tämä ystävä oli iloinen, veijarimainen, aina pilke silmäkulmassa ja sai mutkin aina hyvälle tuulelle pelkällä olemuksellaan. Nyt tästä henkilöstä on kadonnut semmonen veijarimaisuus kokonaan, on muuttunut jotenkin vakavaksi. Tarkoitan, että jutut pyörii todella pienessä piirissä toistaen itseään. Aikaa hänellä ei kerta kaikkiaan enää ole ystävyydelle ja on inhottava tunne itselle huomata olevansa taakka. En mä halua olla sitä, ja siitä syystä sitten on itse etäännyttämässä itteään. Kun huomaa, ettei toisella ole kerta kaikkiaan aikaa eikä paukkuja mihinkään ystävyyden tyyppiseenkään niin mä annan sitten olla. Jo pitkän aikaa kuitenkin mä oon ollut se, joka sitä vähäistäkin yhteydenpitoa on pitänyt yllä. Sääli, todella sääli!!
Tottakai oon sitten pohtinut, millainen itte tulen olemaan sitten joskus kun hullaannun johonkuhun. Täytyy todella pitää huolta siitä, etten ainakaan ystäviäni ala laiminlyömään. Ymmärränhän mä nyt sen, että rakkaus voi viedä mennessään. Onhan se kuin yhdenlainen huume. Mutta en mä silti tahtoisi muuttua ihmisenä miksikään vaikka rakastuisinkin, siis pohjimmiltaan muuttua. Ehkä sitä nyt vähän höpsähtää ainakin hetkiseksi, mutta ei se uus tilanne saa kadottaa alleen tätä Sartsaa joka tässä nyt istuu. Mä toivon todellakin, että mun ystävät sitten pudottaa mua maan pinnalle sopivasti ja sanovat jos näin meinaa käydä. Aikaa täytyy olla edelleen ystäville, sillä siinä on ne mun tämän hetkisen elämäni tukipilarit jotka pitää pystyssä vaikka niska-perse otteella jos ei muu auta. Kuten viime postauksessa sanoin, oon heille kaiken velkaa. Ehkä tämäkin asia on hyvä tiedostaa, niin sitten osaa suhtautua kun asia on ajankohtainen.
Tämmösin aamumiettein kohti viikonloppua,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti