RAKKAUS 1V

Eilen oli vuosipäivä. Oli kulunut tasan vuoden kierto siitä kun löysin Hänet täältä kaikkien muiden joukosta. Tunteet on vahvistuneet koko ajan. Viime päivinä oon paljon miettinyt meidän parisuhdetta, tyylilleni uskollisena, sillä lailla pohjia myöten penkoen. Onko kaikki todella niin hyvin kuin oon ajatellut? Olenko todellakin varma tästä suhteesta? Tuntuuko siltä, että näin voisi jatkaa vaikka elämän loppuun saakka? Jos kuitenkin onkin jotain jota on jäänyt huomaamatta...

Vastauksena kaikkiin näihin kysymyksiin on kyllä. Aiheesta on paljon meillä juteltukin ja Hän on tuonut esiin tietyllä tavalla omankin ajatuksen siitä, että mitä jos tämä onkin vain tyyntä myrskyn edellä. Kaikki on mennyt niin sujuvasti, on ollut niin mahdottoman hyvä ja helppo olla toisen kanssa. Minä voin olla just se mikä mä oon ja Hän voi olla se mikä hän oikeasti on. Ei esirippuja, ei naamioita, ei mitään feikkiä tai päälle liimattua. Voiko sellaista oikeasti olla olemassa? Jonkin aikaa se kesti itselläkin uskaltaa todeta että kyllä on.

Yhtenä iltana istuttiin taas aamuyöhön tuossa terassilla ja juteltiin näistä parisuhteen asioistakin. Siinä oli todettu puolin ja toisin että on kyllä pelottavan hyvin natsannut asiat kohdalleen. Isona ja tärkeänä asiana todettiin yhteiset kiinnostuksen kohteet ja sitä kautta mielekäs yhteinen tekeminen. Mulle on outoa se, että kotona voi jakaa kiinnostuksensa jotain asiaa kohtaan ja siitä voidaan keskustella. Meillä näitä yhteisiä on äkkiä ajatellen ainakin musiikki, urheilu ja luonnossa liikkuminen. Noin niinkun suurimpina juttuina. Ja ovatkin aika iso osa meidän elämää. Ei huono, ei ollenkaan. Muutenkin meidän persoonat on kohdanneet jollain selittämättömällä tasolla ja nyt jo onkin tullut useampia tilanteita missä toinen suunnilleen aloittaa lauseen ja toinen päättää sen. Tai toinen sanoo jotain jota juurikin oli aikonut itse ehdottaa. Ajatus käy samaan tahtiin. Sekin on kyllä todettu ihan ääneen, että luojan kiitos ollaan kuitenkin erilaisiakin monissa asioissa. Luonteen piirteissä löytyy kyllä eroja. Siinä missä minä oon aikamoinen pyryharakka ja kohellan vauhti päällä niin Hän on paljon pohdiskelevampi ja pidättyväisempi. Ehtii miettiä ennenkuin sanoo tai tekee, toisin kun minä. Sekään ei oo tahtia haitannut, lainkaan. Kun toisen pystyy hyväksyä tasan juuri sellaisena kun hän on, niin silloin ei ole tarvetta myöskään muuttaa toista siihen omaan muottiinsa. Sitä paitsi mä tarvitsen ehdottomasti tuollaisen tasapainottavan tekijän elämääni ja sitä Hän on kyllä ehdottomasti ollut. Minä joka menen tunteella asiaan kun asiaan niin olen lähes riippuvainen jostain mikä maadottaa mut maahan tarvittaessa. Hän on juuri sellainen. Kun minä hormonihöyryissäni tai muuten vaan tunteideni vallassa meuhkaan jostain todella olemattomasta, tai vaikka suuremmastakin, niin Hän osaa juuri oikealla lailla laittaa asiat perspektiiviin. Tiputtaa maan pinnalle, tai ainakin laskea kierroksia. Hän on tukena kun sitä tarviin mutta ei lähde mukaan mun kuohuiluun vaan ottaa asiat rauhallisesti. Juuri sitä mä tarviin. Sanoo sanattomasti että "Sartsa mitäpä jos vetelisit henkeä ihan rauhassa tovin ja jutellaan sitten".

Tärkeimmät ja läheisimmät ihmiset on myös sulattaneet meidän suhteen soraäänittä, mikä on tietenkin iso asia. Vaikka loppupeleissä muiden mielipiteillä ei juurikaan ole väliä (lapsia lukuun ottamatta) niin onhan se ollut hienoa huomata että meidän vierellä halutaan kulkea edelleen. Puolin ja toisin on vuoden aikana tutustuttu toistemme lähipiiriin mikä on ollut kyllä erittäin jännittävää mutta mielekästä. Kaiken tämän jälkeen ymmärrän miksi Hän on välillä sanonut että pelkää kaiken menneen liian hyvin. Että jossain kohtaa kaikki sitten kaatuu niskaan. Valehtelisin jos väittäisin ettei moinen oo jossain vaiheessa tullut itsellekin mieleen mutta voin rehellisesti sanoa ettei enää toviin. Jaa miksikö oon niin varma? No eihän varma voi olla mistään mutta mä perustan tämän siihen, että me ollaan jo aikuisia ihmisiä jotka on kasvaneet tälläisiksi kun nyt ollaan eikä enää mitään dramaattista muutosta oo tapahtuva. Erilleen kasvamisen vaara on siis huomattavasti pienempi kun silloin joskus kersana. Molemmat on olleet rehellisesti sitä mitä on joten sitäkään vaaraa että kohta huomaa toisen olevankin ihan jotain muuta kun on väittänyt, ei kyllä ole. Me ollaan tästä vuodesta asuttu käytännöllisesti katsoen yhdessäkin yli puolet joten on kyllä oppinut  melko perinpohjin tunnistamaan toisen tässä ajassa. Näin on hyvä, näin on niin hyvä että sillon eräänä iltana tuossa ulkona aiheutin hilpeyttä toteamalla ääneen että "tälläseltä se kai sitten tuntuu kun on tasapainoinen, tasavertainen ja onnellinen parisuhde". Niin kai sitten. Ei lisättävää eikä mitään pois otettavaa.

Vuosipäivän kunniaksi päätin että nyt on aika esitellä Hänet, oikein kuvan kera. Hän on Aki, kulunut vuoteni, tämä päivä ja huominen <3

Juhannuksena 2017

rakkaudesta rakkaudella,
Sartsa