SARTSAN IHMISSUHTEELLISUUSTEORIA

Aika ajoin tulee erilaisissa ihmisten välisissä suhteissa tietynlainen mietiskelyn ja inventaarion paikka. Tai en nyt tiedä onko tuo inventaario sanana nyt ihan oikea mutta siltä se tavallaan tuntuu. Näin oon nyt tähän ikääni mennessä ollut oppivinani ja voi kyllä rehellisesti sanoa että on siinä ollutkin oppimista aika lailla. Itse haluaisin, ehkä ravun luonteelle uskollisena, pitää kiinni kaikista merkityksellisistä ihmisistä ja suhteista. Koen, että koska menen jokaiseen hyvältä tuntuvaan juttuun niin syvällisesti ja täydestä sydämestä mukaan, niin tuntuu epäreilultakin päästää siitä sitten koskaan irti. On ollut kova koulu oppia se, että joku ihminen onkin voinut vaan piipahtaa mun elämässä ollen sillä hetkellä se pelastava oljenkorsi mihin tarttua. Syystä tai toisesta. Tavalla tai toisella. Sitten hän on jäänyt pois kyydistä jossain kohtaa, ilman draamaa yleensä, ja olen huomannut että pystyn jatkamaan eteenpäin ilmankin. Ja etenkin olen huomannut sen, ettei kukaan ole ollut siinä turhaan. Jokaisella lyhyemmälläkin, mutta jälkensä jättävällä, kohtaamisella on ollut iso merkitys mulle.

Tälläisiä pelastavia arki enkeleitä mun tielleni on osunut etenkin työelämässä. Monesti oon miettinyt miten juuri minä oon ollutkin niin onnekas että oon saanut vierelleni ihmisiä jotka on tukeneet sekä työelämässä että siinä sivussa myös siviilielämän myllerryksissä. Mä haluaisin niin kovasti että he kaikki tietäisivät paljonko ovat mulle merkinneet ja miten paljon ovat mua eteenpäin auttaneet. Sillä luoja tietää että myrskynnyt ja myllertänyt on mun elämässä ihan riittämiin. Oon tarvinnut välillä maasta ylös nostajaa, välillä jotain tukea joka kannattelee kun itse ei oo enää meinannut jaksaa. Oon käynyt niin monet tärkeät keskustelut ja saanut lukemattomia neuvoja ja rohkaisua vaikeiden päätösten tekoon, että niistä on jäänyt mun sydämeen ikuinen jälki. Mulla on lisäksi jäänyt näistä ihanista ihmisistä sellainen fiilis että edelleen voin kertoa heille mitä vaan ja he ymmärtäisivät vaikkei olla nähty aikoihin. Joku näkymätön, ikuiseksi tarkoitettu side syntyy sellaisten sydänten välille jotka toisiaan ymmärtävät ja toisistaan välittävät. Kiitos siitä sinulle joka ehkä itsesi tunnistat. Puhumattakaan tietenkin ihanista ja rakkaista ystävistäni jotka ovat olleet mun vierellä vuosia ja vuosia, edelleen jaksaen. Kiitos kiitos kiitos, ilman teitä en ois mitään <3

Nämä pohdinnat tulivat ajankohtaisiksi viikonloppuna itse asiassa ihan erilaiseen ihmissuhteeseen liittyen. Käytiin näet keskusteluja parisuhteen tiimoilta ja siitä miten vaikeaa on uskaltaa luottaa omiin tunteisiinsa ja tavallaan heittää oma onnellisuutensa pöydälle. Ensimmäinen tehtävä on tietenkin päästä sen ensimmäisen uskalluskynnyksen yli että luottaa siihen mitä itse tuntee ja sitten vielä niin, että toinen on oikeasti sitä mitä sanoo olevansa. Mulla oli tässä aikalailla tekemistä. Kuten oon kertonutkin, niin se yllätti. Sitä kuitenkin oli odottanut, että se joku tulisi jota kohtaan voisi tuntea niitä suurimpia tunteita elämässä. Sitten kun hän olikin ihan lihaa ja verta siinä sun lähellä niin tuli pakokauhu. Ei en mä uskalla enkä voi. Tai vaikka voisinkin niin ei kannata. Pelkäsi että sattuu. Tottakai se itsensä satuttamisen vaarakin on aina sitä suurempi mitä suuremmista tunteista ja asioista ylipäänsä puhutaan. Noh, sitten kun päättää uskaltaa niin minä ainakin olen sitten täysillä siinä mukana. Sellainen kela päässä, että nyt ollaan sillä tarkoituksella että tuon toisen kanssa kuljen koko elämäni loppuun. Haluaa panostaa siihen, että se mahdollistuis. Että puitteet olis ja pysyis sellaisena missä on itsellä ja sillä toisella hyvä olla. Ettei tee mieli lähteä mihinkään.

Mulle tuli yllätyksenä se, että vaikka parisuhde on miten hyvä ja vahva tahansa niin aina välillä tulee aika inventoida tuntemuksiaan. Koko ajan on hyvä olla rehellinen omille tunteilleen, mutta sitä että ottaa huomioon myöskin sen toisen. Kysyy aika ajoin että onko kaikki hyvin ja onhan sulla hyvä olla tässä meidän parisuhteessa. Eniten tuossa tunteiden inventoinnissa yllätti se miten kuumottavaa se voi olla. Silloin sun täytyy kuitenkin olla valmiina ottamaan vastaan sen kaiken mitä se toinen sulle kertoo. Kysyjällä on nimittäin aina vastuu myös sitten olla kuulemassa se mitä vastataan. Aina se ei välttämättä oo ollenkaan sitä mitä haluaisi kuulla. Useamman kerran oon ollut tilanteessa, että tälläinen mun käänteinen avautuminen eli se, että mä kysyn toiselta fiiliksiä ja mietteitä johtaakin aikamoisiin keskusteluihin ja sisäiseen tunnemyräkkään. Mä en oo tottunut siihenkään aiemmin, että toinen todella vastaa täysin totuuden mukaisesti siihen mitä mä kysyn. Välillä jopa aivan inhorealistisesti jolloin tekis mieli laittaakin kädet korville ja olla kun ei kuuliskaan. Ja kuitenkin juuri sitä toisaalta tietenkin odottaa että toinen tosiaankin on avoin ja rehellinen.

On tässä tarvinnut välillä olla melkoinen tunteiden tulkki ja toisaalta tunneasioiden sherlock kun on selvitelty toisen tapaa kertoa asiota. Väärinkäsityksiltä ei luoja nähkööt oo vältytty. Sitten ei ole auttanut muu kuin jatkaa avointa linjaa kysymällä täsmällisesti mitä toinen mahtoi lausunnollaan tarkoittaa. Joskus teksti toisen suunnalta on ollut kun ammus joka sivaltaa ja vie poskesta palan mennessään. On kirpaissut ja tuntunut että hengenlähtö ei oo kaukana. Sattunutkin toisinaan niin perkeleesti. Kuitenkin, tässä hetkessä oon sitä mieltä että juuri nämä asiat ja niiden läpikäyminen on hionut kaksi tyyppiä yhteen. Hionut siinä samalla suurimman kulmat vähän pyöreämmiksi ja pehmeämmiksi. Tehnyt kipeää mutta sitä kautta myös lujittanut ja vahvistanut.

Perjantaina käytiin taas kyseisen tyylinen keskustelu ja hetkeksi aikaa mun maailma järkkyi ikävästi. Sisäinen tornado meinasi viedä mennessään kaiken tutun ja turvallisen. Kaiken sen mitä olin niin kovasti rakentanut. Oli odotettava suurimpien tuulten tyyntymistä ja istuttava sitten kaikessa rauhassa alas. Musta tuntui selvästi, että on kaksi suuntaa mihin tämä myllerrys nyt veisi. Joko takapakkia jonkin verran tai sitten jatkaisin eteenpäin entiseen malliin. Voi ihan sanalla sanoa, että monenlaisia ajatuksia pyöri mielessä. Mulle tyypilliseen tapaan. Silloin kun tuumataan niin sitten kans tuumataan. Ettei tarvi hetkeen samaa tehdä. Ja ennenkaikkea että voi olla varma olevansa varma siitä mihin päätyy. Tälläkin kerralla lopputulema oli sama kun aina ennenkin. Ja tulee aina olemaan. Voin vain olla rehellinen sille mitä tunnen, mitä haluan ja mikä on mun päämäärä. Ihan kaikista tärkeimpänä se, että mun pitää olla rehellinen omille tunteilleni ja elää niiden mukaan. Sillä jos mä jotain pelkään täs elämäs niin se on jossittelu. Se, että jotain tärkeää jää kokematta tai elämää elämättä sen takia ettei uskalla. On uskallettava hypätä välillä tyhjän päälle, tehdä vapaa pudotus. Toivoa, että vastassa on jotain pehmeää. Sellainen elämän tramboliini joka laittaa aina mukavaan ylös-alas liikkeeseen mikä on juurikin elämänmakuinen maustesekoitus.

Niin mä siis nytkin lopulta päätin. Kaikki oleelliset faktat selvitettyäni, että kaasu takaisin pohjaan vaan. Kerran täälä ollaan ja eletään, minä rakastan täysillä. Ihan niinkuin haluan muutenkin elämää elää ja kokea. Mitään takeita ei tietenkään oo edelleenkään, ettenkö mä satuttaisi itteäni mutta paikkaillaan niitä vammoja sitten tarpeen tullen. Minä rakastan, osoitan sen ja elän sen mukaan. Muuta mä en kertakaikkiaan voi, mun on pakko olla rehellinen intuitiolle ja seurata sitä. Ja taas, kun tuon olin itselleni saanut kirkastettua niin voi miten kevyt ja onnellinen olo mulle tuli. Sisäinen tornado tyyntyi vähitellen ja tilalle tuli rauhallisuus. Todettiin yhdessä, että kaikki on hyvin eikä tässä hetkessä oo mitään hätää. Huominen on huomenna....

Muistetaan rakastaa ja sanoittaakin se aina välillä. Love you share will always come back double!

rakkaudella,
Sartsa

WINDS OF CHANGE

If you know the winds of change coming
you can prepare for it,
make yourself stronger for it and
maybe even embrace it.
Change is not just a bad thing,
it can be really welcoming.
In life, change comes often quite unexpectedly,
you are totally unprepared and just try to
struggle to get through that.
Change comes like a tornado and
the life you once knew is only a memory.
How to survive?
How to keep your head above?
That, my friend, is the great mystery of life.
- Sartsa-

LÄÄKÄRÖINTIÄ

Ajattelin vaihteeksi näiden menopostauksien välillä palata hetkiseksi vähän vakavampien asioiden äärelle. Aiheena terveystilanne. En oo siitä hetkeen maininnut oikeastaan mitään, kuten en muutenkaan tämän hetkisistä fiiliksistä. Aika mennyt hurlumheissä tuolla pitkin ja poikin.

Verenpainelääkitys mulla on nyt siis ollut pari kuukautta ja oon koittanut muistaa seurata lukemia säännöllisesti. Meinasin kirjoittaa ahkerasti, mutta sellasesta ei voi puhua. Totesin, että lääkitys alussa kyllä laski ihan kivasti paineita vaikka ei ne missään kohtaa oo normilukemiin tulleetkaan. Nyt sitten kuukauden päivät on taas menty samoissa korkeuksissa kun silloin ennen lääkitystäkin. Eli aamuisin kun mittaan niin vakio on niin että eka mittaus on luokkaa 170/104 ja sitten kun hetken puhaltelen ja mittaan uudelleen niin ollaan 155/95 lukemissa. Ei hyvä, ollenkaan!! Edelleenkään paineet ei aiheuta mulle mitään oireita, tai sitten oon niihin jo niin tottunut etten huomaa.

Silloin kun kävin viimeksi lääkärisedän (no se oli kyllä poika) juttusilla niin sovittiin, että käyn kuukauden päästä labrassa uusintakokeissa ja sitten lääkärin pakeilla. Silloin katottais miten vp lääke on alkanut tehota sekä mietittäis sitä kilpirauhaslääkitystä uudemman kerran. Tämä koko juttuhan sitten mulle tyypilliseen tapaan hiukan venähti. Ei tullut tällä kertaa edes paria muuttujaa vaan kävi seuraavasti. Mun luonto ei meinannut sitten millään antaa periksi sille, että mun oikeesti pitää alkaa syömään säännöllisesti jotain verenpainelääkkeitä. Se ajatus tuntui ihan ylivoimaiselta ja niinpä mä yritin ensin syödä terveellisesti ja liikkua vähän enemmän. Otin entistä tarkemmin selville ruoka-aineet jotka on hyväksi verenpaineelle ja koitin lisätä niitä ruokavaliooni. No eihän se tehonnut ja mun oli lopulta myönnyttävä hakemaan ne lääkkeet. Silloin oli se kuukausi jo suunnilleen kulunut joten mietin ettei mun kannata varata sitä labraa saati lääkäriaikaa kun ei pystyis vielä kumminkaan kontrolloida sitä lääkitystä. Aattelin syödä jonkun aikaa niitä lääkkeitä ja sitten ottaa tuon uuden setin. Ei mua niin paljoa kiinnosta tk lääkärien vastaanotolla kulkea, että mä sinne moneen otteeseen olisin halunnut mennä vaan halusin hoitaa nämä asiat samalla kertaa. Niinpä sitten varasin labra-ajan elokuun lopulla ja sain tulokset samana päivänä. Kilppariarvot oli ihan samassa kun ekallakin kertaa. Kun vihdoin tästä muutaman päivän päästä sain aikaiseksi soittaa tk:n ajanvarauseen tai pääsin ylipäänsä sinne läpi niin sain kuulla, että lääkäriajat meni monen viikon päähän. Niinpä siis mä nyt vasta tällä viikolla pääsin käymään lääkärin puheilla.

Kuten ekakin käynti niin tämäkin aiheutti ärsytyksen aallon. Mitään ei oltu mun potilaskertomuksista luettu vaan taas sain juurta jaksain kertoa oireeni. Kerroin että eniten elämää haittaava juttu on tuo jatkuva väsymys joka ei mene nukkumalla ohi. Kyseltiin paljonko nukun, mitä työtä teen, millainen perhetilanne mulla on, kuorsaanko jne jne. Varmaan juurikin ne asiat mitä tälläisessä tilanteessa on opetettu kyselemään. Kerroin myös lihasjumeista ja siitä ettei lihakset palaudu rasituksesta millään. Kerroin hiusten lähdöt ja ihon kuivumisen sun muut kummallisuudet mitä mun kropassa on viimeisen vuoden aikana alkanut tapahtua. Kuin ois vanhennut 20 vuotta yhdessä yössä. Seurauksena oli se, että tämä nuori herra lääkäri takertui ainoastaan tuohon väsymykseen. Yritti ensin selvästi johdatella siihen, että josko ois stressiä mistä väsy johtuis. Sanoin omaavani kokemusta stressiperäisestä unettomuudesta jota a) tämä ei ole ja b) jota en tällä hetkellä omista (siis stressiä). Lääkärin seuraava diagnoosi olikin sitten uniapnea. Koska kuorsaan niin todennäköisesti kärsin myös hengityskatkoksista eli siis uniapneasta ja siitä johtuu myös väsymys. Ei mistään kilpirauhasesta tai muusta. Laskin mielessäni kymmeneen ja tasoittelin entisestään noussutta painettani minkä jälkeen kuulin itseni kysyvän rauhallisesti että johtuuko siitä uniapneasta sitten kaikki nämä lihasjumitukset, hiusten lähdöt, ihon kuivumiset sun muutkin. Siihen lääkäri että niin tosiaan, ehkä me voitais kumminkin alottaa se thyroxin lääkitys pienellä annostuksella ja katsoa miten se tehoaa. Mä koitin vielä sitten kysyä siitä varastorauta eli ferritiinimittausta. Kerroin että olis kiva tietää tuo varastoraudan tilannekin sillä oon käsittänyt että siinä oireet on kuitenkin kohtuu samat kun kilpirauhas asioissa ja toisaalta söisin sitten turhaan noita thyroxinia mikäli oireiden taustalla olisikin nimenomaan tuo alhainen ferritiini. Lääkäri vastasi heti samantien että joo se varastorauta on sellainen muoti ilmiö eikä alhaisen ferritiinin osuutta tälläisiin oireisiin ole voitu todentaa. Just joo. Miten kallis se yks verikoe voi oikeesti olla jos mut ollaan laittamassa uniapnea tutkimuksiin vähän niinkun varmuuden vuoksi mutta tuota koetta ei kerta kaikkiaan voi ottaa koska kyseessä on muoti-ilmiö. Että mua otti pattiin!! Lopputulemana oli siis se, että mä lähdin sieltä kahden reseptin kanssa pois. Verenpainelääkkeet vaihdettiin toisiin tehokkaampiin. Keski-ikäisen naisihmisen joulupukin toivelistalla dosetti alkais olla kova sana.

Olotila on viime aikoina ollut ihan hyvä. Ei ainakaan olla onneksi menty yhtään huonompaan suuntaan, jos nyt ei parempaankaan. Toivon, että lääkitys tuo kumminkin jossain kohtaa tuloksia ja vointi piristyy.

Fiilisteni suhteen oon oikein hyvässä tilassa tällä hetkellä. Mulla on tosi hyvä ja rauhallinen pössis. Töissäkin on oikein tasaista sillä mä oon löytänyt sellaisen sisäisen rauhan asioitten suhteen. Mä hoidan tyynesti oman postini vähän kun laput silmillä enkä piittaa muitten tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Näin on oikein hyvä. Viikot soljuu hyvällä flowlla eteenpäin. I´m feeling good!!

rakkaudella,
Sartsa

Tää kuva tuli tähän koska on mun mielestä hauska :) 

SYYSLOMAA JA SAMIROCK

Sori nyt että oon taas ollut ihan hukkateillä. Tallinnasta kun päästiin kunnialla kotiin niin olikin jo aika laskeutua syysloma hullutuksiin. Sattuneista syistä mulla ei ollut lomapäiviä juuri lainkaan joten syysloman suhteen kävi niin, että maanantai ja tiistai mulla meni vielä ahkeroimassa töissä. Oli aika kolkkoa olla yksin isossa koulussa, mutta todella äkkiä ne päivät meni. Ja olin oikein tyytyväinen itteeni sillä sain tosi paljon aikaan.

Keskiviikkona mä sitten lähdin hakemaan mun vauvaani tänne vähän lomailemaan. Rahat oli todella vähissä joten mitään ihmeempiä ei ollut tarkoituskaan tehdä mutta yhdessäolo nyt onkin kaikkein tärkeintä. Lähdettiin me torstaina heti aamusta aamupalan jälkeen ulkoilemaan tuonne ihanaan mäntänvuoreen. Mä sitten nautin siellä lenkkeilystä kun saa olla luonnon ympäröimänä. Kävi myös ilmi, että Ville ei ollut käynyt tuolla Vuorentornissa ollenkaan joten sinnehän me sitten suunnattiin. Onneksi mentiinkin heti aamusta, sillä välittömästi kun päästiin kotiin niin alkoi sataa kaatamalla.

Kovin oli sumuista

Vuorentornille menevät portaat oli aika lahot

Ville tornissa

Olipa muuten ihana tulla kotiin ulkoilemasta kun vastaan tuli ihana kaalilaatikon tuoksu. Valmistelin näet ennen ulkoilemaan lähtöä kaalilaatikon uuniin. Ai että oli namia. Ihan liian harvoin tulee tehtyä.

Sokeritkin pysyivät pojalla ihan tosi hienosti aisoissa kun oli aikaa keskittyä niihin. Mä hoin koko ajan sitä että muistaa mitata ja reagoida jos meinaakaan nousta sokerit. Ajattelin että poika on varmaan ihan kypsä jo äiteen paapomiseen, mutta ei ainakaan puhunut mitään.

Perjantaina sitten lähdettiin kohti lakeuksia. Tiedossa oli kekkerit jotka tultaisiin kyllä muistamaan kauan aikaa.... Samirock 18 oli ovella.

Kyseessä siskon tytön Camillan 18v synttärit joita juhlittiin mun vanhempien luona festariteemalla. Oli tosi mukavaa pitkästä aikaa suunnitella juhlia ja tehdä valmisteluja ainakin parin viikon ajan. Whatsapp ryhmässä on viestit lennelleet välillä yömyöhään kun ideoita ja suunnitelmia on vaihdettu.

Kaikki vieraat oli vippejä näillä festareilla

Juhlakalulle oli ihan omansa

Kaikki oli suunniteltu viimeisen päälle ja sujui todella hienosti. Meidän tehtävänä oli baarin pitäminen. Sitä itse asiassa toivottiin meiltä jo joskus kesällä ikäänkun lahjaksi ja tottahan se meille kävi. Lähdetääs nyt siitä, että näillä festareilla siis oli tarjolla kaikkea mitä normifestareillakin yleensä on. Oli camping alue telttoineen, street food bar, juomatiski, päälava, vip lounge ja mitä näitä nyt on. Kuvat kertokoon jälleen enemmän kun nämä kankeat sanat.

Päälavan kyltti

Yleiskuvaa baariin päin

Ja kohti stagea

Valitettavasti tästä puuttuu vielä tarjottavia... ei tullut kuvattua enää illan mittaan

Baari aukesi hetkiseksi jo etkoille perjantaina

Lauantaina työpaikkani

Mäkin pääsin kuvaan neiti 18veen kanssa

Eikö tää oo sopiva lopetus festareille aamulla about kolmen jälkeen

Sanotaan, että vieraat tekee juhlan ja tässä kohtaa voin kyllä allekirjoittaa sen ihan täysin. Camillan ystävät oli juuri samantyylisiä kun ihana Camillakin. Ulospäinsuuntautuneita, avoimia, itsevarmoja omia itsejään ja niin täynnä elämää. Sitä oli aivan mahtava seurata vierestä. Siellä tanssittiin ja laulettiin ihan avoimesti ja ihan selvinpäin. Aina ei tarvi alkoholin olla tuomassa sitä rohkeutta vaan itseään voi ilmaista ihan muutenkin. Toki maljojakin nosteltiin mutta se ei ollut se joka sitä iltaa vei.

Itte mentiin nukkumaan vasta aamuviiden aikaan  ja voi sanoa että todella hyvillä mielin. Kaikki men ihan suunnitelmien mukaan ja kun päivänsankarikin oli tyytyväinen niin eihän sitä voi itekään muuta olla.

Aina tälläisten juhlien jälkeen tulee kumminkin sellanen vähän tyhjä olo kun ei yhtä äkkiää ookkaan enää mitään mitä suunnitella ja järkätä. Seuraavia kekkereitä siis odotellessa.

rakkaudella,
Sartsa

TARJOUSHAUKAT TALLINNASSA

Tosi monen vuoden jälkeen mä pääsin viikonloppuna laivalle. Oon sitä niin kauan miettinyt että oispa kiva lähteä seilaamaan, mutta ei vaan jotenkin oo ehtinyt. Tällä kertaa yhdistyi huvi ja hyöty kun lähdettiin hakemaan tulevan lauantain synttärifestareille juomisia. Siskon tyttö on täyttänyt 18v ja senpä takia sitten lauantaina juhlitaan teemalla Samifest. Siitä lisää sitten tuonnempana...

Lauantaina siis lähdettiin junailemaan kohti Helsinkiä. Arvottiin kohtuu kauan mennäkö omalla autolla vai junalla, mutta kelien ollessa näinkin epävakaiset niin päädyttiin julkisiin. Ajoaika tästä Helsinkiin olis kolmisen tuntia joten aikaisemmin oltais kotona oltu omalla kyydillä mutta ajateltiin että ei etukäteen voi tietää vaikka ois liukasta tien päällä joten väsyneenä kotiin ajaminen ei houkutellut kumpaakaan. Niinpä siis reppuun vähän vaihtovaatetta ja mukaan tyhjä matkalaukku ostoksia varten ja eikun menoksi.

Mun luottoreppu on monet reissut jo nähnyt

Juna oli täydellisesti aikataulussa joten aurinkoiseen Helsinkiin saavuttiin minuutilleen aikataulussa 14:09. Heti oli päästävä syömään ja me valittiin paikaksi Raxbuffet koska tarkoitus oli mennä sellasella budjetilla että tällä syömisellä ei laivassa tarvi enää ostaa mitään ruokaa koko iltana. Aamupala me oltiin ostettu jo etukäteen. Mahat täyteen ja vilkaisu kelloon kertoi että aikaa oli vielä melkoisesti. Ei siis lähetty ettimään ratikkaa jolla ois päässy satamaan vaan päätettiin että kävellään. Aikaa oli niin paljon että saattoi kävellä ihan madellen ja kelikin oli mitä parhain. Syksyinen Helsinki oli kyllä jälleen kerran todella nätti.

Silja Europa odottelikin meitä jo satamassa kun sinne saavuttiin mutta vielä piti siis odotella reilu tunti ennenkun päästiin laivaan. Onneksi nykyisin laivaan pääsee jo lähes tuntia ennen laivan liikkelle lähtöä. Muistan ajan, kun sisään alkoi päästä vasta max 30min ennemmin. Hirveet ruuhkaat ja hässäkät kun jotkut tuntuu luulevan ettei kaikki mahdu sisään. NO. oli sitä ruuhkaa nytkin mutta huomattavasti iisimmin ihmiset otti tilanteen.

Meidän hytti löytyi kannelta 10 eli viisi (siis VIISI) kerrosta oli kiivettävä sillä hissit oli tietenkin ihan jumissa. Pienellä puuskutuksella siitä selvittiin. Tuntui kyllä että herttaparkani sanoo poks, sen verran lujaa se tikkas. Sen huomasin heti laivaan astuttuani, että Silja Europa oli pessyt kasvojaan sieltä sun täältä. Aika paljon oon ko. laivalla seilannut että hyvin oli muistissa paikat. Myös hytti oli pintarempattu ihan kokonaan. Suihku/wc tilan pinnat oli uusittu. Mä kävin ihan ekana suihkussa, sillä sen verran hikiseltä tuntui olo. Sen jälkeen vanhukset oikaisikin pikku tirsoille että jaksais käydä illalla edes tax freessä 😀 Reilu tunti unta että wips vaan ja sitten naamataulu siihen kuosiin että nyt julkesi lähteä hytistä pelottamatta naapureita.

Kaupassa tehtiinkin heti hyvä löytö kun juuri ne juomat joita tarvittiin oli hyvässä tarjouksessa. Oltiin nimittäin tehty kohtuu paljon kotiläksyjä vertaillen hintoja maihin ja sitten noiden eri liikkeiden välillä mitkä ökymööliä Tallinnassa myy. Tarjoushaukat siis matkassa kiiluvin silmin. Tehtiin ostokset ja käytiin kannella sen verran että todettiin että oli pimeää kun mörön takapuolessa. Ei paljon maisemia tarvinnut ihailla. Kamat hyttiin ja rikkomaan sääntöjä nauttimalla pari lasillista juuri ostettua virvoketta ennekun lähdettiin kattelemaan meininkejä. Mukavin paikka löytyi pubista missä trubaduuri hoiteli hommiaan erittäin hienosti. Taustalla elävää musiikkia, paikka sellanen jossa saattoi jutella eikä musiikki ollut liian kovalla ja nokan alla perinteinen laivajuoma eli irish coffee. Mitäpä sitä muuta lauantai ehtoolta ois toivonut.

Hyvää oli!

Päikkäreistä virkistyneinä innostuttiinkin sitten istumaan niin kauan että trubaduuri sai viimeisen settinsä vedeltyä ja pubi alkoi mennä kiinni. Kello näytti 1:30 kun nukkumaan lähdettiin. Hurjaa kreisibailausta 😂 Käytiin me vielä kannella kattelemassa miltä näyttää Tallinna by night. Tältähän se..

Aamupalalle mentiin 8 aikaan ja niin oli tullut moni muukin. Onneksi tarjoilupöydät oli sellaisia että oli linjastot molemmin puolin pöytää. Jonot siis menivät sukkelaan. Kyllähän siinä tuli maha täyteen että jaksoi lähteä maihin tallustelemaan.

Aamupalalla vähän sitä sun tätä

Aamupalapöydästä oli ihan kivat maisematkin aurinkoiseen Tallinnaan. Keli oli siis ihan yhtä hyvä lahden tuolla puolenkin kun Helsingissä.

Aikalailla täsmäiskut tehtiin Tallinnan puolella. Pieni aamulenkki kierrettiin mutta ei lähdetty vanhaa kaupunkiin asti vaan shoppailtiin ihan lähikaupoissa. SuperAlkosta sitten löytyi loput listalla olleet tuotteet. Parin tunnin pyrähdys oli se kaikkineen kun päätettiin ettei lähdetä raahaamaan ostoksia enää mihinkään vaan mennään suoraan laivaan.

Reppu painoi aikalailla ja taas oli hiki kun hyttiin päästiin. Ja arvatkaapas mitä keski-ikäiset tässä kohtaa tekee. Käy suihkussa ja menee nokkaunille. Jäi siinä yöunet vähän vähille niin pitihän se kompensoida että jaksoi vielä matkan kotiinkin. Taas lähes pari tuntia unta ja sitten tekemään vielä kauppaan viimeiset namuostokset. Samalla piipahdettiin kannella kattelemassa merimaisemia joita ei illalla oikein näkynyt. Nyt oli kyllä niin upean näköinen auringon silta ja ihan täydellinen sää. Itellä tulee tosta kuvasta ihan Marmariksen merikuvat mieleen tuon auringon utuisuuden takia.

Päätettiin lähteä hyttiin pakkaamaan kamat kasaan että saatais helpommin hissi alakerrokseen josta lähdettäisiin ulos. Jos sinne yrittää viime hetkillä niin hissiä saa kyllä odottaa. Tuumittiin että tunnin odottelu nyt on ihan sama missä sen tekee.

Tässä kohtaa, kun laivasta poistuttiin niin meininki ei ole kyllä vuosien mittaan muuttunut yhtään mihinkään. Edelleen ihmiset tunkee sinne ovelle ihan kun taas ajateltais ettei kaikki pääse laivasta pois ollenkaan. Kun ovet aukes niin ihmismassa alkoi velloa ovelle ja tuli tunne, kun ois rottalauma joka on jättämässä uppoavan laivan. Ihan kamalaa. Ihmisten laukut, jotka oli siis peräs vedettävää mallia, jäi toisten jalkoihin ja niitä sitten riuhdottiin pois ihan vimmalla. Älytöntä! Ja pahinta oli se, ettei siitä itte päässyt mihinkään. Pakko oli vaan yrittää mennä mukana tipuaskelin.

Helsinki näyttäytyi yhtä aurinkoisena kun lauantainakin. Lähdettiin siis pikkuhiljaa taas lompsimaan kohti keskustaa. Junan lähtöön oli pari tuntia joten aikaa oli ihan hyvin. Käveleskeltiin vanhaan kirkkopuistoon eli ruttopuistonakin tunnettuun ja se väriloisto mikä siellä odotti oli ihan mieletön. Oon kyllä huomioinut, että ruska on tänä vuonna voimakkaampi ja värit intensiteevisempiä kun edellisvuosina mutta tuossa paikassa se konkretisoitui. Kuva ei valitettavasti anna ollenkaan oikeutta todellisuudelle. Koko puisto ihan hohkasi kullankeltaisena ja mukaan oli sekoittunut sopivasti muista keltaisen ja vihreän sävyjä. Aivan mahtavaa! Siinä me tovi istuttiin ja seurailtiin kun tyypit kävivät todella paljon kuvailemassa toisiaan lehtimeren keskellä. Siinä poseerasivat niin isot kuin pienetkin lehtikasoissa istuen ja niitä ilmaan heitellen. Mulle tulee hyvä fiilis kun mä huomaan, että ihmiset osaa nauttia näistä simppeleistä asioista ympärillä.

Ennen junaan astumista käytiin hiukan tankkaamassa. Junan kanssa oli pieniä ongelmia, sillä IC jolla meidän piti matkustaa oli mennyt rikki ja tilalla oli Pendolino. Se aiheutti ensin hiukan epäuskoa, mutta siinä porukalla kun sitä muiden matkustajien kanssa pähkittiin niin jo kuulutettiinkin että näin on tapahtunut ja että istumapaikat eivät ole voimassa vaan saa istua mihin tahtoo. Pääasia että juna lähti ajallaan...Tikkurilassa sitten kuulutettiin, että myöhästytään koska joku junan ovista ei mennyt kiinni ollenkaan ja se piti paikallistaa. Olin koko ajan ollu ihan varma, että se viime kertainen junailuepisodini toistuu eli että ollaan vaikka kuinka paljon myöhässä mutta niin kävi että tämäkin viivytys kesti vaan 5min ja senkin ajan juna otti kiinni matkalla. Perillä kotona oltiin siis juurikin siihen aikaan kun pitikin.

Oli kyllä tosi kiva pikku reissu tähän kohtaan, sillä nythän on koulujen syysloma joten kaikki kollegat aloittivat perjantaina loman mutta mun piti mennä vielä ma ja ti töihin. Ei tehnyt tiukkaa ollenkaan. Nyt siis olen lomalla minäkin ja festarivalmistelut kuumimmillaan. Jaa mutta josko sitä kumminkin vaihtais jo yökkärit pois päältä...

rakkaudella,

Sartsa

RASKAS TYÖPÄIVÄ

Tiedättekö sellaisen päivän jolloin olis ollut kaikkein parasta vaan jäädä peittojen alle eikä herätä ollenkaan? Juu, tämä päivä oli kutakuinkin juuri sellainen. Kaikki lähti menemään pieleen oikeastaan jo eilen illalla kun tämä flunssa päätti tehdä sellaisen pikkuriikkisen twistin että kun mä laitan maate niin nenä menee välittömästi tukkoon ja toisaalta kurkkua kutittelee niin, että yskimiskohtaus on tosiasia. En tiedä juuri mitään inhottavampaa kun se, että kurkussa tuntuu olevan höyhen ja yskä on sellaista kuivaa paukutusta. Yskiä saa niin että verisuoni uhkaa katketa päästä, silmissä sumenee, pyörryttää, pissa lirahtaa housuun ja lopulta tuntuu että lentää laattakin. Juomista on saatava siis siinä kohtaa salaman nopeasti. Mä loikkasinkin melkoisella superloikalla sängystä kohti keittiötä että ehtisin tukahduttaa alkavan yskäkohtauksen ilman mitään edellä mainittuja lieveilmiöitä. Tällä kertaa se onnistuikin. Seurauksena kuitenkin vielä pariin otteeseen sama juttu, että kun sain tyynyn mukavasti aseteltua ja käperryin armaani viereen nukkumaan niin eikun tuntuu se pikkuinen kutittelu. Eikun istumaan ja juomista naamariin. Onneksi nenä aukesi siinä yskiessä joten kun sain tuo kurkkuni asettumaan yöpuulle niin sain nukuttua kohtuullisesti.

Aamulla en siis herännyt kaikkein kirkkaimmalla silmällä. Hetken jo mietin montako pitämätöntä saikkupäivää mulla mahtais olla, mutta pakotin itteni liikkelle. Haaveilin kuitenkin sen verran, että olin myöhästyä töistä. Onneksi tänään oli se aamu kun menin tuonne toiseen työkohteeseeni joten siellä on tahti sellaista mukavan focusoitunutta. Ei oo niin hirveetä säätöä kun ns. omalla työpaikalla. Aamu menikin vielä ihan mukavasti kun sai halitkin siinä ohimennen. Kaaos alkoi kun pääsin omalle työpaikalleni ja siellä oli sirkus valmiina alkamaan. Yhtä sun toista selvittelyä heti kun sähköpostille pääsin ja siitä sitten matalalentoa koko päivä. Osin ennalta tiedossa ollutta hommaa ja paljon sellaista tämän päivän satoa joka vaati viestiä, puhelua, selvittelyä, kuuntelua. Hiukan toruin itteäni jo jossain vaiheessa että miksi mä mietin liikaa muittenkin asioita töissä sillä pääsisin useinkin todella paljon helpommalla kun tekisin pelkästään omat hommani enkä murehtisi muita. Siinä on mun luonteenpiirre josta olis sopivissa määrin hyvä päästä eroon. Ihan oman jaksamisensa takia. Ehkä mä opin näitäkin vielä jossain vaiheessa.

Päivä sisälsi siis paljon huolta ja murhetta, mutta myös paaaaljon askeleita. Vieläkään en oo saanu itseeni integroitua minkäänlaista askelten määrää mittaavaa apparaattia mutta sellainen ois kieltämättä mielenkiintoinen. Tuleehan niitä nimittäin, asioita setviessä.

Kaiken lisäksi mulla meni jonkin verran ylitöiksikin ja kun kotiin pääsin niin olin kyllä ihan kaikkeni antanut. Pieni purku oli paikallaan sillä tälläisten päivien jälkeen pää jää surraamaan ikäänkuin ylikierroksilla ja mun on saatava purkaa asioita tavalla tai toisella ettei ne jää muhimaan. En jaksa keräillä mitään kuonaa mukaani vaan pyrin purkamaan aina päivän gagat pois. Huomenna alotetaan sitten uudella onnella puhtaalta pöydältä.

rakkaudella,
Sartsa

SYKSY SYVÄJÄÄDYTTI

Syksyiset kelit on lyöneet kyllä päin naamaa ainakin meikäläistä. Voi siis sanoa että syksy yllätti, kuitenkin. Sitä ehti kuitenkin tottua niihin lämpöisiin jotka ihanasti kestI ja kesti. Antoi narrata itteään että ei se pimeä, märkä ja tuulisen kylmä syksy tuukkaan. Ainahan se tulee!! Tässä on jo nähty hituset ensilunta mutta kaikista eniten kärvistelty tuulisessa ja sateisessa säässä. Mun työpaikka on järven läheisyydessä ja se viimeistään takaa sen että aina tuulee kylmästi. Oon jo ottanut käyttöön lisä- vaatetuksen hanskoineen mutta yrittänyt kumminkin pärjätä vielä ilman toppavaatetta ja pipoa. Ajatuksena se, että talvellakin on oltava jotain päälle pantavaa. Oon pärjännyt kerrospukeutumisella, jotenkuten.

Oon pohtinutkin sitä että johtuuko tämä jatkuva palelu nyt sitten myös tästä keski-ikäisyydestä vai kuitenkin jonkin verran noista kilpirauhas asioista. Vaikea tietää!! Se vain on ihan selvä, että aikaisemmin oon ollut paljon parempi tarkenemaan kun nykyään. Ja se mikä on tullut uutena on se,että mä palelen myös sisällä. Ja vielä niin etten meinaa saada itteeni lämpenemään sitte millään 😕 Nyt oon palellut sunnuntaista lähtien ihan koko ajan. Sillon käytiin ulkoilemassa ihanan auringonpaisteisessa säässä, mutta silti sain kylmetettyä itteni. Eilen siihen päälle sitten oltiin liikuntatunnilla suunnistamassa ja siellä oli hankala saada pidettyä itteni lämpöisenä, niin illalla vaikka join pari mukia teetäkin niin en lämmennyt sitte millään. Tänään sama palelu ja teen juominen on jatkunut töissä koko päivän. Mulla on lisäksi tietenkin vielä tällä viikolla ulkovalvonta vuoro. Eikä vaatetta tarpeeksi.

Tästä kaikesta palelusta on seurannut se, että flunssa virnuilee nurkan takana. Ja se nyt ei vaan käy mulle. Menköön muualle kyttäämään!! Kurkku on kuitenkin kipeä ja nenä vuotaa ihan solkenaan. Nukkumisesta on tullut operaatio sinänsä. Eikä tässäkään vielä kaikki, mutta kun lauantaina pitäis lähteä seilaamaan Tallinnaan niin flunssa nyt vaan ei käy. Oon ottanut levon kannalta vaan ja koittanut juoda kuumaa. Lääkitäkin aina yöksi. Toivon todella että tälläkin kertaa tauti vaan koittaa härnätä eikä saa tartuttua kiinni kunnolla. Niin on ollut monena syksynä.

Muutenhan tämä onkin tosi ihanaa aikaa näin luonnon ystävän silmissä. Joka puolella on niin värikästä ja nättiä. Pirteän näköistä jopa siihen nähden, että kaikki on vähän kun kuolemaan päin. Muutenkin on toisaalta ihan kivaakin kattoa sisältä lämpöisestä ulkona riehuvia tuulia ja ikkunaa piiskaavaa sadetta. Kaikki ois täydellistä jos olis takka missä pitää tulta. Mitään ei kylläkään jaksais tehdä mutta sitten jotenkin antaa ittelleen siihenkin luvan, että ei oo pakkokaan. Ollaan nyt vaan ja tehdään olo mahdollisimman mukavaksi niin selviydytään kivasti taas uuteen kevääseen. Tosi järkevä asenne sillä siihen meikäläisen päässä kuuluu ittensä hemmotelu mikä taas ekana tarkoittaa syömistä. Hyvää ja paljon. Näillä kiloilla ja lihoilla ei sellaseen ois kyllä yhtään varaa. Mutta näillä nyt mennään, ei jaksa niin jahkua ja panikoida. Otetaan rennosti..

Töissä on porukka kovaa kyytiä menossa kohti ens viikolla siintävää syyslomaa. Mulla lomaa ei oo koko viikkoa, mutta loppuviikosta sentään aion pari päivää vetää lonkkaa.

Värikästä fiilistä!!

rakkaudella,
Sartsa

KESKI-IKÄISEN IISII

Jäin pitkiin aatoksiin tuon viime kertaisen pohdintani jäljiltä. Teksti, joka kumpusi jostain tuolta syvältä oli sen verran raskasta pureskeltavaa ettei sitä oo ollut helppo sulattaa. En halunnut kirjoittaa kuitenkaan enää toista yhtä synkän väristä postausta, sillä mieleni tahtoo pois moisesta apatiasta. Olenkin siis tankannut itseeni hyviä asioita, kivoja hetkiä, ystävän seuraa, ihanaa syksyistä luontoa. Ja ennenkaikkea ymmärrystä siitä, että tänä päivänä kaikki on hyvin. Että noista, ehkä nuoren Sartsan, ajatuksista on tultu pitkä taival eteenpäin. Enkä mä oo edes varma, oliko tuo teksti mun omakohtaista ajatusmaailmaa vai jotain vuosien varrella mukaan tarttunutta kuonaa. Yhtä kaikki, kun oon miettinyt tuon tekstin jälkeen sitäkin, oliko sen kirjoittaminen ylipäänsä järkevää, niin voin olla varma että kyllä oli. Saattaa olla, että se oli jopa parhaassa tapauksessa viimeinen oksennus vanhan minän tunteita, joita en tiennyt enää itsessäni olevankaan. Kuten sanottua, tänään nuo ajatukset ei enää oo hallitsevia. Riittämättömyyttä mä koen enää lähinnä töissä. Itse asiassa mä löysin
tälläisen . Eli olen osimoilleen antanut ittelleni kyseisen diagnoosin, sillä niin tutulta tuo teksti tuntui kun sitä eka kerran luin. En mä mitenkään vello tuossa asiassa enkä onneksi sano noita fiiliksiä ääneen mutta ajattelen kyllä. Ehkä mä pikkuhiljaa oon pääsemässä siitä kuitenkin eroon. Onneksi!

Onko keski-ikäisen naisen elämä noin yleisesti ottaenkin tepastelua kriisistä toiseen? Vai oonko mä vain poikkeuksellisen lahjakas tällä saralla. Enpä tiedä, mutta sen tiedän että välillä ihan liian paljonkin ajattelevana ja pohdiskelevana persoonana oon taipuvainen tietynlaiseen kriiseilyynkin. Ne onneksi tuntuu lieventyvän vuosi vuodelta. On hauskaa miettiä vaikkapa yläasteikäistä itseään miten paljon särmät on hioutuneet ajan kuluessa. Ja todella hyvä niin :D Eiköhän se kuulu elämän kiertokulkuun. On jo oppinut ettei ihan joka asiassa tarvitse (tai etenkään hyödytä) kiihtyä nollasta sataan sekunnissa. Mutta nyt kun alettiin puhumaan siitä mitä kaikkea keski-ikäisen elo on niin ei voi olla mainitsematta erinäisiä kipuja ja kolotuksia. Fakta on se, että joka ikinen päivä johonkin paikkaan sattuu. Siitä on tullut jo arkipäivää. Kuten myös siitä, että on ihan hirveän väsynyt jatkuvasti. Ei noista asioista jaksa edes jahaasta enää. Arkipäivää.

Kuten aiemmin jo sanoinkin, olen viime päivinä keskittynyt tankkaamaan positiivisia juttuja itseeni. Oon bongaillut luonnon ihmeitä. Niitä on tämän viikon aikana piisannut. Lumihiutaleista värikirjossa kylpeviin puihin ja pensaisiin. Syysauringon lämmöstä viileisiin talven tuoksuisiin tuuliin. Ihanaa että meillä on näin monipuolinen luonto. Ja oon iloinen siitä, että mulla on taito nähdä tämä kaikki. Tällä viikolla myös kävin kaksikin kertaa kahvilla ystäväni luona jota en ole nähnyt aikoihin. Olipa kiva parantaa maailmaa pitkästä aikaa. Oon kuunnellut paljon hyvää musiikkia ja keskittynyt etenkin lyriikoihin. Poiminut niistä voimaa antavia sanoja ja sanontoja. Tuntuu hyvältä. Vaikka syysväsy vaivaakin niin elämä tuntuu kivalta. Ja se tuntuu kivalta. Jätän tän nyt vaan tähän.

rakkaudella,
Sartsa

AJATUSTEN HYÖKYAALTO

Perjantaina töitten jälkeen lähdettiin pitkästä aikaa mun vanhempien luo. Alkoi tuntua siltä, että on hiukan liian pitkä aika siitä kun viimeksi on sielä käyty. Lapualla kylläkin mutta osoitteet on olleet ihan jossain muualla. Tuli tosi hyvä mieli kun samalla reissulla käytiin tervehtimässä myös mun iäkkäitä tätejä. Anna ja Maija on mulle ikäänkun mummoja molemmat, sillä ovat äitin kanssa ihan eri sukupolvea. Molemmat jo 80v paremmalla puolen. Jälleen vakaasti päätin, että nyt ei yhtä pitkää väliä voi pitää kun käy seuraavan kerran.

Samalla kun tuli hyvä fiilis siitä, että kävi moikkaamassa läheisiä niin pieni pistos jäi siitä että en taaskaan ehtinyt  näkemään kavereita. Tarvis jossain kohtaa vähän pidemmän ajan tuola lakeuksilla.

Koin yllättävän järisyttäviä fiiliksiäkin tuolla reissulla. Kattottiin perjantai iltana Vain elämää enkä osannut ollenkaan odottaa sitä mitä tapahtui Tuure Kilpeläisen Jättiläinen biisin aikana. Mun kyynelkanavat aukes eka kertaa tällä kaudella ja mun oli tosi vaikea saada tasaantumaan olotilaani. Mulle tuli pakottava tunne saada kirjoittaa ja niinpä mä sitten teinkin. Seuraavanlainen teksti sieltä sitten tuli ulos.

" Jokainen ansaitsee tulla kuulluksi ja nähdyksi. Hän tajuaa yllättäen että siinä oivalluksessa piilee hänen elämänsä suurin tragedia. Hänestä tuntuu, kuin olisi ollut jo pienestä lähtien lasikuution sisällä. Muiden mukana, läsnä, mutta ei sitten kuitenkaan. Huutanut koko ajan kovempaa että saisi äänensä kuulumaan. Hän on näyttänyt nätiltä ja kiltiltä, tai ainakin yrittänyt. Kukaan ei koskaan ole sanonut että hän kelpaa. Ei vaikka hän on yrittänyt niin kovasti.
Yrittänyt suoriutua, osata, tietää, pystyä ja kyetä. Että joku huomais. Että joskus kuulisi olevansa riittävästi. Kukaan ei kuitenkaan koskaan sano mitään. Jokainen moka tai tyhmä sana tarttuu häneen kiinni. Alkavat tehdä pesää. Ruokkivat riittämättömyyden tunnetta. "Ole nyt hiljaa kun et osaa kuitenkaan sanoa mitään järkevää. Taas sä mokasit." Naurua päin naamaa. Silloin tulee huomiota.
Pitäisikö siis alkaa julkiseksi pelleksi, hän miettii. Olisiko sitten näkyvämpi? Hän puhuu ajatusvirtaa, koko ajan. Haluaako saada itsensä näkyväksi väkipakolla. Ärsyttämällä?
"Sä puhut niinkun ois radio päällä, koko ajan" hänelle sanotaan. No, tulihan sitä huomiota. Sitä, joka kasvattaa entisestään negatiivisuuden möykkyä. Ole nyt jo hiljaa, sanoo ääni sisällä. Katoa lopullisesti!! Usko jo ettet sä oo mitään!! Korkeintaan harmaata massaa joka ei liikuta ketään.
Siellä lasikuutiossa oleva minänsä ojentaa kättään kosketuksen toivossa. Kukaan ei koske. Ei ota syliin. Sylissä on muita. Jospa antaisi itse syliä, sitten ainakin saisi itsekin olla lähellä. Tekisi kaikkensa että muilla olisi hyvä. Siihen pystyy itsekin vaikuttaa. Antais aikaa, tilaa ,syliä, vapautta..Anna, anna, anna, anna... Mutta kun itsekin haluaisi jotain, ihan vain itselleen. Tahtois itsekin huomiota ja hyväksyntää. Ole nyt jo hiljaa, et ole sen arvoinen, sanoo ääni sisällä. Totta, miksipä olisinkaan.
Hän päättää antaa edelleen hyvää ympärilleen . Antamisen arkku tuntuu pohjattomalta. Antaa muille huomiota jota itse jää vaille. Ettei muiden tarvitse kärsiä tälläistä, siihen hän pystyy ainakin vaikuttaa. Hän antaa toisille hyvää mieltä, kannustusta, kehuja, kertoo miten tärkeitä ja hyviä ovat. Antaa kaikkea sitä mitä itse on niin kauan yrittänyt lasikuutiostaan huutaa ja näyttää. Antaa kykyjensä ja voimiensa mukaan. Ruhtinaallisesti kaikille että varmaan piisaa eikä kukaan jää vaille. Mutta kun hän itsekin haluaisi, edes vähäsen? Ole hiljaa, et ole tehnyt mitään ansaitaksesi huomiota ja hyväksyntää, sanoo ääni sisällä. Tyydy nyt jo siihen mitä on!! Okei, niinhän se tietenkin on. Hän on vain toisten varjo. Niiden toisten, jotka ansaitsevat olla huomion kohteena. Ansaitsevat kauniita sanoja, hyväksyviä tekoja ja rakkauden osoituksia.
Kukaan ei koskaan sano että hän kelpaa. Olisiko siis aika lopettaa sellaisesta haaveilu? Mutta kun se pienen pieni kipinä elää vielä, toivon kipinä. Antamisen arkku ei kuitenkaan ole pohjaton. Mitä sitten tapahtuu, jos pohja tuleekin vastaan? Uusi epäonnistuminen? Miten tämä kaikki päättyy? Onko itsepetos hyväksytympi kuin petos toisia vastaan? Tottakai se on, sillä siinä satuttaa vaan itseään. Mitäs se haittaa, sattuu jo muutenkin. Onko muitakin olotiloja??"

Sellainen tällä kertaa. Jätänpä sen nyt vain tuohon mietittäväksi. Itsellä nimittäin oli sen kanssa aikalailla pureksimista. Fyysinen möykky sisällä oli vaikea hävitettävä. On jännää miten pienestä ja yllättäen voi joutua keskelle ajatusten tsunamia joka tulee ja myllertää kaiken mennessään. Jälkeenpäin on siivottavana melkoinen sotku, mutta kun sekin on hoidettu niin raikkaampi tuulahdus puhaltaa ja on helpompi hengittää.

Reipasta viikkoa
rakkaudella,
Sartsa