ELÄMÄN VIEMÄNÄ

Tänä aamuna, kuten tietty monena muunakin päivänä, mä oon taas ollut syvissä mietteissä. Monta tovia on tullut istuttua keittiön pöydän ääressä, ja katteltua ikkunasta pihalle varmaankin melko tyhjä ilme kasvoilla. Vielä ei kovin vakava, mutta sellainen jo seitinohut...hmmm...mikähän siihen olisi oikea sana..hämmennys,ei...hätäännys,ei oikeestaan...huolestuneisuus, ehkä vähän joo..epävarmuus, ihan varmasti. Eron jälkeen nyt on ollut pitkästä aikaa sellainen puolivuotinen, ehkä oikeestaan mennyt vuosi että tuntuu, kun ois saanut elämänsä järjestykseen ja arki rullasi mukavasti päivästä toiseen. Nyt tällä hetkellä mä leijun kun tyhjän päällä. On sellainen olo, että irtonaisia langanpätkiä on niin valtavasti, lähes jokaisella elämän osa alueella, enkä mä saa niistä mistään kiinni. Tavallaan sitä niinkun kelluu elämän vietävänä, mutta mä en tahdo uskaltaa heittäytyä siihen. Tarviisin jotain pysyvyyttä, jollain elämän osa alueella.

Nyt kun työkuviotkin on ihan auki, ja eilinen etsintä tuotti tuloksen ettei meidän alan töitä kerta kaikkiaan oo tällä hetkellä tarjolla, niin alkaa hiipiä paniikki. Miten mä pärjään syksyn tullen rahallisesti jos ei töitä oo?? Mutta edelleen suurin epätoivon aihe on se, etten mä tiedä miten pärjään jos en saa tehdä tätä työtä jota niin kovin paljon rakastan. Ei huvita ajatellakaan ja nyt kun alkaa tulla aika ilmottautua työnhakijaksi TE- toimistoon, niin tää kaikki iskee vasten kasvoja. Siitä tulee niin paljon todellisempaa. Rintaan tulee suuri raskas möykky aina kun asiaa ajatteleekin. Nyt täytyy vaan luottaa ja uskoa siihen, että kyllä nämä asiat jotenkin aina järjestyy.

Sitten on tuo yksinäisyys, joka vaan nyt välillä aina ottaa isommat mittasuhteet kun ehkä pitäiskään. Mä näin edellisyönä kauheaa painajaista, jossa mä pelkäsin henkeni edestä. Mä heräsin siihen pelon tunteeseen, kun sydän löi tuhatta ja sataa. Tuli itku. Ja siinä kohtaa taas, yksin isossa talossa unta uudelleen yrittäessäni, se yksinäisyyden tunne iski kun lekalla päähän. Ajattelin, että antaisin mitä vaan kun siinä vieressä olis vaan maannut joku jota olisin voinut koskettaa, niin että paha olo olis mennyt pois. Nyt täytyi vaan käpertyä peiton alle pieneen kippuraan ja yrittää unta yksin. Eihän sitä tullut ja yö oli todella rauhaton. Aamulla heräsin todella epätoivoiseen tunteeseen, jolloin kaikki tuntui ihan lohduttomalta. Ihmissuhteiden osalta pohdin jälleen ollako vai eikö olla kysymystä jota oon viime aikoina paljon miettinyt. Mistä tietää koska laittaa ittensä kokonaan likoon ihmissuhteen puolesta? Ettei käy niin että toinen vaan tekee sen mutta toinen ei niinkään? Näitä pohdin, voisko sanoa jälleen. Nyt oon päättänyt että annetaan nyt vaan mennä ihan omalla painollaan, tärkeintä on että mä elän omaa elämääni edelleen enkä jää ns. tuleen makaamaan.

Onhan näitä, irrallisia asioita muitakin näitten kahden ison lisäksi. Nyt kysytään oikein isolla kädellä luottamusta tulevaan. Siihen, että asiat järjestyy juuri niinkun niiden pitääkin järjestyä.

Kaiken tämän keskellä mä voin taas vaan kiittää universumia ihanista ihmisistä joita mulla on elämäs. Siis mun ystäviä, jotka nostaa tarvittaessa mutta laskee myös maan pinnalle. Ne samat ystävät jaksaa ainakin näennäisesti kuunnella mun loputonta ajatusvirtaa, antaa uusia näkökulmia, kyseenalaistaa, kannustaa, rohkaista ja tsempata. Mutta ennenkaikkea jaksavat olla läsnä!!! Kävellä mun kans tätä elämän polkua. Suurinta rikkautta on se ja mä oon niin älyttömän kiitollinen ja onnellinen jokaisesta ilon pisarasta. Ystävät, oon teille kaiken velkaa <3

Ikuista rakkautta,
Sartsa