SARTSAN IHMISSUHTEELLISUUSTEORIA

Aika ajoin tulee erilaisissa ihmisten välisissä suhteissa tietynlainen mietiskelyn ja inventaarion paikka. Tai en nyt tiedä onko tuo inventaario sanana nyt ihan oikea mutta siltä se tavallaan tuntuu. Näin oon nyt tähän ikääni mennessä ollut oppivinani ja voi kyllä rehellisesti sanoa että on siinä ollutkin oppimista aika lailla. Itse haluaisin, ehkä ravun luonteelle uskollisena, pitää kiinni kaikista merkityksellisistä ihmisistä ja suhteista. Koen, että koska menen jokaiseen hyvältä tuntuvaan juttuun niin syvällisesti ja täydestä sydämestä mukaan, niin tuntuu epäreilultakin päästää siitä sitten koskaan irti. On ollut kova koulu oppia se, että joku ihminen onkin voinut vaan piipahtaa mun elämässä ollen sillä hetkellä se pelastava oljenkorsi mihin tarttua. Syystä tai toisesta. Tavalla tai toisella. Sitten hän on jäänyt pois kyydistä jossain kohtaa, ilman draamaa yleensä, ja olen huomannut että pystyn jatkamaan eteenpäin ilmankin. Ja etenkin olen huomannut sen, ettei kukaan ole ollut siinä turhaan. Jokaisella lyhyemmälläkin, mutta jälkensä jättävällä, kohtaamisella on ollut iso merkitys mulle.

Tälläisiä pelastavia arki enkeleitä mun tielleni on osunut etenkin työelämässä. Monesti oon miettinyt miten juuri minä oon ollutkin niin onnekas että oon saanut vierelleni ihmisiä jotka on tukeneet sekä työelämässä että siinä sivussa myös siviilielämän myllerryksissä. Mä haluaisin niin kovasti että he kaikki tietäisivät paljonko ovat mulle merkinneet ja miten paljon ovat mua eteenpäin auttaneet. Sillä luoja tietää että myrskynnyt ja myllertänyt on mun elämässä ihan riittämiin. Oon tarvinnut välillä maasta ylös nostajaa, välillä jotain tukea joka kannattelee kun itse ei oo enää meinannut jaksaa. Oon käynyt niin monet tärkeät keskustelut ja saanut lukemattomia neuvoja ja rohkaisua vaikeiden päätösten tekoon, että niistä on jäänyt mun sydämeen ikuinen jälki. Mulla on lisäksi jäänyt näistä ihanista ihmisistä sellainen fiilis että edelleen voin kertoa heille mitä vaan ja he ymmärtäisivät vaikkei olla nähty aikoihin. Joku näkymätön, ikuiseksi tarkoitettu side syntyy sellaisten sydänten välille jotka toisiaan ymmärtävät ja toisistaan välittävät. Kiitos siitä sinulle joka ehkä itsesi tunnistat. Puhumattakaan tietenkin ihanista ja rakkaista ystävistäni jotka ovat olleet mun vierellä vuosia ja vuosia, edelleen jaksaen. Kiitos kiitos kiitos, ilman teitä en ois mitään <3

Nämä pohdinnat tulivat ajankohtaisiksi viikonloppuna itse asiassa ihan erilaiseen ihmissuhteeseen liittyen. Käytiin näet keskusteluja parisuhteen tiimoilta ja siitä miten vaikeaa on uskaltaa luottaa omiin tunteisiinsa ja tavallaan heittää oma onnellisuutensa pöydälle. Ensimmäinen tehtävä on tietenkin päästä sen ensimmäisen uskalluskynnyksen yli että luottaa siihen mitä itse tuntee ja sitten vielä niin, että toinen on oikeasti sitä mitä sanoo olevansa. Mulla oli tässä aikalailla tekemistä. Kuten oon kertonutkin, niin se yllätti. Sitä kuitenkin oli odottanut, että se joku tulisi jota kohtaan voisi tuntea niitä suurimpia tunteita elämässä. Sitten kun hän olikin ihan lihaa ja verta siinä sun lähellä niin tuli pakokauhu. Ei en mä uskalla enkä voi. Tai vaikka voisinkin niin ei kannata. Pelkäsi että sattuu. Tottakai se itsensä satuttamisen vaarakin on aina sitä suurempi mitä suuremmista tunteista ja asioista ylipäänsä puhutaan. Noh, sitten kun päättää uskaltaa niin minä ainakin olen sitten täysillä siinä mukana. Sellainen kela päässä, että nyt ollaan sillä tarkoituksella että tuon toisen kanssa kuljen koko elämäni loppuun. Haluaa panostaa siihen, että se mahdollistuis. Että puitteet olis ja pysyis sellaisena missä on itsellä ja sillä toisella hyvä olla. Ettei tee mieli lähteä mihinkään.

Mulle tuli yllätyksenä se, että vaikka parisuhde on miten hyvä ja vahva tahansa niin aina välillä tulee aika inventoida tuntemuksiaan. Koko ajan on hyvä olla rehellinen omille tunteilleen, mutta sitä että ottaa huomioon myöskin sen toisen. Kysyy aika ajoin että onko kaikki hyvin ja onhan sulla hyvä olla tässä meidän parisuhteessa. Eniten tuossa tunteiden inventoinnissa yllätti se miten kuumottavaa se voi olla. Silloin sun täytyy kuitenkin olla valmiina ottamaan vastaan sen kaiken mitä se toinen sulle kertoo. Kysyjällä on nimittäin aina vastuu myös sitten olla kuulemassa se mitä vastataan. Aina se ei välttämättä oo ollenkaan sitä mitä haluaisi kuulla. Useamman kerran oon ollut tilanteessa, että tälläinen mun käänteinen avautuminen eli se, että mä kysyn toiselta fiiliksiä ja mietteitä johtaakin aikamoisiin keskusteluihin ja sisäiseen tunnemyräkkään. Mä en oo tottunut siihenkään aiemmin, että toinen todella vastaa täysin totuuden mukaisesti siihen mitä mä kysyn. Välillä jopa aivan inhorealistisesti jolloin tekis mieli laittaakin kädet korville ja olla kun ei kuuliskaan. Ja kuitenkin juuri sitä toisaalta tietenkin odottaa että toinen tosiaankin on avoin ja rehellinen.

On tässä tarvinnut välillä olla melkoinen tunteiden tulkki ja toisaalta tunneasioiden sherlock kun on selvitelty toisen tapaa kertoa asiota. Väärinkäsityksiltä ei luoja nähkööt oo vältytty. Sitten ei ole auttanut muu kuin jatkaa avointa linjaa kysymällä täsmällisesti mitä toinen mahtoi lausunnollaan tarkoittaa. Joskus teksti toisen suunnalta on ollut kun ammus joka sivaltaa ja vie poskesta palan mennessään. On kirpaissut ja tuntunut että hengenlähtö ei oo kaukana. Sattunutkin toisinaan niin perkeleesti. Kuitenkin, tässä hetkessä oon sitä mieltä että juuri nämä asiat ja niiden läpikäyminen on hionut kaksi tyyppiä yhteen. Hionut siinä samalla suurimman kulmat vähän pyöreämmiksi ja pehmeämmiksi. Tehnyt kipeää mutta sitä kautta myös lujittanut ja vahvistanut.

Perjantaina käytiin taas kyseisen tyylinen keskustelu ja hetkeksi aikaa mun maailma järkkyi ikävästi. Sisäinen tornado meinasi viedä mennessään kaiken tutun ja turvallisen. Kaiken sen mitä olin niin kovasti rakentanut. Oli odotettava suurimpien tuulten tyyntymistä ja istuttava sitten kaikessa rauhassa alas. Musta tuntui selvästi, että on kaksi suuntaa mihin tämä myllerrys nyt veisi. Joko takapakkia jonkin verran tai sitten jatkaisin eteenpäin entiseen malliin. Voi ihan sanalla sanoa, että monenlaisia ajatuksia pyöri mielessä. Mulle tyypilliseen tapaan. Silloin kun tuumataan niin sitten kans tuumataan. Ettei tarvi hetkeen samaa tehdä. Ja ennenkaikkea että voi olla varma olevansa varma siitä mihin päätyy. Tälläkin kerralla lopputulema oli sama kun aina ennenkin. Ja tulee aina olemaan. Voin vain olla rehellinen sille mitä tunnen, mitä haluan ja mikä on mun päämäärä. Ihan kaikista tärkeimpänä se, että mun pitää olla rehellinen omille tunteilleni ja elää niiden mukaan. Sillä jos mä jotain pelkään täs elämäs niin se on jossittelu. Se, että jotain tärkeää jää kokematta tai elämää elämättä sen takia ettei uskalla. On uskallettava hypätä välillä tyhjän päälle, tehdä vapaa pudotus. Toivoa, että vastassa on jotain pehmeää. Sellainen elämän tramboliini joka laittaa aina mukavaan ylös-alas liikkeeseen mikä on juurikin elämänmakuinen maustesekoitus.

Niin mä siis nytkin lopulta päätin. Kaikki oleelliset faktat selvitettyäni, että kaasu takaisin pohjaan vaan. Kerran täälä ollaan ja eletään, minä rakastan täysillä. Ihan niinkuin haluan muutenkin elämää elää ja kokea. Mitään takeita ei tietenkään oo edelleenkään, ettenkö mä satuttaisi itteäni mutta paikkaillaan niitä vammoja sitten tarpeen tullen. Minä rakastan, osoitan sen ja elän sen mukaan. Muuta mä en kertakaikkiaan voi, mun on pakko olla rehellinen intuitiolle ja seurata sitä. Ja taas, kun tuon olin itselleni saanut kirkastettua niin voi miten kevyt ja onnellinen olo mulle tuli. Sisäinen tornado tyyntyi vähitellen ja tilalle tuli rauhallisuus. Todettiin yhdessä, että kaikki on hyvin eikä tässä hetkessä oo mitään hätää. Huominen on huomenna....

Muistetaan rakastaa ja sanoittaakin se aina välillä. Love you share will always come back double!

rakkaudella,
Sartsa