AJATUSTEN HYÖKYAALTO

Perjantaina töitten jälkeen lähdettiin pitkästä aikaa mun vanhempien luo. Alkoi tuntua siltä, että on hiukan liian pitkä aika siitä kun viimeksi on sielä käyty. Lapualla kylläkin mutta osoitteet on olleet ihan jossain muualla. Tuli tosi hyvä mieli kun samalla reissulla käytiin tervehtimässä myös mun iäkkäitä tätejä. Anna ja Maija on mulle ikäänkun mummoja molemmat, sillä ovat äitin kanssa ihan eri sukupolvea. Molemmat jo 80v paremmalla puolen. Jälleen vakaasti päätin, että nyt ei yhtä pitkää väliä voi pitää kun käy seuraavan kerran.

Samalla kun tuli hyvä fiilis siitä, että kävi moikkaamassa läheisiä niin pieni pistos jäi siitä että en taaskaan ehtinyt  näkemään kavereita. Tarvis jossain kohtaa vähän pidemmän ajan tuola lakeuksilla.

Koin yllättävän järisyttäviä fiiliksiäkin tuolla reissulla. Kattottiin perjantai iltana Vain elämää enkä osannut ollenkaan odottaa sitä mitä tapahtui Tuure Kilpeläisen Jättiläinen biisin aikana. Mun kyynelkanavat aukes eka kertaa tällä kaudella ja mun oli tosi vaikea saada tasaantumaan olotilaani. Mulle tuli pakottava tunne saada kirjoittaa ja niinpä mä sitten teinkin. Seuraavanlainen teksti sieltä sitten tuli ulos.

" Jokainen ansaitsee tulla kuulluksi ja nähdyksi. Hän tajuaa yllättäen että siinä oivalluksessa piilee hänen elämänsä suurin tragedia. Hänestä tuntuu, kuin olisi ollut jo pienestä lähtien lasikuution sisällä. Muiden mukana, läsnä, mutta ei sitten kuitenkaan. Huutanut koko ajan kovempaa että saisi äänensä kuulumaan. Hän on näyttänyt nätiltä ja kiltiltä, tai ainakin yrittänyt. Kukaan ei koskaan ole sanonut että hän kelpaa. Ei vaikka hän on yrittänyt niin kovasti.
Yrittänyt suoriutua, osata, tietää, pystyä ja kyetä. Että joku huomais. Että joskus kuulisi olevansa riittävästi. Kukaan ei kuitenkaan koskaan sano mitään. Jokainen moka tai tyhmä sana tarttuu häneen kiinni. Alkavat tehdä pesää. Ruokkivat riittämättömyyden tunnetta. "Ole nyt hiljaa kun et osaa kuitenkaan sanoa mitään järkevää. Taas sä mokasit." Naurua päin naamaa. Silloin tulee huomiota.
Pitäisikö siis alkaa julkiseksi pelleksi, hän miettii. Olisiko sitten näkyvämpi? Hän puhuu ajatusvirtaa, koko ajan. Haluaako saada itsensä näkyväksi väkipakolla. Ärsyttämällä?
"Sä puhut niinkun ois radio päällä, koko ajan" hänelle sanotaan. No, tulihan sitä huomiota. Sitä, joka kasvattaa entisestään negatiivisuuden möykkyä. Ole nyt jo hiljaa, sanoo ääni sisällä. Katoa lopullisesti!! Usko jo ettet sä oo mitään!! Korkeintaan harmaata massaa joka ei liikuta ketään.
Siellä lasikuutiossa oleva minänsä ojentaa kättään kosketuksen toivossa. Kukaan ei koske. Ei ota syliin. Sylissä on muita. Jospa antaisi itse syliä, sitten ainakin saisi itsekin olla lähellä. Tekisi kaikkensa että muilla olisi hyvä. Siihen pystyy itsekin vaikuttaa. Antais aikaa, tilaa ,syliä, vapautta..Anna, anna, anna, anna... Mutta kun itsekin haluaisi jotain, ihan vain itselleen. Tahtois itsekin huomiota ja hyväksyntää. Ole nyt jo hiljaa, et ole sen arvoinen, sanoo ääni sisällä. Totta, miksipä olisinkaan.
Hän päättää antaa edelleen hyvää ympärilleen . Antamisen arkku tuntuu pohjattomalta. Antaa muille huomiota jota itse jää vaille. Ettei muiden tarvitse kärsiä tälläistä, siihen hän pystyy ainakin vaikuttaa. Hän antaa toisille hyvää mieltä, kannustusta, kehuja, kertoo miten tärkeitä ja hyviä ovat. Antaa kaikkea sitä mitä itse on niin kauan yrittänyt lasikuutiostaan huutaa ja näyttää. Antaa kykyjensä ja voimiensa mukaan. Ruhtinaallisesti kaikille että varmaan piisaa eikä kukaan jää vaille. Mutta kun hän itsekin haluaisi, edes vähäsen? Ole hiljaa, et ole tehnyt mitään ansaitaksesi huomiota ja hyväksyntää, sanoo ääni sisällä. Tyydy nyt jo siihen mitä on!! Okei, niinhän se tietenkin on. Hän on vain toisten varjo. Niiden toisten, jotka ansaitsevat olla huomion kohteena. Ansaitsevat kauniita sanoja, hyväksyviä tekoja ja rakkauden osoituksia.
Kukaan ei koskaan sano että hän kelpaa. Olisiko siis aika lopettaa sellaisesta haaveilu? Mutta kun se pienen pieni kipinä elää vielä, toivon kipinä. Antamisen arkku ei kuitenkaan ole pohjaton. Mitä sitten tapahtuu, jos pohja tuleekin vastaan? Uusi epäonnistuminen? Miten tämä kaikki päättyy? Onko itsepetos hyväksytympi kuin petos toisia vastaan? Tottakai se on, sillä siinä satuttaa vaan itseään. Mitäs se haittaa, sattuu jo muutenkin. Onko muitakin olotiloja??"

Sellainen tällä kertaa. Jätänpä sen nyt vain tuohon mietittäväksi. Itsellä nimittäin oli sen kanssa aikalailla pureksimista. Fyysinen möykky sisällä oli vaikea hävitettävä. On jännää miten pienestä ja yllättäen voi joutua keskelle ajatusten tsunamia joka tulee ja myllertää kaiken mennessään. Jälkeenpäin on siivottavana melkoinen sotku, mutta kun sekin on hoidettu niin raikkaampi tuulahdus puhaltaa ja on helpompi hengittää.

Reipasta viikkoa
rakkaudella,
Sartsa