Kyllä mä sitte toisinaan nautin tästä luonteenpiirteestäni että oon vähän sellanen impulsiivisuuteen taipuvainen. Ajatus laukkaa pikkuusen sinne ja tänne mikä toisinaan tietty tuottaa ongelmiakin mutta monet kerrat on myös suonut aikamoisia elämyksiä ja vaihtelua normiin. Niin kävi viimeksi tänään.
Alla aika kiireinen ja raskas työpäivä. Ylitöiksikin meni jonkin verran. Jo ajomatkalla kotiin päin huomasin, että nyt on jotain aktiviteettia keksittävä kun oli niin ylikierroksilla käyvä ja levoton olo. Niinpä päätin että lenkille. Kotipihassa mä jo kaduin pahasti moista ajatusta sillä tuntui etten todellakaan jaksa mitään lenkkiä nyt. Mutta pää raksutti ja poksutti siihen malliin että jotain rauhotusta kaipasi. Sieltähän se sitten putkahti, ajatusten syövereistä, että minähän en sinne hautuumaalle oo vieläkään ehtinyt. Se ajatus lähti heti lentoon. Äkkiä vähän murkinaa rinnan alle, pikainen puhelu lapsen kanssa ja vaatteiden vaihtoon. Ei haitannut vaikka näytti vähän sateiselta, kastutaan sitten. Ajatus hautausmaalla kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa kiertelystä oli jo vienyt mennessään. Niin innokkaana mä sinne olin menossa että keskustassa tuli painettua valoista lähtiessä hiukan liian painokkaasti tuota oikeanpuoleista pedaalia ja moottoripyöräpoliisisetä katteli mua vähän liian pitkään. Huikkasi samalla jotain radiopuhelimeensa. Oisko ollut sitten tutka auto jossain edessä päin. Päätin pelata varman päälle ja ottaa maisemareitin kohteeseen.
Pohjustuksena hautausmaakäynnille sanottakoon, että mua on aina rauhoittanut käveleskely hautausmailla. Oon vieraillut aina sillointällöin eri paikkakuntien vastaavissa ja samalla kun sielä on harras tunnelma niin läsnä on paljon esim. paikkakunnan historiaa. On myöskin jännä nähdä miten eri lailla paikkakunnilla hautoja hoidetaan. Enpä tiennyt vielä että olin menossa tähän astisista hautuumaista kaikkein kauneimpaan.
Parkkipaikalle kun sain auton niin ensimmäisenä oli vastassa siunauskappeli joka oli tosi upea, Yksi seinä oli kokonaan isoja ikkunoita ja rakennuksen muoto oli mun mielestä jotenkin vaikuttava. Koko ympäristö jossa kappeli sijaitsi, oli loppuun saakka mietitty puistomainen kokonaisuus.
Kun itse hautausmaalle astui sisään niin ensimmäisenä silmiin otti isot hortensiapensaat joiden oksat roikkuivat kukkien painosta. Päätin lähteä kiviaitaa kohti, joka oli ikäänkuin tehty liuskekivistä muuraamalla. En arvannut että sen takana levittäytyi sankarihaudat joiden rivistöt oli tosi pysäyttävät. Jälleen mieli meni hetkeksi niihin aikoihin kun niin kovin moni nuorukainen ei koskaan saanut kunnolla elämäänsä edes alkuun, saati unelmiansa toteutettua kun täytyi jo repiä itsensä irti kaikesta ja lähteä rintamalle. Voi sitä epäitsekkyyden määrää. Me nykyajan kermaperseet voidaan vaan olla hetkinen hiljaa ja kunnioittaa näitä Suomen puolesta elämänsä antaneita.
Tällä samaisella aukiolla, heti hiekkapolun toisella puolella avautui sitten kunnioitusta herättävän kokoinen monumentti. Arvasin heti että siinä lepäsi Serlachiuksen sukua. Monumentti toi mieleen jotkut rooman veistokset tai laillansa jopa fontana di trevin lähteen. Kalmistoon meni portaat molemmin puolen ja niiden yläpäässä oli rautaportti. Tällä kertaa kutsuvasti raollaan...
En oo vielä missään hautausmaalla aikaisemmin nähnyt mitään näin vaikuttavaa. Kaikki kasvitkin olivat niin sopusoinnussa taiteen kanssa. Hautapaikkaa hoitaa Serlachius säätiö. Mä tykkään tosi paljon kivestä ja tälläiset portaat vaikka sitten pienemmässä mittakaavassa voisin hyvin huolia itsellenikin. Samoin kun havukasvien ja kiven liitto on mun silmissä saumaton.
Alla kuvassa upeat michelangelomaiset veistokset monumentin julkisivussa. Niiden edessä todella runsas alppiruusu istutus.
Kun jatkoin sitten matkaa eteenpäin huomasin että reitin varrella oli myös taidetta ripoteltuna sinne tänne. Useat näytti olevan Serlachius säätiön omaisuutta. Kuten tämä Emil Halosen veistos Suru, huivipäinen tyttö.
Sankarinhaudan vierestä löytyi tämä Sakari Tohkan veistos Kuolema on kulkenut-elämä alkaa.
Kirsti Liimatainen: Karjalaan jääneiden muistokivi. Joidenkin rakkaat eivät koskaan ylittäneet rajaa takaisin kotiin.
Tässä yksi niistä monista hortensia pensaista joita erään käytävän varrella oli. Sopi tosi hienosti hautausmaan tunnelmaan.
Tunnelma oli kyllä käsinkosketeltavan rauhallinen.
No, sitten tullaan taas tähän mun ex tempore luonteeseen. Mä huomasin hautausmaan laidalta todella kutsuvan, metsään johtavan polun. Lähdin hetken mielijohteesta sitä seuraamaan ja kuinkapa ollakaan löysin itteni mäntänvuoren pururadalta. Siinä samassa lenkki olikin taas maailman erinomaisin idea ja niinpä mä näppäsin sport trackerin päälle ja eikun baanalle tutkimaan mihin reitit mahtoivatkaan viedä. Voi että mikä adrenaliiniryöppy tulikaan raikkaassa kostealta tuoksuvassa metsässä kävellessä. Jatkoin eteenpäin ja huomasin olevani keskellä kohtuuvaativaa ylämäkitreeniä. Eteeni siis valikoitui reitti joka ihan oikeasti nousi todella jyrkässä kulmassa ylöspäin ja puuskutukseltani tajusin kohta olevani menossa kohti Vuorenmajaa. No siitäpä sitten mäkeä ylös, herttaparka yritti huutaa välin hoosianna välin apua, mutta meikälikka puuskutti ylöspäin vaan. Vuorenmajalta päätin sitten lähteä luontopolkua seuraten kohti urheilukenttää mistä tiesin pururadan sitten vievän mut takaisin hautuumaan nurkille ennen pitkää. En uskaltanu kovin pitkää reittiä lähteä samoilemaan, sillä pelkäsin että tulee pimeä ennenkun autolle pääsen. Täytyy kyllä sanoa, että Mäntänvuori on aivan loistava liikkumispaikka. Siellä on kolme erilaista luontopolkua tai sitten voi valita noita latureittejä joita taisi myöskin olla kolme eri mittaista. Lyhin 1,6km ja sitten oli 3,9km mutta pisimmästä en mene varmuuteen. Ja hanuri sekä takareisiosasto kyllä oli ihan tulessa jo tuon kolmen kilsan jälkeen mitä kiertelin. Voi vitsit miten mahtava fiilis tulikaan. Olin niin fiiliksissä kun autolle pääsin että melkein itkuun pillahdin.
Ihmisen tekemän taiteen jälkeen oli mukava nautiskella myös luonnon muovaamaa taidetta. Kaikkien pitäis mennä metsään, usein. Ja vähintään aina kun on jotain stressiä, huolta tai murhetta. Luontoäiti ottaa kyllä syliin ja hellii.
Täytyy toistekin huijata ittensä lenkille jollain tälläsellä, että mä vaan käyn kattomassa sitä ja tätä. Ulkoilu jo pelkästään tekee niin gutvanaa sielulle ja mielelle.
Loppuun vielä kuva ja hauska muistuma lapsuudesta. Ennenvanhaan, sillon kun minä olin nuori, nämä sähkötolpat oli puisia. Mä hyvän mielikuvitukseni avustuksella näin ne isoina äijinä jotka ei olleet mitenkään ystävällisiä. Pelkäsin aikalailla. Vielä kun ne usein liittyi hiekkateihin ja metsäisiin reitteihin joita mun mielestä mentiin vaan ja ainoastaan noita-akan luo. Muistan hyvin miten pelottavaa se oli. Kivien ropina auton pohjaan oli pahinta mitä tiesin. Kerran siis avasin auton ovenkin ja tipuin vauhdista ulos. Toimekkaana tyttönä nähkääs tuumasin, että menkää te vaan mutta mä jään tässä pois. Onneksi pidin oven rivasta kiinni etten jäänyt auton renkaan alle. Sellasia muistoja lapsuudesta tähän hetkeen.
Nyt suihkun jälkeen on todella raukea olo. Vähän iltapalaa naamariin ja luulisinpa että uni tulee makoisasti.
rakkaudella,
Sartsa
ps) verenpaineetkin alkaa olla talttumaan päin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti