SOS!!

Mä en oo tarpeeksi hyvä. En voi olla. Miksi kukaan ei sano sitä mulle suoraan. Missään. Töissä tai parisuhteessa tai edes ystävien kesken. Ne ei oo vielä huomanneet sitä, oon osannut piilottaa sen. Mutta miten? Kun en mä tietääkseni esitä mitään mitä en ole. Liiankin avoimesti olen juuri sitä mitä vaikutan olevani. Nauran sydämeni kyllyydestä kun naurattaa, itken yhtä helposti ja paatoksella. Mä puhun suuni puhtaaksi kun tuntuu, että on sen aika. Töissä etenkin aina silloin tällöin on. Kerron kun on paha olla, näytänkin sen. Työkavereille kerron jos joku asia mättää mutta yhtä lailla kerron kun joku ilahduttaa. Viimeksi tänään kiitin työkaveria siitä, että opin taas jotain uutta.

Jotenkin silti täytyy olla että onnistun peittämään sen miten paljon huonompi olen kun monet muut. Miksi muuten kukaan ei sano mitään? Töissä väittävät että teen työni todella hyvin ja huolella, omasta mielestäni voisin tehdä vielä paljon paremmin ja enemmän. Muut varmaan tekevätkin. Parisuhteessa mulle sanotaan että kelpaan. Ihan tälläisenä kun oon ja arki sujuu loistavien tähtien alla. Kohta hän varmaan huomaa, että en ole yhtä hyvä kuin joku toinen voisi olla. Tai että mun kanssa elämä ei ole koskaan yhtä hyvää kun entinen elämä oli. Exä osasi enemmän asioita, pystyi parempaan. Johan uusi anoppikin ajattelee, että tuollaisenko se poikarukka otti riesakseen.

Mun elämä on vihdoin perus onnellista ja mä kuitenkin pelkään koko ajan että kohta tämä kaikki loppuu. Herään unesta tai kaikki vaan häviää. Palaan samaan onnettomaan olotilaan mitä mun elämä on kauan ollut. Liian kauan.

Tälläisten ajatusten kanssa mä oon oppinut elämään lähes koko elämäni. Itsetunnossa on ollut aina parantamisen varaa ja aina oon pitänyt muita paljon parempina (oli se sitten millä mittarilla tahansa) kun itte oon. Se on todella kuluttavaa ja ärsyttävääkin ollut. Mä luulin päässeeni siitä jo lähes kokonaan eroon itselleni tolkuttamalla että miksi en olisi ihan yhtä hyvä kun muutkin. Tai jossain pikkuriikkisessä asiassa vaikka vahvemmillakin kun joku toinen. Saanut ittelleni iskostettua päähän ajatuksen, että jos mä en hoitaisi töitäni hyvin niin kyllähän siitä nyt olis sanottu. Tai että ystävänä olen vilpittömästi ystävieni puolella, tuen viimeiseen asti ja autan minkä pystyn. Voihan siis olla että oon ihan ok ystävänäkin. Pienen pieniä harppauksia siihen suuntaan että mä oonkin ihan hyvä ja kelpo keski-ikäinen naisihminen. Kohtuu täyspäinenkin vielä (okei, meniköhän jo överiksi 😁).

Miksi ihmeessä sitten viime aikona kelkka on kääntynyt jälleen noihin ajatuksiin mitä tuossa ihan alkuun kirjoitin. Pahinta on, että ainakin oikein huonolla hetkellä mä oikeesti uskon kaikki nuo väittämät itsestäni. Liittyykö tämä siihen, että oon ollut tässä alkusyksystä ihan todella väsynyt. Lähes uupunutkin. Jostain syystä arki töiden suhteen ei ole lähtenyt rullaamaan siten kun olisin toivonut. Oon kokenut työt vähän raskaampana kun olin toivonut. Niin paljon muutoksia on sisältynyt tähän alkuun, että tuntuu kun kesälomasta olis jo kuukausikaupalla. Arjesta puuttuu sellanen rytmi ja tietty rutiini, niin se tuntuu tosi raskaalta.

Tuo väsymys on täysin mun tahdosta riippumatta tarttunut muhun niin, että olen tuonut sen kotiinkin. Sepä sitten näkyykin yhdessä sun toisessa asiassa. Mä en halua antaa sen vaikuttaa. En halua kuormittaa ympärilläni olevia ihmisiä yhtään tällä kaikella. Mun jaksamattomuudella, sillä että mun jokainen arkipäivä on pienen vuoren kokoinen ponnistelu. Oon jatkuvasti kuin univerhon takana. Saattaa johtua tuosta kilpirauhasestakin, jonka tiimoilta tarvis tilata lääkäriaika. Vajaalla käy ilmeisesti sekin. Kaikki on vähän vajaata, tahmeaa.... Silti yritän ja onneksi onnistunkin näkemään positiivisia juttuja ympärilläni. Ihania ihmisiä on mun vierellä joka päivä. Kuulevia korvia, ymmärtäväisiä sanoja, kannustavia kommentteja, tsemppiä arkeen.

Pelkäsin jo että olen saanut masennuspeikon takaisin elämääni. En halua sitä iholleni enää. Menköön minne menee. Toivon, että nämä kaikki asiat tiedostamalla voin karkottaa nämä ajatukset huonommuudestani hiiteen. Synkkään syksyynkään en aio hukkua.

Toivon että kirjoittamalla nämä ajatukset ulos ja avoimeksi, saan ne paremmin harteiltani karkotettua. Mä en halua kuormittaa näillä negatiivisilla jutuilla lähimpänä mua olevia enää yhtään. Positiivisia juttuja tulkoon tilalle.

Ihanan värikäs syksy on täällä! Värittäköön se mielenikin yhtä kirkkain värein.

rakkaudella,
Sartsa