ONNI JOKAISELLE TARPEEN MUKAAN

Toisessa työpisteessäni, yläkoululla, oli tänään seurakunnan pitämä aamunavaus joka herätti mun ajatukset. Voin ihan suoraan tunnustaa, että useimmiten ne on aika samantyylisiä ja kun mua ei herran sana mitenkään erityisesti kosketa niin ne jää multa usein vähän taka alalle. Tänään kävi sillälaillakin jännästi, että tuo aihe joka mieleen jäi kytemään oli ollut mulla fb päivityksen aiheena pari vuotta sitten.

Aihe käsittelee eriarvoisuutta. Sitä miten kovin erilailla täälä pallolla vaikkapa onnen lantit jaetaan. Kopsaanpa tähän silloisen tekstini koska siinä on kiteytettynä ajatukset jotka on eläviä tänäänkin.

 Mä mietin sellaista, että miten jotenkin epätasaisesti nämä onnen annit täällä meille jaellaan. Samalla kun ittellä askel tuntuu kevyeltä, koska sydämessä on niin paljon Onnea ja Rakkautta, niin sitten on Hän joka ei tahdo nähdä valoa tunnelin päässä. Ja se jokin painava taakka tuntuu seuraavan aina mukana, jopa syytä välillä vaihtaen. Kunpa sitä vois jotenkin jakaa omasta onnestaan sille joka tarviis edes vähän kevennystä ja lohtua ja ilon pirskahdusta. Sen tekisin ilomielin. Toisinaan tuntee vähän jopa syyllisyyttä että miksi minä saan olla näin ylettömän onnellinen kun joku toinen on sitten sieltä janan toisesta päästä. Ymmärrän kuitenkin, ettei mun onni oo keltään muulta pois ja koitan sitten vaikka jakaa positiivisuutta ympärilleni ja tietenkin sitä rakkauttakin. Tehdään kaikki niin jooko?? Rakkaus on kumminki suurin kaikista ja voimista väkevin <3 Tsemppiä ja voimahali sulle joka sitä tarviit!!

Tänään sain itseni kiinni ajattelemasta tätä ajatusta hiukan pidemmälle, tuon aamun avauksen mukaisesti. Millainen olisi maailma jossa elämme, jos kaikki asiat jakaantuiskin tasan kaikille. Siis ihan kaikki. Ekana tulee mieleen, että kaikille olisi sopivasti ravintoa. Me täällä ei ylensyötäisi ja toisaalta kukaan ei kuolisi nälkään. Jos kaikilla olisi katto pään päällä niin se tarkoittaisi että kaikilla olisi aikalailla samantasoinen sellainen. Linnat vaihtuisivat normaaleihin koteihin. Kenenkään ei tarvitsisi elää säiden armoilla ulkosalla. Kaikilla olisi saman verran valuuttaa käytössä, kukaan ei siis kyykyttäisi toisia rahan takia. Kaikilla lapsilla oli yhtäläiset mahdollisuudet elämässään. Näitä tälläisiä ajatuksia tulee tietenkin ekana mieleen. Mutta voiko tätä ajatusta sitten jättää näin kultareunaiseksi. Pitääkö sitten myös ajatella että olosuhteet olisi kaikkialla maailmassa samat? Kaikilla olisi aseita saman verran? Kaikki ongelmat olisi joka paikassa yhtä pahat? Niin, onhan siinä paljon negatiivistakin sitten, moisessa tasapäistämisessä.

Ehkä on kuitenkin niin, että tuo ajatus kantaa kaikkein eniten haluna että kaikki sais olla tasavertaisesti onnellisia. Sitä, että jokainen sais olla sellainen kun on, elää sellaisessa ympäristössä joka tekee onnelliseksi ja ympäröidä ittensä ihmisillä jotka antaa energiaa. Olla sillai sopivasti onnellisia, niinkun minä tänä päivänä koen olevani. Ei onnellisuudestakaan tarvi mitään övereitä vetää joka päivä. Arki on hyvä. Tavallinen on hyvä.

Sellasia ajatuksia tämmöseen keski-ikäisen keskiviikkoon. Annetaan siis kaikille mahdollisuus elää oman näköistään elämää.

rakkaudella,
Sartsa

KULTTUURILAUANTAI

Eilinen meni tuumatessa ja vähän pääkivusta toipuessa (muistin juuri miksi en juo mielelläni viiniä). Ulkona tuulehti aikalailla kovasti ja Mauri myrskyä vähän siinä odoteltiin. Teki mieli ulkoilemaan mutta kumminkin se aika meni siinä odotellessa että salliiko keli. Ärsytti aika lailla että päivä raksutti eteenpäin ikäänkun tyhjäkäynnillä. Sain sentään tiskattua mutta muuten sitä vaan odotti...jotain. Akilla oli selkäkin sen verran juntturassa, että aika selvää oli ettei mitään hikilenkkiä voinut ajatellakaan mutta kumminkin ulkoilemaan teki mieli. Keli oli ihanan syksyinen kun vähän tuulehti, lehdet leijaili tuulessa ja aurinko kumminkin näyttäytyi, ja lämmittikin, tosi kivasti.

Sitten mä sen keksin. Lähdetään tutustumaan kotikaupunkimme taiteeseen jota löytyy ihan vapaasti ihasteltavana vähän sieltä sun täältä. Erityisesti halusin lähteä ettimään Joenniemen kartanon eli Gösta museon pihapiiristä kahlaaja patsasta, jota en ollut bongannut koskaan aiemmin. Tiesin kyllä että patsas sijaitsee läheisen taavetinsaaren rannassa ja sieltähän se löytyikin. Aki lähti kaveriksi tälle kulttuurikävelylle jonka toisena kohteena oli Vilppulan hautausmaa.

Urho Heinänen: Kosto

Kun tämä kahlaaja patsaaksikin kutsuttu teos löytyi niin päätettiin samantien kiertää tuon Gösta museon pihapiirissä olevat teokset. Jälleen meikäläisen impulsiivisuus oli tuoneet meille mielekästä tekemistä ja yhtä äkkiä oltiinkin viettämässä oikeaa kulttuurilauantaita.

Monenmoisia teoksia sitä kartanon pihapiiristä löytyikin. Taas sai ihmetellä sitä taituruutta jolla nämä taiteilijat ovat saaneet esim. pronssin taittumaan noin upeisiin ja pikkutarkkoihin töihin. Kasvojen uurteet sekä vaikkapa sormien ja varpaiden tarkka kuvaus. En oo todellakaan taiteen suhteen mitenkään valaistunut enkä ymmärrä läheskään kaikkea taiteen muotoa ja tyyppejä. Oon kait sellainen aika tavallinen tyyppi joka tykkää kyllä käydä kattelemassa taidetta mutta ei ymmärrä siitä mitään. Ei mulle jää mieleen taiteilijat sun muut, mutta mä saan taiteesta kyllä monenlaisia fiiliksiä minkä takia se kiinnostaa mua. Meen mielelläni museoihin eri tyyppisiä näyttelyitä kattomaan mutta jos sielä on jotain joka ei todellakaan mua kiinnosta niin ohitan sen vaan sujuvasti. En välttämättä edes yritä ymmärtää mitään syvempiä merkityksiä miksi joku on jollain lailla. Mulle riittää tälläisen maalaisjuntin näkökulma ja fiilispohja näiskin jutuis.

Mutta siis näitä me löydettiin sieltä pihapiiristä:

Wäinö Aaltonen: Leikkivä nuorukainen

Emil Wikström: Kalapoika (Poika ja ahven)

 Alla olevan kuvan kuokkamiehen kanssa yritin tehdä läheisempääkin tuttavuutta katsomalla häntä syvälle silmiin. Tuli ihan sellanen olo, että kohta se liikahtaa. Näitä mun omia huveja 😀

Emil Wikström: Kuokkamies

Jussi Mäntynen: Nuori hirvi

Patsaitten lisäksi bongasin tuosta kartanon ovesta monta kivaa yksityiskohtaa:

Hannes Autere: Vuodenajat ja ikäkaudet

Jos haluaa lisäinfoa Mänttän taiteesta joka on kaikille siis ihan vapaasti nähtävissä niin kurkkaahan täältä.

Toinen päivän tutustumiskohteesta oli siis Vilppulan hautausmaa. Oon aina pitänyt itteäni vähän hölmönä kun tykkään käydä käveleskelemässä hautausmailla. Ne ei oo mulle mitenkään ankeita paikkoja vaan just kun aiemminkin sanoin niissä näkee paljon paikkakunnan historiaa ja on kiva kattella vanhoja nimiä ja miettiä mitä kaikkea heidän elämäänsä on sisältynyt. Etenkin siis kun puhutaan niistä vanhoista sukuhaudoista. No outoa tai ei niin olen törmännyt moniin muihinkin jotka tykkäävät myös käydä hautausmailla joten en koe enää olevani niin outo lintu.

Vilppulasta löytyi mm. seuraanvanlaisia muistomerkkejä:

Elämänmäen tohtori Lybecin hautamuistomerkki

 Hautakivessä oli G.A ja Alice Serlachiuksen kaksoismuotokuvareliefi.

 Haudalla oli myös tämä oheinen marmoriveistos Itkevä nainen.

Koko hauta näytti tollaselta.

Sieltä löytyi myös 2 punaisten muistomerkkiä.

Sellanen lauantaipuhde meillä oli tällä kertaa. Tuntui mahtavalta saada raitista ilmaa ja päästä vähän edes liikkeelle sen aamun löhöilyn jälkeen. Tultiin vielä sitten kaupan kautta kotiin ja tehtiin oikein kunnon mättösapuskat. Loppuilta meni telkkarin äärellä ja sitten ajoissa nukkumaan että Aki jaksoi lähteä tänään ajelemaan Helsinkiin.

Mä oon koko aamun pessyt pyykkiä ja odotellut että sade lakkais. Lähtisin mielelläni tuonne Mäntänvuoreen vähän lenkkeilemään. Kovin syksyisen synkkä on keli vesisateineen mutta välillä aurinkokin yrittää vähän näyttäytyä. Katotaan miten käy.

rakkaudella,
Sartsa

IMPULSIIVISTA ILTAPUHDETTA

Kyllä mä sitte toisinaan nautin tästä luonteenpiirteestäni että oon vähän sellanen impulsiivisuuteen taipuvainen. Ajatus laukkaa pikkuusen sinne ja tänne mikä toisinaan tietty tuottaa ongelmiakin mutta monet kerrat on myös suonut aikamoisia elämyksiä ja vaihtelua normiin. Niin kävi viimeksi tänään. 

Alla aika kiireinen ja raskas työpäivä. Ylitöiksikin meni jonkin verran. Jo ajomatkalla kotiin päin huomasin, että nyt on jotain aktiviteettia keksittävä kun oli niin ylikierroksilla käyvä ja levoton olo. Niinpä päätin että lenkille. Kotipihassa mä jo kaduin pahasti moista ajatusta sillä tuntui etten todellakaan jaksa mitään lenkkiä nyt. Mutta pää raksutti ja poksutti siihen malliin että jotain rauhotusta kaipasi. Sieltähän se sitten putkahti, ajatusten syövereistä, että minähän en sinne hautuumaalle oo vieläkään ehtinyt. Se ajatus lähti heti lentoon. Äkkiä vähän murkinaa rinnan alle, pikainen puhelu lapsen kanssa ja vaatteiden vaihtoon. Ei haitannut vaikka näytti vähän sateiselta, kastutaan sitten. Ajatus hautausmaalla kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa kiertelystä oli jo vienyt mennessään. Niin innokkaana mä sinne olin menossa että keskustassa tuli painettua valoista lähtiessä hiukan liian painokkaasti tuota oikeanpuoleista pedaalia ja moottoripyöräpoliisisetä katteli mua vähän liian pitkään. Huikkasi samalla jotain radiopuhelimeensa. Oisko ollut sitten tutka auto jossain edessä päin. Päätin pelata varman päälle ja ottaa maisemareitin kohteeseen. 

Pohjustuksena hautausmaakäynnille sanottakoon, että mua on aina rauhoittanut käveleskely hautausmailla. Oon vieraillut aina sillointällöin eri paikkakuntien vastaavissa ja samalla kun sielä on harras tunnelma niin läsnä on paljon esim. paikkakunnan historiaa. On myöskin jännä nähdä miten eri lailla paikkakunnilla hautoja hoidetaan. Enpä tiennyt vielä että olin menossa tähän astisista hautuumaista kaikkein kauneimpaan. 

Parkkipaikalle kun sain auton niin ensimmäisenä oli vastassa siunauskappeli joka oli tosi upea, Yksi seinä oli kokonaan isoja ikkunoita ja rakennuksen muoto oli mun mielestä jotenkin vaikuttava. Koko ympäristö jossa kappeli sijaitsi, oli loppuun saakka mietitty puistomainen kokonaisuus.

Kun itse hautausmaalle astui sisään niin ensimmäisenä silmiin otti isot hortensiapensaat joiden oksat roikkuivat kukkien painosta. Päätin lähteä kiviaitaa kohti, joka oli ikäänkuin tehty liuskekivistä muuraamalla. En arvannut että sen takana levittäytyi sankarihaudat joiden rivistöt oli tosi pysäyttävät. Jälleen mieli meni hetkeksi niihin aikoihin kun niin kovin moni nuorukainen ei koskaan saanut kunnolla elämäänsä edes alkuun, saati unelmiansa toteutettua kun täytyi jo repiä itsensä irti kaikesta ja lähteä rintamalle. Voi sitä epäitsekkyyden määrää. Me nykyajan kermaperseet voidaan vaan olla hetkinen hiljaa ja kunnioittaa näitä Suomen puolesta elämänsä antaneita.

Tällä samaisella aukiolla, heti hiekkapolun toisella puolella avautui sitten kunnioitusta herättävän kokoinen monumentti. Arvasin heti että siinä lepäsi Serlachiuksen sukua. Monumentti toi mieleen jotkut rooman veistokset tai laillansa jopa fontana di trevin lähteen. Kalmistoon meni portaat molemmin puolen ja niiden yläpäässä oli rautaportti. Tällä kertaa kutsuvasti raollaan...

En oo vielä missään hautausmaalla aikaisemmin nähnyt mitään näin vaikuttavaa. Kaikki kasvitkin olivat niin sopusoinnussa taiteen kanssa. Hautapaikkaa hoitaa Serlachius säätiö. Mä tykkään tosi paljon kivestä ja tälläiset portaat vaikka sitten pienemmässä mittakaavassa voisin hyvin huolia itsellenikin. Samoin kun havukasvien ja kiven liitto on mun silmissä saumaton.

Alla kuvassa upeat michelangelomaiset veistokset monumentin julkisivussa. Niiden edessä todella runsas alppiruusu istutus.

Kun jatkoin sitten matkaa eteenpäin huomasin että reitin varrella oli myös taidetta ripoteltuna sinne tänne. Useat näytti olevan Serlachius säätiön omaisuutta. Kuten tämä Emil Halosen veistos Suru, huivipäinen tyttö.

Sankarinhaudan vierestä löytyi tämä Sakari Tohkan veistos Kuolema on kulkenut-elämä alkaa.

Kirsti Liimatainen: Karjalaan jääneiden muistokivi. Joidenkin rakkaat eivät koskaan ylittäneet rajaa takaisin kotiin.

Tässä yksi niistä monista hortensia pensaista joita erään käytävän varrella oli. Sopi tosi hienosti hautausmaan tunnelmaan.

Tunnelma oli kyllä käsinkosketeltavan rauhallinen.

No, sitten tullaan taas tähän mun ex tempore luonteeseen. Mä huomasin hautausmaan laidalta todella kutsuvan, metsään johtavan polun. Lähdin hetken mielijohteesta sitä seuraamaan ja kuinkapa ollakaan löysin itteni mäntänvuoren pururadalta. Siinä samassa lenkki olikin taas maailman erinomaisin idea ja niinpä mä näppäsin sport trackerin päälle ja eikun baanalle tutkimaan mihin reitit mahtoivatkaan viedä. Voi että mikä adrenaliiniryöppy tulikaan raikkaassa kostealta tuoksuvassa metsässä kävellessä. Jatkoin eteenpäin ja huomasin olevani keskellä kohtuuvaativaa ylämäkitreeniä. Eteeni siis valikoitui reitti joka ihan oikeasti nousi todella jyrkässä kulmassa ylöspäin ja puuskutukseltani tajusin kohta olevani menossa kohti Vuorenmajaa. No siitäpä sitten mäkeä ylös, herttaparka yritti huutaa välin hoosianna välin apua, mutta meikälikka puuskutti ylöspäin vaan. Vuorenmajalta päätin sitten lähteä luontopolkua seuraten kohti urheilukenttää mistä tiesin pururadan sitten vievän mut takaisin hautuumaan nurkille ennen pitkää. En uskaltanu kovin pitkää reittiä lähteä samoilemaan, sillä pelkäsin että tulee pimeä ennenkun autolle pääsen. Täytyy kyllä sanoa, että Mäntänvuori on aivan loistava liikkumispaikka. Siellä on kolme erilaista luontopolkua tai sitten voi valita noita latureittejä joita taisi myöskin olla kolme eri mittaista. Lyhin 1,6km ja sitten oli 3,9km mutta pisimmästä en mene varmuuteen. Ja hanuri sekä takareisiosasto kyllä oli ihan tulessa jo tuon kolmen kilsan jälkeen mitä kiertelin. Voi vitsit miten mahtava fiilis tulikaan. Olin niin fiiliksissä kun autolle pääsin että melkein itkuun pillahdin.

Ihmisen tekemän taiteen jälkeen oli mukava nautiskella myös luonnon muovaamaa taidetta. Kaikkien pitäis mennä metsään, usein. Ja vähintään aina kun on jotain stressiä, huolta tai murhetta. Luontoäiti ottaa kyllä syliin ja hellii.

Täytyy toistekin huijata ittensä lenkille jollain tälläsellä, että mä vaan käyn kattomassa sitä ja tätä. Ulkoilu jo pelkästään tekee niin gutvanaa sielulle ja mielelle.

Loppuun vielä kuva ja hauska muistuma lapsuudesta. Ennenvanhaan, sillon kun minä olin nuori, nämä sähkötolpat oli puisia. Mä hyvän mielikuvitukseni avustuksella näin ne isoina äijinä jotka ei olleet mitenkään ystävällisiä. Pelkäsin aikalailla. Vielä kun ne usein liittyi hiekkateihin ja metsäisiin reitteihin joita mun mielestä mentiin vaan ja ainoastaan noita-akan luo. Muistan hyvin miten pelottavaa se oli. Kivien ropina auton pohjaan oli pahinta mitä tiesin. Kerran siis avasin auton ovenkin ja tipuin vauhdista ulos. Toimekkaana tyttönä nähkääs tuumasin, että menkää te vaan mutta mä jään tässä pois. Onneksi pidin oven rivasta kiinni etten jäänyt auton renkaan alle. Sellasia muistoja lapsuudesta tähän hetkeen.

Nyt suihkun jälkeen on todella raukea olo. Vähän iltapalaa naamariin ja luulisinpa että uni tulee makoisasti.

rakkaudella,
Sartsa

ps) verenpaineetkin alkaa olla talttumaan päin!

TOSIMIES VS TOSINAINEN

Vihdoinkin viikonloppu. Tällä viikolla täytyy sanoa ettei se tullut hetkeäkään liian aikaisin. Oli jostain syystä todella raskas viikko. Töissä tuntui etten oo saanut mitään aikaan ja se vähän otti pattiin mutta sitten päätin että nyt loppuu tämä synkistely. Oonhan mä nyt todellakin saanut aikaan yhtä sun toista ja eilenkin opin taas jotain ihan uutta ja se on aina mukava tunne. Se, että tuntuu että voi oppia uutta työssä on mulle sellanen boosti josta saan aina uutta virtaa. Siksipä uusi työ, jota mulle on väläytelty houkuttaa aikalailla.

Kävi sellanen jännä juttu, että kun mä ajelin töistä kotiin niin päätinpä mennä A marketin kautta ja hakea ittelleni skumppapullon ikäänkun kiitokseksi tästä viikosta. Että jaksoin reippaasti loppuun asti. Niin sitten teinkin, koska miksipä ei. Tosi aikuismaista ja fiksua, palkita itteensä alkolla!!

No jääköön tämä nyt toissijaiseksi seikaksi sen rinnalla että taas saatiin keskustelu tuon siippani kanssa aikaan kun eilen illalla parkkeerattiin Vain Elämää sarjan äärelle. Keskustelu lähti yhdestä siinä kuullusta biisistä ja aiheena oli miesten ja naisten roolit. Ensinnäkin se, että vielä tänäkin päivänä on tietyt normit sille milloin olet kunnon mies tai kunnon nainen. On asioita joita sun täytyy osata. Miehen kuuluu osata rakentaa ja rempata, huoltaa autot, käyttää kaikenlaisia koneita ja laitteita. Oikea mies saa ruohonleikkurin tai moottorisahan käyntiin ensi nykäisyllä. Mies on perheessä ja parisuhteessa se voimakkaampi. Niin fyysisesti kun henkisestikin. Miehen itku on edelleen vähän sellainen asia johon on vaikea suhtautua. Kunnon mies myös näyttää mieheltä. Jos olet liian komea, laitat itteäs ja sulle on väliä mitä päällesi laitat niin homohan sinä oot. Ja SE on vielä tänäkin päivänä liian monille kirosana. Se jos mikä on surullista!

Toisaalta naisen kuuluu osata kokata, leipoa, hoitaa kotia, olla pehmeä. Naisen kuuluu osata hoitaa ja kasvattaa lapset. Tosinainen lajittelee pyykit, osaa poistaa tahrat sohvasta jonka lapsi juuri tärveli. Nainen ei voi olla lihaskimppu koska se on vähän outoa. Nainen ei saa olla voimakkaampi tai pitempi kun mies. Muuten oletetaan että mies on tossun alla ja pahasti. Nainen ei voi näyttäytyä kännissä kun taas miehelle se on ihan okei. Taputetaan olalle että hienoa kun mies osaa pitää hauskaa. Juhlakunnossa oleva nainen on vähän jotenkin säälittävä. Sinkkuihmisenä miehellä voi olla naisia vaikka kuus joka sormelle ja silloinkos onkin oikein miesten mies. Jos sinkkunaisella on peräkkäisinä päivinä eri mies petissä niin jakeleehan se kaikille vastaantulijoille. Epätoivoinen jakorasia!

Se mikä on ehkä eniten epäreilua sukupuolten välillä on ulkonäköasiat. Miehellä on ihan ok olla pikkusen vatsankumpua tai kalju pää mikäli hiusraja on paennut jo niin kauas ettei sitä enää saa kiinni. Harmaantuva hius tai parta on vaan seksikkyyttä lisäävä elementti. Miten on naisen laita. Kilojen kertyminen vyötärölle (saati mihinkään muuallekaan) ei todella tee naisesta seksipommia. Jos naama roikkuu kun kilpapyörän satula ja ohimoilla on harmaata, olet siirtynyt mummo osastoon. Peli menetetty, game over. Kulmakarvat on oltava kuosissa tai muuten kasvoiltasi puuttuu kehys. Punakka naama on peitettävä meikillä. Muutenkin on laittauduttava että et turmele kanssakulkijoidesi esteettistä silmää.

Mitä tämä tälläinen on kun eletään vuotta 2018? Saatoin ehkä kärjistää hiukan, mutta noin se vaan aika pitkälle menee. Miettikääpä tilannetta, jossa nainen huoltaa perheen auton kun mies ei osaa. Voi sitä miesrukkaa. Sääliviä katseitahan se ressukka saa osakseen. Luulisi ja ennenkaikkea ainakin toivoisi että nämä sukupuoliroolit pikkuhiljaa jo alkaisi jäädä historiaan. Otettais ihmiset ihan vaan omina itsenään. Jokainen vois ihan vapaasti tehdä sitä mikä kiinnostaa ja mistä tykkää eikä kenenkään tarvittis puuttua niihin. Vanha hyvä sanonta, että antaa kaikkien kukkien kukkia vaan. Oon itte tosi tyytyväinen että oon saanut suvaitsevaisen luonteenlaadun, mistä lie. Mulle miehekäs mies todellakin itkee ja vie auton korjaamolle tai tilaa putkimiehen hoitamaan rempat jos ei itte osaa. Naisellinen nainen pienii kirveellä polttopuut ja omaa kunnon kurvit. Saa näkyä eletty elämä kasvoissa ja vartalossa. Perheessä miehekäs mies voi jäädä kotiin lasten kanssa kun nainen tienaa rahat talouteen. Kukin taaplatkoon tyylillään.

Tälläsia ajatuksia nyt tällä kertaa tuli vaan mieleen kun havainnoin tätä maailmaa omin pikku silmin.

Syksy on tullut oikein rytinällä ja mun mielestä se on ihan tervetullut. Luonto vaihtaa väriään viikottain ja aletaan mennä hiljalleen kohti pakkasöitä ja ensilumen haituvia.

rakkaudella,
Sartsa

SOS!!

Mä en oo tarpeeksi hyvä. En voi olla. Miksi kukaan ei sano sitä mulle suoraan. Missään. Töissä tai parisuhteessa tai edes ystävien kesken. Ne ei oo vielä huomanneet sitä, oon osannut piilottaa sen. Mutta miten? Kun en mä tietääkseni esitä mitään mitä en ole. Liiankin avoimesti olen juuri sitä mitä vaikutan olevani. Nauran sydämeni kyllyydestä kun naurattaa, itken yhtä helposti ja paatoksella. Mä puhun suuni puhtaaksi kun tuntuu, että on sen aika. Töissä etenkin aina silloin tällöin on. Kerron kun on paha olla, näytänkin sen. Työkavereille kerron jos joku asia mättää mutta yhtä lailla kerron kun joku ilahduttaa. Viimeksi tänään kiitin työkaveria siitä, että opin taas jotain uutta.

Jotenkin silti täytyy olla että onnistun peittämään sen miten paljon huonompi olen kun monet muut. Miksi muuten kukaan ei sano mitään? Töissä väittävät että teen työni todella hyvin ja huolella, omasta mielestäni voisin tehdä vielä paljon paremmin ja enemmän. Muut varmaan tekevätkin. Parisuhteessa mulle sanotaan että kelpaan. Ihan tälläisenä kun oon ja arki sujuu loistavien tähtien alla. Kohta hän varmaan huomaa, että en ole yhtä hyvä kuin joku toinen voisi olla. Tai että mun kanssa elämä ei ole koskaan yhtä hyvää kun entinen elämä oli. Exä osasi enemmän asioita, pystyi parempaan. Johan uusi anoppikin ajattelee, että tuollaisenko se poikarukka otti riesakseen.

Mun elämä on vihdoin perus onnellista ja mä kuitenkin pelkään koko ajan että kohta tämä kaikki loppuu. Herään unesta tai kaikki vaan häviää. Palaan samaan onnettomaan olotilaan mitä mun elämä on kauan ollut. Liian kauan.

Tälläisten ajatusten kanssa mä oon oppinut elämään lähes koko elämäni. Itsetunnossa on ollut aina parantamisen varaa ja aina oon pitänyt muita paljon parempina (oli se sitten millä mittarilla tahansa) kun itte oon. Se on todella kuluttavaa ja ärsyttävääkin ollut. Mä luulin päässeeni siitä jo lähes kokonaan eroon itselleni tolkuttamalla että miksi en olisi ihan yhtä hyvä kun muutkin. Tai jossain pikkuriikkisessä asiassa vaikka vahvemmillakin kun joku toinen. Saanut ittelleni iskostettua päähän ajatuksen, että jos mä en hoitaisi töitäni hyvin niin kyllähän siitä nyt olis sanottu. Tai että ystävänä olen vilpittömästi ystävieni puolella, tuen viimeiseen asti ja autan minkä pystyn. Voihan siis olla että oon ihan ok ystävänäkin. Pienen pieniä harppauksia siihen suuntaan että mä oonkin ihan hyvä ja kelpo keski-ikäinen naisihminen. Kohtuu täyspäinenkin vielä (okei, meniköhän jo överiksi 😁).

Miksi ihmeessä sitten viime aikona kelkka on kääntynyt jälleen noihin ajatuksiin mitä tuossa ihan alkuun kirjoitin. Pahinta on, että ainakin oikein huonolla hetkellä mä oikeesti uskon kaikki nuo väittämät itsestäni. Liittyykö tämä siihen, että oon ollut tässä alkusyksystä ihan todella väsynyt. Lähes uupunutkin. Jostain syystä arki töiden suhteen ei ole lähtenyt rullaamaan siten kun olisin toivonut. Oon kokenut työt vähän raskaampana kun olin toivonut. Niin paljon muutoksia on sisältynyt tähän alkuun, että tuntuu kun kesälomasta olis jo kuukausikaupalla. Arjesta puuttuu sellanen rytmi ja tietty rutiini, niin se tuntuu tosi raskaalta.

Tuo väsymys on täysin mun tahdosta riippumatta tarttunut muhun niin, että olen tuonut sen kotiinkin. Sepä sitten näkyykin yhdessä sun toisessa asiassa. Mä en halua antaa sen vaikuttaa. En halua kuormittaa ympärilläni olevia ihmisiä yhtään tällä kaikella. Mun jaksamattomuudella, sillä että mun jokainen arkipäivä on pienen vuoren kokoinen ponnistelu. Oon jatkuvasti kuin univerhon takana. Saattaa johtua tuosta kilpirauhasestakin, jonka tiimoilta tarvis tilata lääkäriaika. Vajaalla käy ilmeisesti sekin. Kaikki on vähän vajaata, tahmeaa.... Silti yritän ja onneksi onnistunkin näkemään positiivisia juttuja ympärilläni. Ihania ihmisiä on mun vierellä joka päivä. Kuulevia korvia, ymmärtäväisiä sanoja, kannustavia kommentteja, tsemppiä arkeen.

Pelkäsin jo että olen saanut masennuspeikon takaisin elämääni. En halua sitä iholleni enää. Menköön minne menee. Toivon, että nämä kaikki asiat tiedostamalla voin karkottaa nämä ajatukset huonommuudestani hiiteen. Synkkään syksyynkään en aio hukkua.

Toivon että kirjoittamalla nämä ajatukset ulos ja avoimeksi, saan ne paremmin harteiltani karkotettua. Mä en halua kuormittaa näillä negatiivisilla jutuilla lähimpänä mua olevia enää yhtään. Positiivisia juttuja tulkoon tilalle.

Ihanan värikäs syksy on täällä! Värittäköön se mielenikin yhtä kirkkain värein.

rakkaudella,
Sartsa

ÄHTÄRIN ELÄINPUISTO JA PANDATALO

Tämä viikonloppu onkin pitänyt sisällään aikalailla monenlaista touhua. Jälleen kerran. Perjantaina kävin jälleen jäsenkorjaajalla töitten jälkeen. Siitä kaupan kautta pitsan tekoon että sai lötsähtää illaksi telkkarin ääreen kattomaan Vain Elämää joka vihdoinkin alkoi. Vain Elämää on meidän molempien lemppari tv ohjelma ja tällä kertaa mua hiukan arvelutti miten pystyn kattoa sitä kun siinä on mukana esim Eveliina joka ei mun mielestä osaa laulaa yhtään. Yllätys oli positiivinen kun kukaan ei ottanutkaan mun hermoille. On mukava jäädä odottelemaan seuraavaa jaksoa.

Lauantaina oli vähän spesiaalia ohjelmaa, sillä Akin työpaikka järkkäs perhepäivän jonka ohjelmassa oli visiitti Ähtäriin. Ensin lounas hotelli Mesikämmenessä ja sitten tutustuminen pandoihin sekä kierros eläinpuistossa.

Mun on ihan pakko mainita pari pikku juttua tuosta Mesikämmenen lounaasta. Se oli ehkä ala arvoisimpia lounas kokemuksia mitä mulla on ollut. Tuoresalaatti oli kyllä fressiä mutta sitten pari muuta tarjolla olevaa salaattia olivat sellasia että en kyllä ois tarjonnut niitä edes kotona. Toinen oli coleslow tyyppinen ja toinen ilmeisesti kaisersalaattia, yhtä löllöä kun Atrian valmistavara. Ellei jopa ollutkin sitä. Leipä oli tuoretta, se vähä mitä sitä oli tarjolla. Nimittäin sitä tuotiin pöytään niin vähän että vain harvat ja valitut saivat palasen. Lämpimien ruokien pöydässä oli ilmeisesti kukkoa viinissä, lihapullakastike, papuja, puuroriisistä tehty lisäkeriisi ja ranskalaisia. Lievästi sanoen erikoinen kavalkadi. Myös lämpimät ruuat oli koko ajan loppu. Me ei tokikaan jouduttu ruuasta tällä kertaa maksaa, mutta en olisi missään tapauksessa hyvillä mielin maksanut 13,90 mitå lounaan hinta näkyi olevan. Pientä skarppausta tarvitaan kyllä.

Ruuan jälkeen ekana oli pandoihin tutustuminen jossa meni noin puoli tuntia kaikkineen. Pandojen hoitaja kertoi meille kattavasti niiden elämästä ja hoidosta. Sitten hetken kuvailtiin Lumia ja Pyryä ennenkuin lähdettiin eläinpuistokierrokselle. Siellä sitten menikin seuraavat 1.5 tuntia. Onneksi sää oli mitä mahtavin. Satuttiin vaan huonoon aikaan kierrokselle kun eläimet oli juuri syöneet. Sielä ne lepäilivät reporankana.

Urospanda Pyry oli päiväunilla

Naaraspanda Lumilla oli ruoka aika

Tämä yksilö oli vesilintujen persoonia

Tänä vuonna ei luonnossa tullut poroja nähtyä

.. tyytyminen siis näihin aitauksessa oleviin 

Ennen lähtöä juotiin vielä voisilmäpulla kahvit.

Oli kyllä tosi mukava päivä kaiken kaikkiaan. Suuri plussa oli se, että keli oli niin aurinkoinen ja lämmin. Ihan täydellinen syys ilma.

Kotona käytiinkin sitten vain kääntymässä ja lähdettiin vielä synttäreille.

Monenmoista äksöniä taas riittänyt mutta ihan mukavaa.

rakkaudella,
Sartsa

ARKILÄHEISYYS

Mä kuulin eilen töissä jälleen ihan uuden sanan, tai termin. Työkaveri puhui arkiläheisyydestä ja se jäi kaikumaan mun päähän voimakkaana. Huomasin palaavani aiheeseen aina välillä ja kotimatkalla menin sitten vähän syvemmälle ajatuksiini aiheen tiimoilta. Ensinnäkin, täytyy sanoa että kyseessä on todella oivaltava ja nerokas nimitys tärkeälle asialle. Asialle josta puhutaan liian vähän ja jolle annetaan ajatusta ihan liian vähän. Koitin jopa googlettaa kyseistä sanaa mutta eipä löytynyt. Viisas työkaverini on siis lanseerannut tietämättään oivallisen, ja jokaisen elämää rikastuttavan sanan.

Mitä arkiläheisyys sitten pitää sisällään. Sitä kaikkea mikä niin kovin usein unohtuu arjen keskellä. Sitä, että muistetaan koskettaa vaikka edes ohimennen. Ollaan toisen lähellä ja osoitetaan siten että hän on tärkeä. Ja että mulla on hyvä olla siinä lähellä. Ilman sen kummempia taka- ajatuksia tai mitään. Se toinen riittää ihan sellaisena kun on. Arkiläheisyys on asia joka ei vie aikaa oikeastaan ollenkaan mutta antaa (usein huomaamatta) paljon. Se ei tarkoita koko ajan toisen kyljessä kyhnyttämistä tai jatkuvaa iholla roikkumista. Arkiläheisyys ei ahdista ketään, sillä miksi joku ei tuntisi hyvää oloa siitä että toinen huomioi. Hipaisee ohimennen tai antaa suukon.

Pienessä sanassa on oikeastaan kaikki mitä parisuhteessa tarvitaan. Vaalitaan siis sitä, arkiläheisyyttä.

Itsellä tällä hetkellä läheisyyttä on väkisinkin niin arjessa kun juhlassakin sillä yksiössä ei kovin kauas toisesta pääse. Oon kuitenkin iskostanut tämän uuden tärkeän sanan sydämeeni niin että aion huolehtia siitä sitten joskus kun asumme vähän väljemmissä neliössä. Jännä nähdä mihin suuntaan meidän arkiläheisyys sitten menee.

Tämmönen ajatus tähän kohtaan. Ihanaa viikonloppua kohti!

rakkaudella,
Sartsa

OLI SUOMI-RUOTSI MAAOTTELU

Viime viikonlopun merkintänä kalenterissa olikin sitten yleisurheilun Suomi-Ruotsi maaottelu. Ne käytiin Ratinan stadionilla Tampereella ja me lähdettiin matkaan vähän haikein mielin, sillä tämä reissu oli Akin isän meille hankkima. Tarkoitus oli, että hekin olisivat kyytiin autoon nousseet mutta kohtalo päätti toisin.

Yhtä kaikki, perjantai oli lyhyt työpäivä jotta ehdittiin bussiin joka meidät otti kyytiin tästä Mänttästä. Matka taittui tosi mukavasti kun välillä pysähdyttiin ihanaan leipomokahvioon herkuttelemaan. Meillä oli suunta Tampereella ensin kohti hotelli Rosendahlia missä yövyttiin. Hotelli sijaitsi tosi kivalla paikalla Pyynikillä upeitten liikuntamaastojen lähellä. Itse hotelli oli Scandic ketjuun kuuluvista hotelleista hiukan sieltä vanhimman näköisestä päästä mutta ihan siisti. Ei mikään nuhjuinen kuitenkaan.

Näkymä huoneesta

Sänky oli ok mutta tyyny ihan olematon 

Huoneen yleisilmettä

Ravintolan yleisilme

Jälkkäri suli suussa

Linja-auto kuskasi meidät sitten Ratinaan jossa olikin pitkä ilta tohinaa täys. Käsiohjelma oli kovassa käytössä kun kattelin ennätyksiä ja merkkailin voittotuloksia.

Hotellilla oltiin vasta 22 jälkeen ja oli pienen iltapalan aika. Hetken aikaa katteltiin telkkaria ja sitten petiin.

Lauantaina nimittäin olikin pitkä päivä Ratinassa kun nuoret kisasivat jo päivällä ja käytiin niitäkin kattomassa. Osa porukasta lähti shoppailemaan mutta me ei jaksettu. Hotellin runsaalla aamupalalla jaksoi sinne asti että sitten junnujen kisojen loputtua piipahdettiin raxissa syömässä.

Meidän säkällä muuten ihana keli vaihtui sateeksi juuri siinä vaiheessa kun käveltiin kaupungilta takaisin Ratinaa kohti. Kastuttiin jonkun verran mutta onneksi oli varattu reppuun vaihtovaatetta niin ei ollut mitään hätää.

Kisat päättyivät vasta 22.00 ja meillä alkoi kotimatka tosi sukkelaan. Mua väsytti ihan älyttömästi ja kun auto pysähtyi kahvipaussin merkiksi niin mä jäin autoon nukkumaan. Kotona oltiin sitten puolen yön jälkeen ja yömyssy tuli siinä kohtaa tarpeeseen.

Sellainen viikonloppu tällä kertaa. Tämä alkuviikko onkin sitten mennyt keskittymällä hyvään ja terveelliseen ruokaan. Viime viikko kun meni ruuan suhteen ihan plörinäksi. Lähes pelkkiä eineksiä joka päivä.

Kasviksia ja broileria

Yrttejä omasta yrttitarhasta

Porkkanasosekeittoa

Uus viikko täydessä käynnissä mutta mun kroppa on jo ihan perjantaissa. Ihan poikki!!

rakkaudella,
Sartsa