KESKI-IKÄISEN IISII

Jäin pitkiin aatoksiin tuon viime kertaisen pohdintani jäljiltä. Teksti, joka kumpusi jostain tuolta syvältä oli sen verran raskasta pureskeltavaa ettei sitä oo ollut helppo sulattaa. En halunnut kirjoittaa kuitenkaan enää toista yhtä synkän väristä postausta, sillä mieleni tahtoo pois moisesta apatiasta. Olenkin siis tankannut itseeni hyviä asioita, kivoja hetkiä, ystävän seuraa, ihanaa syksyistä luontoa. Ja ennenkaikkea ymmärrystä siitä, että tänä päivänä kaikki on hyvin. Että noista, ehkä nuoren Sartsan, ajatuksista on tultu pitkä taival eteenpäin. Enkä mä oo edes varma, oliko tuo teksti mun omakohtaista ajatusmaailmaa vai jotain vuosien varrella mukaan tarttunutta kuonaa. Yhtä kaikki, kun oon miettinyt tuon tekstin jälkeen sitäkin, oliko sen kirjoittaminen ylipäänsä järkevää, niin voin olla varma että kyllä oli. Saattaa olla, että se oli jopa parhaassa tapauksessa viimeinen oksennus vanhan minän tunteita, joita en tiennyt enää itsessäni olevankaan. Kuten sanottua, tänään nuo ajatukset ei enää oo hallitsevia. Riittämättömyyttä mä koen enää lähinnä töissä. Itse asiassa mä löysin
tälläisen . Eli olen osimoilleen antanut ittelleni kyseisen diagnoosin, sillä niin tutulta tuo teksti tuntui kun sitä eka kerran luin. En mä mitenkään vello tuossa asiassa enkä onneksi sano noita fiiliksiä ääneen mutta ajattelen kyllä. Ehkä mä pikkuhiljaa oon pääsemässä siitä kuitenkin eroon. Onneksi!

Onko keski-ikäisen naisen elämä noin yleisesti ottaenkin tepastelua kriisistä toiseen? Vai oonko mä vain poikkeuksellisen lahjakas tällä saralla. Enpä tiedä, mutta sen tiedän että välillä ihan liian paljonkin ajattelevana ja pohdiskelevana persoonana oon taipuvainen tietynlaiseen kriiseilyynkin. Ne onneksi tuntuu lieventyvän vuosi vuodelta. On hauskaa miettiä vaikkapa yläasteikäistä itseään miten paljon särmät on hioutuneet ajan kuluessa. Ja todella hyvä niin :D Eiköhän se kuulu elämän kiertokulkuun. On jo oppinut ettei ihan joka asiassa tarvitse (tai etenkään hyödytä) kiihtyä nollasta sataan sekunnissa. Mutta nyt kun alettiin puhumaan siitä mitä kaikkea keski-ikäisen elo on niin ei voi olla mainitsematta erinäisiä kipuja ja kolotuksia. Fakta on se, että joka ikinen päivä johonkin paikkaan sattuu. Siitä on tullut jo arkipäivää. Kuten myös siitä, että on ihan hirveän väsynyt jatkuvasti. Ei noista asioista jaksa edes jahaasta enää. Arkipäivää.

Kuten aiemmin jo sanoinkin, olen viime päivinä keskittynyt tankkaamaan positiivisia juttuja itseeni. Oon bongaillut luonnon ihmeitä. Niitä on tämän viikon aikana piisannut. Lumihiutaleista värikirjossa kylpeviin puihin ja pensaisiin. Syysauringon lämmöstä viileisiin talven tuoksuisiin tuuliin. Ihanaa että meillä on näin monipuolinen luonto. Ja oon iloinen siitä, että mulla on taito nähdä tämä kaikki. Tällä viikolla myös kävin kaksikin kertaa kahvilla ystäväni luona jota en ole nähnyt aikoihin. Olipa kiva parantaa maailmaa pitkästä aikaa. Oon kuunnellut paljon hyvää musiikkia ja keskittynyt etenkin lyriikoihin. Poiminut niistä voimaa antavia sanoja ja sanontoja. Tuntuu hyvältä. Vaikka syysväsy vaivaakin niin elämä tuntuu kivalta. Ja se tuntuu kivalta. Jätän tän nyt vaan tähän.

rakkaudella,
Sartsa