Mulla on kait vähän kyseenalainenkin mielenkiinnon kohde, sillä tykkään salakuunnella mielenkiintoisia keskusteluja. Ai että, kuulostipa pahalta jos sen ihan vaan jättäis tuohon mitenkään selventämättä. Siis joskus julkisilla paikoilla kuten junissa, kahviloissa, ravintoloissa yms sattuu kuulemaan joidenkin ihan ventovieraitten keskustelun johon jää ikäänkun kiinni. Mä taisin kerran täällä kertoakin eräästä junamatkasta viime kesänä, kun seurasin tosi kiinnostavaa elämäntarinaa joka sai mut jollain tapaa inspiroituneeseen tilaan. Nainen kertoi hankalasta parisuhteestaan ja siitä selviytymisestä. Jäin ihan kiinni siihen kerrontaan. Kuuntelen siis keskusteluja, joita kerrotaan niin että ne on kuultavissa. Ja mieluiten siis ventovieraitten keskusteluja, en tarkoita mitään juoruilu ajatuksessa kuunneltavaa tuttujen juttuja joita voin sitten eteenpäin kertoa.
Eilen mä taas kuulin tuolla lounaalla yksin istuessani yhden tälläisen keskustelupätkän, joka laittoi ajattelemaan. Pari iäkkäämpää naista istahti kahville naapuripöytään ja hetken kuluttua keskustelu meni siihen, miten tämä toinen oli elänyt saman miehen kanssa jo neljättä vuosikymmentä, mutta vasta kymmenisen vuotta sitten olivat menneet naimisiin. Hän kertoi esimerkin jostain tuttavastaan, joka oli elänyt elämänsä avoliitossa ja sitten olikin toisen kuoltua tullut todella karmeat riidat toisen osapuolen perillisten kanssa. Oli jouduttu jättää vuosikymmenten koti, joka nähtävästi oli ollut tämän kuolleen nimissä. Ihan kamalalta tuntui, kun mietti tilannetta omalle kohdalle. Tämä nainen sitten sanoi, että olivat avopuolisonsa kanssa tehneet heti testamentin tai minkä lie paperin siitä, että toinen voi asua hamaan loppuun asti omassa kodissaan vaikka toisesta aika jättäiskin. Sitten olivat kuitenkin varmemmaksi vakuudeksi päätyneet menemään naimisiin. On se ihmeellistä miten muut ihmiset voivat ajaa jonkun pois omasta kodistaan etenkin jos on elämä oltu yhdessä. Eikö siinä nyt ole jo perheenjäseneksi muodostunut ilman vihkimistäkin?
Tämä nainen kertoi miten olivat menneet vihille ihan vain kahdestaan jollain lomareissulla ilman mitään häitä sun muuta. Hän kertoi myös, ettei kovin moni edes tiedä hänen olevan naimisissa sillä hän päätyi pitämään oman nimensä. Kertoi, että oli helpompaa kun hänet sillä nimellä kerran on opittu tuntemaan omassa kotikaupungissaan. Sanoipa vielä naurahtaen, että välillä hän unohtaa itsekin olevansa naimisissa. Mulle tuli siitä jotenkin lämmin ja hyvä olo. Sellainen, että niin juuri, eikö sen niin pidä ollakin. Ei naimisissa olemista pidä ajatella joka päivä, sillä parisuhteen arjessa sillä ei ole mitään merkitystä onko papin aamen ja todistus siitä olemassa vai ei. Pohjimmiltaan parisuhde perustuu kahden henkilön vapaaseen tahtoon olla toisen kanssa. Minä ainakin oon sanonut tässä meidän parisuhteessa Akille että samalla tavalla minä käyttäydyn ja olen tässä suhteessa päättäen tahtoa huonompinakin hetkinä, kun että jos oltais virallisesti naimisissa. Ei naimisiin meno muuta parisuhteen osalta yhtään mitään, tai sen ei ainakaan pitäisi muuttaa. Ei vihkisormus ole mikään pallo jalkaan sillä jos noin haluaa ajatella niin se pallo on jalassa jo siinä vaiheessa kun elät vakavasti otettavassa parisuhteessa. Silloinkin noudatetaan parisuhteen yhdessä laadittuja reunaehtoja. Parisuhteen pitäis olla ihana, iloinen ja positiivinen asia joka tuo elämään kaikkea hyvää. Silloin jos se alkaa olla pallo jalassa-tyyppistä niin ehkä kaikki ei ole ihan kunnossa. Ei siis oteta parisuhdetta mörkönö eikä liian vakavasti, yritetään olla jopa miettimättä ja analysoimatta sitä liikaa. Nautitaan parisuhdearjesta ja siitä että toinen ainakin tällähetkellä on.
On tämä arki ihanaa, kun saa penkoa ajatuskoppaansa kaikenlaisilla randomeilla vastaantulevilla asioilla. Tekee tosi hyvää tuulettaa välillä niitä tunkkaisiksikin päässeitä mietteitä.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti