Ollaan me toki jotain muutakin tehty kun vaan kotona istuttu. Eilinen päivä meni sokerien kanssa taistellessa. Ai että mä taas totesin kuinka paljon inhoan diabetestä ja miten ottaisin sen ittelleni silmänräpäyksessä jos se olis mahdollista. Ville on vähän huonosti hoitanut sokerijuttujaan (lyhyesti sanottuna ikä ja se että on poika, jolla monta rautaa tulessa) ja hoitotasapaino on lähes olematon. Pumppuhoidolla kun ollaan, niin se ei oikein oo turvallista jos ei kunnolla tarkkaile sokereitaan eikä siten voi tietää esim. sitä toimiiko pumppu. Jatkuvat korkeat sokerit altistaa kuitenkin niin paljolle lisäharmille ja kehon hapettuminen on todellinen vaara huonon hoitotasapainon omaavalle pumppuhoidossa olevalle diabeetikolle. Siksi Villen tilanteeseen on nyt puututtu sairaalan taholta sekä meidän ympärillä olevien aikusten taholta oikein rankalla kädellä. Pojan on nyt viimeistään pakko ottaa ittiään niskasta kiinni ja hommata sokerit kuntoon tai sitten pumppu otetaan pois.Se nyt ei sinänsä oo mikään kamala juttu, sillä välillä oon jo itekin ajatellut että olisko kynähoito sittenkin parempi. Pumpun puolesta puhuu se, että se kulkee aina mukana ja että insuliinin pistäminen on lähes huomaamatonta. Mutta sitten taas tullaan siihen että pumppuhoito on melko "teknistä". Jos sokerit on korkeat niin vika voi olla huonon hoidon lisäksi myös kanyylissa (onko tukossa), tai muissa välineissä, pumpun asetuksissa yms. Lähinnä tuo, että nyt sairaalasta annettiin tuollainen ukaasi, toivottavasti laittaa pojankin ajatusmaailman uuteen uskoon. Fakta on kumminkin se, ettei tuon ikäistä koko ajan vanhemmat tai muut aikuiset voi olla kädestä pitämässä. Hoidon täytyy lähteä omasta selkärangasta. Villen isoimpana ongelmana on keskittymisen puute, jonka itekin kyllä tiedostaa. Mittaamiset jää väliin kun on kiire kaverien kanssa jonnekin. Koulussa unohtuu pistää insuliini ruualla kun on kuulemma niin kiire. Ei vaan muista pysähtyä tai sitten luulee jo tehneensä jonkun toimenpiteen mutta ei oikeasti olekaan tehnyt. Ville siis osaa kyllä hoitaa kaikki asiat moitteetta ja osaa laskea hiilarit jne kunhan vaan muistaa keskittyä. Aikuisten tehtävä on siis vielä tässä vaiheessa valvoa todella tiukasti että kaikki tehdään niinkuin pitääkin.
Tällä viikolla mä oon huomannut, että sekään ei riitä että mä muistutan koko ajan mittailemaan ja korjaamaan tarvittaessa lukemia. Oon tehnyt niin, että kun Ville mittaa sokerit niin mä kysyn että mikä lukema oli. Näin kuvittelin varmistavani sen, että mittaus todella on oikeasti tapahtunut eikä vaan mielikuvituksessa. Sitten tuli eilen aamulla isku vasten kasvoja. Ville oli parin päivän ajan jostain kumman syystä järjestelmällisesti katsonut väärin mittarin lukemat. Eli kun mittari näytti 17 ja jotain niin poika sanoi mulle pokkana että 7 ja jotain. Samoin kun mittari näytti 20 niin Ville oli kattonut että 12. En ymmärrä mistä ihmeestä moinen, mä jo epäilin että onko pojalla jotain taittovikaa tai muuta. Nyt kun asian kanssa on tässä joutunut painia eilisen päivän niin kait sekin sitten vaan on tarkkaavaisuuden puutetta. Uskomatonta joka tapauksessa. Siitä siis saattoi vetäistä vaan sen johtopäätöksen että mun on itte nähtävä omin silmin jokainen lukema mitä mitataan. Se pettymyksen määrä, kun olin luullut että sokerit on todella hyvällä tasolla, eikä sitten ollut sinne päinkään niin oli ihan musertava. Tuli taas vaahdottua ja vähän korotettua ääntäkin, mikä sitten jälkeenpäin kadutti. Ei auttanut kun kääriä hiat vaan sen suhteen että sokerit muuten laitetaan nyt sitten kuntoon. Piste!!
Eilen sitten lähdettiin kävelylenkille ja tehtiinkin mukava vajaan 4 kilsan lenkki. Katsottiin ruuat tosi tarkasti ja korjattiin korjaamasta päästyä. Tehtiin kaikki kommervenkit että saadaan sokerit alas (mikä ei todellakaan tullut helpolla) ja niin siinä kävi, että iltapäivän kuluessa me saatiinkin sokerit tasaantumaan. Korkeitten jälkeen toki tehtiin syöksy vähän turhankin alas ja sitten taas korjattiin syömisillä niitä, mutta lähes vuorokaudeksi saatiin pumppuun tavoitealueella kieppuva käyrä. Vitsit mikä onnistumisen tunne.
Tänään on ollut vähän samaa takkuamista tässä keskipäivällä noitten pikkasen päälle 10 lukemien kanssa jotka ei millään meinaa tulla alas, mutta kyllä se taas siitä. Lisää basaalia vaan jouduttiin eilen laittamaan aika paljonkin ja tänäänkin vaati useamman tunnin 120% basaalit ennen talttumista. Mistä lie kertoo, kun lääkärin mukaan kaikki asetukset ja annostukset on kuulemma kohdallaan.
Mitäs me nyt sitten ollaan tuon armaan vauvani kanssa touhuttu niin ainakin parina päivänä lenkkeilty ja shoppailtu sekä eilen leivottiin pikkusen pipareita ja nakkipiiloja..
 |
| Nakkipiilot vai pigs in a blanket |
Nakkipiiloihin laitettiin sinappia ja ketsuppia sekä osaan vielä cheddar siivutkin. Ai että oli maukasta iltapalaa... Mä leivoin sitten vielä lopusta voitaikinasta muutaman tortunkin.
Kinkkua ei jäänyt mitenkään hirveitä määriä, mutta kun muut jouluruuat oli jo tuhottu niin piti tehdä ruokaa ja mä päätin tehdä kinkkukiusausta johon päädyin sitten käyttämään osaa kinkun jämistä. Kermapurkkikin oli jäänyt jouluvalmisteluista yli joten siinäpä maukas sapuska.
 |
| Kinkkukiusaus |
Ville tahtoo serkkupoikiensa kanssa uutenavuotena päästä vähän paukuttelemaan joten yksi ilmiselvä shoppailupaikka oli rakettitiski.
 |
| Pientä pauketta ja rätinää |
Ai niin pelattiin me korttiakin. Ville ei pahemmin oo korttien kanssa ollut tekemisissä joten aloitettiin paskahousulla tämä tutustuminen korttien maailmaan. Samalla huomasin, miten sitä itekin on unohtanut suurimman osan peleistä mitä nuorempana tuli pelailtua.
 |
| Olipas laput :) |
Huomenna onkin sitten aika viedä Ville välimatkaan Keskiselle, josta äiti tulee noutamaan. Kyllä tulee olemaan taas hiljaista ja outoa kun poika lähtee. Ymmärrän kuitenkin oikein hyvin että paukkukammoisen äitin kans ei oikein uusvuosi tunnu miltään :D
Uuttavuotta kohti
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti