EPÄREILUUS SYNNYTTÄÄ MIELIPAHAA

Tylsä lauantai. Vettä sataa ja ulkona ei oo edes lonkeron väristä vaan niin synkkää, että tuntuu kun taivas olis tipahtanut alas. Se roikkuu vähintäänkin uhkaavana päittemme yllä. Nyt vetää mielenkin aika maahan. Ei huvita mikään. Ei lähteä lenkille eikä tehdä kotonakaan mitään muuta kun kääriytyä peiton alle ja unohtua sinne.

Mulla on muutenkin vähän paha mieli. Ettei tää vaan johdu tästä kelistä. Ei varmaan sais sanoa mitään mutta sanonpa nyt kumminkin. Tänään vietetään taas yhden nuoren tärkeää päivää jonka seurauksena mä saan muistutuksen taas siitä että oon ulkopuolinen. En kuulu niiden joukkoon jotka on tervetulleita juhlapöydän äärelle. Mä itse välitän mutta siitä ei välitetä että mä välitän. Ehkä mulla ois paljon enemmänkin sanottavaa tästä aiheesta mutta jospa nyt kumminkin jätän tämän vaan tähän. Muutaman viikon päästä eletään päivää joka tulee olemaan mulle tosi kurja. Silloin vietetään sellaisen nuoren rippijuhlaa, joka on mulle todella tärkeä. Melkein kun oma lapsi. Ja jälleen kerran niin paljon kun minä välitänkin ja oon ollut arjessa mukana yrittäen auttaa parhaani mukaan niin koulujutuissa kun muissakin, niin näihinkään juhliin mä en ole tervetullut. Joskus oikein synkkänä päivänä mä meen niin syvälle, että mä päätän lopettaa välittämisen kaikista ihmisistä. Niin usein mä oon tilanteessa, että välitän mutta se tuntuu olevan ihan yhdentekevää.

Tästä aiheesta on tosi vaikea puhua, mä huomaan. Kaikista eniten mua harmittaa tässä kaikessa se, että ihminen jonka kanssa en oo ollut missään tekemisissä tekee musta niin kamalan ihmisen, etten oo tervetullut juhlimaan nuorten tärkeää päivää. Mua loukkaa näköjään tosi paljon se, että joku on päättänyt olla pitämättä musta ilman että on ikinä sanaakaan vaihtanut. Se on epäreilua. Kaikkein epäreiluinta on se, ettei myöskään nämä nuoret itse pääse valitsemaan ketä he juhliinsa tahtovat. Nämä on kumminkin sellaisia once in a lifetime asioita.

Summa summarum, mulla on ulkopuolinen olo. Pitääkin olla kun mä oon ulkopuolinen. Ehkä mä en sitten haluaisi olla sitä. Haluaisin ajatella jollain tasolla kuuluvani perheeseen. Tai edes lähipiiriin. Sitä ei taida ikinä tapahtua. Mun on opittava elämään sen asian kanssa. Herättää monenlaisia ajatuksia.... Että haluanko mä oppia. Vai pitäiskö mun vaan oppia olemaan välittämättä niin ei ainakaan satu niin paljon.

No tämä pieni purku tähän kohtaan ja sitten jääkiekon pariin. Jännätään Suomi finaaliin!

rakkaudella,
Sartsa

PÄIVÄN KOHTEENA VUORIJÄRVEN RETKEILYREITTI

Kyllä säät nyt hellii. Tämän täydellisempää keliä ei vois ollakaan, tuntuu että virtaa on tullu ittellekkin lisää pari pykälää.

Eilen lähdettiin päiväretkelle uuteen kohteeseen.

Tämmöseen paikkaan.. 

Täs paikas oli erikoisuutena luolan suulla oleva nuotiopaikka. Sinänsä tietysti tylsää että jos siinä nuotiopaikalla nyt sattui jo olemaan joku porukka, kuten eilen, niin eipä siinä oikein viittinyt tunkeutua kuvaamaankaan sitä. Käytiin kyllä siitä luolan yläpuoliselta kalliolta ihailemassa henkeäsalpaavia maisemia.

Parkkipaikalta oli tuohon nuotiopaikalle vaan n. 500m ja me oltiin muutenkin päätetty mennä laavulle ruuan laittoon, joten meitä ei sinänsä tuo siinä oleva porukka haitannut. Otettiin sitten reittivalinnaksi polku joka seurasi ihan rantaviivaa. Se osoittautui välillä melko haastavaksi, sillä paljon kalliota pitkin kiipeilyä ja hankalia kohtia oli polun varrella. Mutta kaikista selvittiin ja oikeastihan tuo oli ihan mahtava reitti alinta. Metsä oli tosi monitahoinen, oli kalliota ja sitten taas kosteikkoa. Aurinko pilkisteli koko ajan puiden välistä. Mä olin ihan fiiliksissä.

Jonain päivänä se ei ehkä enää pysykään.. 

Tää kuva vois olla vaikka että Uusi suunta

Reitti laavulle oli 2 kilsan mittainen mutta maaston haastavuudesta johtuen meillä meni siihen aikaa yli tunti. Vihdoin kumminkin saavuttiin lammen rantaan jossa laavukin sijaitsi.

Nuotiopaikalla oli kunnon tulipaikka 

Bongattiin me lintujakin

Sapuskaksi tehtiin tällä kertaa grahampiirakoita sulatejuustolla, kasvispihvejä ja makkaraa. Taas piti syödä niin paljon että melkein oli ähky. Ruoka kun maistuu ittelle aina muutenkin niin luonnossa se on vielä parempaa :)

Pois lähtiessä kello oli jo sen verran että päätettiin sitte vähän lyhentää lenkkiä että ehdittäisiin ajoissa kotiin. Voi kyllä sanoa, että kun 40 minuutin kotimatkan jälkeen nousi autosta niin jalkojen kohdalla oli 2 puupökkylää. Tiesi liikkuneensa. Mahtava fiilis!! On tuo luonnos liikkuminen kyllä ihanaa kun samalla saa liikutettua ittiänsä kun nauttii ihanasta suomen luonnosta. Olisin halunnut jäädä vaan siihen laavulle.

Tuo koko lenkki tais lopulta olla vähän reilut 3 kilsaa ja ihan sopiva tuossa maastossa. Tuonne mennään toistekin. Sijaitsee siis Orivedellä joten on mainio päiväretkikohde. Kyllä siellä eilenkin kovasti porukkaa oli.

Mulla on ihmeesti ollut koko viikonlopun työasiat mielessä, en oikein tiedä miksi. Tai sitten tiedän. Se voi johtua jännittävässä vaiheessa olevista työkuvioista. Niistä toivottavasti ens viikolla enemmän kerrottavaa. Nyt vielä hys hys....

Tällä hetkellä mä istun Jyväskylässä Harjun stadionin katsomossa. Kisakausi alkaa tämän kesän osalta tänään ja jo vain sehän passaa mulle. Tein aamusta ekku tunnin reippaan lenkin ja nyt on sitten kiva kattella junnujen edesottamuksia. Kisojen jälkeen vielä piipahdus kylässä ja illaksi kotiin. Valmistautumaan toka vipaan työviikkoon oppilaitten kanssa. En mä kestä että lukuvuosi on taas jo loppumaisillaan. Kesäloma häämöttää 😁

Nautitaan lämmöstä!

rakkaudella,
Sartsa

KIROSANA NIMELTÄ DIABETES JA JOTAIN IHAN MUUTA

Tunnepuolella raskas päivä on jo ehtoon puolella. Aamulla olin vaan pari tuntia töissä ja sitten oli aika kääntää auton nokka kohti Seinäjokea. Meidän diabeetikko on ollut tämän viikon osastolla ottamassa uutta vauhtia ja pontta noihin hoitorutiineihin. Tänään oli sitten kotialähdön aika mutta sitä ennen lähtöpalaveri johon vanhemmatkin toki oli kutsuttu. Palaverissa oli mukana lääkärin ja diabeteshoitajan lisäksi ravitsemusterapeutti, sossutäti ja psykologi. Siinä käytiin läpi näiden päivien varrella havaittua ja sitä, että mitä tässä nyt jatkossa sitten pitäisi tehdä että hommat sujuis toisella lailla.

Poika itte otti tietenkin raskaasti koko sairaalajakson. Odotti vaan kotiinpääsyä ja tänäänkin oli miltei karata ennen lähtölupaakin. Hiukan mua huolestuttaa, että ottiko se onkeensa yhtään mitään tästä viikosta. Kovasti lääkäri koitti herätellä Villeä siihen, että hän on jo 15vee jolla pitäisi diabeteksen hoito onnistua ihan omatoimisesti jo mutta tällä hetkellä tilanne on sellainen kun Ville olis 5 vuotias. Tarkoitti sillä sitä, että niin paljon pitää olla perään kattojana kun tollasilla pienemmillä lapsilla. Ajatteli että se herättelis Villeä jotenkin huomaamaan näitä asioita. Aika vakavalla naamalla poika siinä palaverissa istuikin mutta en oo varma mistä syystä. Halusiko vaan pois vai ottiko oikeasti lääkärin sanat tosissaan. Lääkäri nimittäin herätteli siihenkin ajatukseen, että mitä oikeasti tapahtuu jos tämä hoito jatkuu tälläisenä vielä kauankin, että mitä kaikkia ongelmia siitä seuraa ja ihan ammatinvalinta asioihin asti. Ei oo tainnut poika ajatella sitä, että moniin niihin ammatteihin mistä haaveilee tarvitaan ajokortti. Sitähän ei tälläisellä hoitotasapainolla saa sitten millään.

Ittellä oli kyllä tosi raskas olo siinä istuskella ja kattella sitä touhua. Kävi sääliksi Ville, enkä oikein tiedä mistä syystä kaikkein eniten. Toisaalta siksi, että se oli kaikkien hampaissa vähän kun tuomiolla mutta toisaalta siksi että mulla on suuri huoli pojan tulevaisuudesta. On oikeastaan vaan ajan kysymys milloin diabeteksen ohelle tulee jotain muita sairauksia jos tämä tahti ei muutu. Huolestuttaa se, ettei tähän hommaan meinata löytää ratkaisua sitten millään. Mikä ihme se viisasten kivi olis mitä tähän vois käyttää? Mistä löytyis se pieni napsu sieltä pojan päästä jonka eri asentoon säätämällä se itte oivaltais nämä hommat. Osastojakso osoitti nyt ainakin sen, ettei teknisesti oo mitään ongelmaa noissa hoitojutuissa. Osaa kyllä ne kaikki kanyylin vaihdot ja muut tekniset jutut moitteetta. Osastolla oli hoitaja muistuttamassa että muistaa mitata sokerit ja pistää insuliinit mutta poika itte teki kaikki toimenpiteet. Ei siis ole siinä ongelmaa. Ravitsemusterapeutti oli jälleen jutellut ruokajutuista ja pyytänyt arvioimaan eri ruokien hiilareita ja niistäkin Ville oli kuulemma suoriutunut moitteetta. Tietää siis kyllä ateriarytmit ja osaa hiilarit laskea oikein. Ei ongelmaa siinäkään. Ainut ongelma siis koko kuviossa on se, ettei näitä osaamisia oteta käytäntöön. Porukalla sielä kaikki ammattilaiset koitti Villeä kehua ja luoda uskoa siihen että kyllä se pystyy nämä hommat hoitaa. Kunpa nyt motivaattorina toimis sitten vaikka se, että sais kaikki kyttääjät pois niskasta kun hommat alkais sujua. Aivan sama mikä se syy on, että alkaa homma pelittää kunhan vaan alkais.

Ittiä turhauttaa niin älyttömän paljon kun olo on niin voimaton. Mitä sitä voi muuta tehdä kun yrittää pommittaa viestein pitkin päivää ja muistutella että teitkö niin ja teitkö näin tai tee nyt niin ja näin. Sitten toinen ei vastaa niihin ja asiat menee taas päin per**ttä. Turhauttaa, itkettää, suututtaa, hermostuttaa, ärsyttää. En halua ajatella edes sitä mitä tapahtuu jos ei tälläkään kertaa onnistu tämä homma. Koitetaan porukalla tehdä kaikki mahdollinen sen eteen että onnistuis. Se oli uutta tuola palaverissa että eniten huutia annettiin pojalle itelleen ja sanottiin että tuon ikäisen kuuluisi jo ottaa itte vastuu omista hoitokuvioistaan eikä valtuuttaa niihin jotain ulkopuolista aikuista. No oli niin tai näin niin ei tässä kohtaa oo kun yks päämäärä johon tulee pyrkiä ihan sitten millä avulla ja ilveellä tahansa eli parempi hoitotasapaino. Aika näyttää onnistuuko....

Henkisesti tuo palaveri oli mulle todella raskas. Oli jotenkin jäätävää huomata se, miten mut sivuutettiin aika lailla koko hommassa. Jos mä sanoin jotain niin en kokenut että sitä olis kuunneltu. Itse toki ajattelin omassa vinossa mielessäni, että koska mä oon etävanhempi niin ei mun tarvi pahemmin huikkia tähän asiaan liittyen. No niinhän se toki onkin. Arjessahan nämä hommat hoidetaan mutta silti mun sielua kouraisi ja syvältä. Jo valmiina oleva syyllisyyden peikko sai oikein boostia moisesta. Yritän olla ajattelematta ja puhuin jo itselleni että on hyvinkin mahdollista että kuvittelen koko homman. Se nyt ei vaan poista sitä ahdistusta mikä mulla asian tiimoilta on. Niin.

Sairaalasta pääsyn jälkeen käytiin vielä yhteisellä välipalalla ennen kun tiet erkani. Kotimatkalla mä sain hetken mielijohteesta päähäni käydä katsomassa erästä kohdetta jonka oon bongannut joskus retkipaikka sivustolta. Mulkkujärvi oli paikan nimi ja siellä piti olla lintutorni josta näkee todella monenlaisia lintuja. Mullahan ei tietenkään ollut kun tennarit jalassa mutta päätin silti lähteä kattomaan josko polku oli sen verran kuivaa että saattais pärjäillä ilman sen kummempaa retkivarustusta.

Ihan noin pitkälle en sentään aikonut lähteä tarpomaan

Pitkokset oli hiukan huonossa hapessa

Polun varrella oli kiviaidan pätkä joka sopii mun silmään

Metsäpuronen

Jonkin matkaa mä pääsinkin ihan hyvin sillä polku oli aikas kuivaa. Sitten tuli vastaan sellainen kurainen ja märkä kohta joka oli niin iso ettei siitä pystynyt hypätä yli. Metsän puolelle en viitsinyt paljaine nilkkoineni mennä joten siitä piti kääntyä. Hiukan harmitti, sillä lintutorni ja lukemani perusteella tosi nätti laavu jäivät ihan todella lähelle. Täytyy mennä joskus käymään paremmin varustautuneena. Kyseisen järven rannalle mä pääsin kyllä ja näin esimerkiksi elämäni ekaa kertaa joutsenen pesän jossa joutsen emo varmaan hautoi munia. Paikka tuntui olevan oikein lintubongarin paratiisi sillä niin monenlaista laulua kuului ympäriltä ja järvellä oli elämää jos jonkinlaista.

Kotiin palasin siis mieli vähän tasaantuneena. En jaksanut lähteä enää lenkille vaan käväisin pikaisesti kaupassa ja tekaisin todellisen tähdesalaatin. Tonnikalaa hain vaan kaupasta lisukkeeksi. Tässä mä oon takapihalla nyt istuskellut hyvän tovin ruokaillen torstai-iltaan sopivalla tyylillä jonka jälkeen aloin naputtaa tätä tekstiä.

Siinä mun nätisti katettu salaatti ja roseviinilasillinen

Aki ilmoitteli just olevansa tulossa kotiin reissuiltaan. Ihan kiva, saadaan yhdessä kattoa jääkiekkoa. En ollut ihan varma onko se tulossa tänään jo kotiin vai viihtyykö toisenkin yön reissun päällä. Ihanaa että kesä palasi takaisin. Tänäänkin lämpötila on ollut auton mittarin mukaan 17 asteessa mutta kotona mittari näytti 20,4 tullessani. Todella ihanaa!! Nyt valmistautumaan matsia varten. Suihkut sun muut pois alta ennen sitä.

rakkaudella,
Sartsa

LASTEN KANSSA PUHUMISESTA

Eilen törmäsin töissä jälleen kerran asiaan joka laittaa miettimään. Sijaistin yhtä meidän opea ja pidin siinä sitten tuntia 4 luokkalaisille, missä tehtiin unelmien aarrekarttaa. Aihe oli sellainen, että ensin poikapainotteista ryhmää kovasti nauratti ja kun mietittiin omia haaveita ja unelmia niin se asia tuntui ilmeisen vaikealta koska piti heittää leikiksi. Hyvin pian kuitenkin keskusteluissa mentiin aika syvällekin ihmisen elämään.

Pojat vitsailivat miten unelmoivat esim kaljasta. Juu kyllä kyllä, neloset. Mä sitten kerroin omakohtaisen kokemuksen siitä miksi en oikein ymmärrä alkoholin ihannoimista. Isän alkoholismista kun kerroin niin kovin vakavoitui ilmeet. Mä tykkään puhua noitten oppilaitten kanssa asioista niitten oikealla nimellä. Ja etenkin silloin jos he kysyvät itse jotain.

Seksi on aihe joka tulee tämän tuosta esille jo tämänkin ikäisten kanssa. Yleensä on niin että joku vanhemmista oppilaista on päättänyt pitää valistustunnin näille nuoremmille. Arvata saattaa että se info on aika rajallista ja kun kertojana on itsekin asioista vielä aika tietämätön niin voi uskoa, että kysymyksiä jää ilmaan leijumaan. Mun mielestä olis tosi tärkeää että niistä vois sitten aikuisen kanssa jutella. Tässä tullaan kuitenkin siihen mikä mua ihmetyttää ja mietityttää. Miksi niin monet aikuiset häpeilee puhua seksiin liittyvistä asioista. Tai ylipäänsä murrosikään kuuluvista jutuista. Edws kuukautisista ei monen kotona puhuta lainkaan. Seksiasiat ajatellaan kuuluvan vasta yläasteelle ja jos sitä ennen ei ole opetellut lapsensa kanssa puhumaan niin ei se oikein helppoa oo sitten teininkään kanssa. Seksi ei todellakaan ole aiheellinen moniin vuosiin vielä mutta mun mielestä asioista kuuluu saada tietoa nimenomaan ennen kun siinä pisteessä ollaan. Ja etenkin jos tietoa on jo olemassa mutta siihen haluttaisi vahvistusta tai varmennusta. Jos lapsi kysyy niin siihen kuuluu vastata eikä kääntää päätä pois ja sanoa että tuollaisia ei puhuta. Tosi monta kertaa oon törmännyt siihen että kotona ei anneta puhua näistä asioista. Eilen sitten puhuttiin aika paljon kaikkea. Selväksi kävi miten vääristyneet käsitykset monesta asiasta oli. Yritin vastailla tarpeen mukaan mutta tottakai ikätason huomioiden. Sanoin kuitenkin että kyseiset asiat on ihan tavallisia ja koskettavat kaikkia jossain vaiheessa. Että niistä siis voi ihan hyvin puhua ja tulla vaikka koulussa aikuisen kanssa juttelemaan jos kotona ei saa vastauksia.

Tässä tullaankin sitten siihen, että monen kotona ei varmaan tykätä sitten taas siitäkään että koulussa puhutaan. Asia pitäisi jollain tasolla painaa villaisella vaan. Saa nähdä tuleeko eilisistä keskusteluista jälkipyykkiä. Mä en koe ainakaan voivani kääntää selkää oppilaille joita joku asia mietityttää.

Tämmönen tuli tässä vaan mieleen jakaa. Puhukaa asioista!! Ei mulla muuta..

rakkaudella,
Sartsa

PARASTA JUST NYT

Tänään me ihmeteltiin siinä pesiskentän kotipesän kaarella open kans että taasko me ollaan tässä, tällä liikuntatunnilla. Tuntuu että edellinen tunti oli just eilen mutta ehei, viikko on taas pyörähtänyt niin ettei oo ehtinyt edes huomata. Tarvii olla tarkkana tämän pikku elämän kans ettei kaikki arkinen mutta niin merkityksellinen mee ohi ja vihellä mennessään. Keskittyä tähän hetkeen...

Samasta aiheesta sattumalta jutteli tänä aamuna meidän reksi viikon avausta pitäessään. Siis siitä, että aina voi tehdä jotain suunnitelmia tulevan suhteen mutta ei kannata liikaa elää sitä tulevaa sillä fakta on ettei me tiedetä tuleeko sitä ,sellasena kun me halutaan, kumminkaan. Antoi lapsille käsitettävänä esimerkkinä sen että kesäloman aikana suunnittelee kovasti menevänsä jonkun tietyn kaverin kanssa vaikka uimaan huomenna mutta sitten kun menee hakemaan kaveriaan niin hän onkin menossa perheensä kanssa lomareissulle. Sitten menee oma päivä ihan pilalle kun suunnitelmat menikin mönkään. Tätä samaa asiaa me kerrattiin sitten tuola liikuntatunnillakin, sillä pesispelin tuoksinassakin huomasi miten oppilaat elävät aina jo jotain tulevaa hetkeä. Montako juoksua vielä pitää saada, mitäs tapahtuu kun meidän lyöntivuoro loppuu, mitä me ollaan tämän pelin jälkeen, ollaanko kirkkistä, saanko mä olla etsijä... Koskaan se keskittyminen ei oo siinä hetkessä mitä eletään ja se on jotenkin surullinenkin merkki ainakin mun mielestä. Oon joskus aiemminkin sanonut siitä, miten aika on menettänyt merkitystään iän karttuessa. Lapsenahan kesälomat kesti ikuisesti ja elettiin jotenkin ihan omassa kuplassa silloin. Ehdittiin vaikka mitä päivän mittaankin. Nyt näin aikuisena päivät, viikot ja kuukaudet valuu sormien välistä niin, ettei niistä saa mitään otetta ellei tosiaan ole tarkkana ja kiinnitä asiaan huomiota. Ja oon jotenkin ajatellut sen johtuvan juurikin siitä, että aina on kalenterissa jotain asioita mitä tehdä tai juttuja mihin mennä. Sen takia aikakin sitten kiiruhtaa hurjaa vahtia.  Siksipä mulle tuleekin vähän surullinen mieli siitä osaako nykylapset kesälomallakaan keskittyä käsillä olevaan hetkeen ja tee mitä mieleen tulee vai suunnitellaanko sitä silloinkin koko ajan jotain spesiaalia tekemistä. Nyt jo ainakin niin monen suusta on kuulunut yhtä sun toista suunnitelmaa kesän varalle.

Ittiä ainakin välillä ärsyttää hiukan enemmänkin se, että aina pitää olla menossa johonkin tai tehdä jotain. Koko ajan on ainakin ohuesti huono omatunto jos töitten jälkeen illalla haluaakin vaan olla kotona pääsääntöisesti olla tekemättä yhtikäs mitään. Pitäis siivoilla, tehdä jotain hyödyllistä, käydä lenkillä tai uimassa, puhumattakaan kuntosalista. Nähdä kavereita, soittaa autohuoltoon, varata se pirun katsastusaika. Mulla tuppaa jäädä rästiin ja viime tippaan edelleenkin yhtä sun toista. Mä haluaisin vaan olla. Koomata vaikka. Tuijottaa näkymätöntä pistettä peräseinässä. Maata sohvalla ja tuijotella kaukaisuuteen ja haaveilla. Voi kun haaveilusta vois saada palkkaa, mä eläisin aivan erinomaisesti sillä!! Viime aikoina mä oon haaveillut erityisen paljon monenlaisista asioista. Ei juurikaan mistään ihmeellisestä mutta taas toisinaan todella isoista jutuista. Niin isoista etten oo edes muistanut miettiä mitä tekisin jos saisin lottovoiton.

Mulla on matkakuume. Haluan aurinkoon. Sinne missä kuuma hiekka polttaa varpaita kun juoksen viileään meriveteen. Aurinko lämmittäis koko kroppaa ja leuto tuuli suukottais kasvoja. Haluan tuijottaa aamuauringossa rasvatyyntä merta. Missä voi hyvän kirjan kanssa löhötä altaan reunalla tai meren rannalla niin kauan kun ei enää jaksa. Tai ottaa vaikka tirsat siinä lukemisen ohella. Haluan sinne missä ei tarvi tehdä mitään, suorittaa mitään, jaksaa jos ei halua. Niin että sais oikein kunnolla akkukaapelit aurinkoon kiinni ja ladattua päänsä. Ehkä kesällä, ehkä. Toivotaan mutta ei eletä sinne asti.

Nyt tässä hetkessä mä ajattelen ainoastaan kohta jäähän tippuvaa kiekkoa kun Suomi ottaa vastakkain USA:n kans MM-lätkässä. Ai että mä nautin siitä. Näillä ajatuksilla tähän viikkoon.

Luota hetkeen!

rakkaudella,
Sartsa

ÄITIENPÄIVÄN AJATUKSIA

Äitienpäivä. Aamupala syöty, kohta Akin äidin luo viemään tervehdyksiä. Eilen käytiin Lapualla ja sain muistaa omaa äitiäni. Mummaakin onneksi ehdin samalla reissulla halata <3

Joka äitienpäivä mä muistelen niitä aikoja kun lapset oli pieniä ja kiikuttivat toinen toistaan liikuttavampia tuotoksia äitienpäivän aamuna sänkyyn. Oli väkerrelty kerhossa, hoidossa tai koulussa korttia sun muuta. Tulee haikea mieli. Mulle äitienpäivä on näinä aikoina jopa hiukan ahdistava. Huomasin sen muutama vuosi sitten, että en osaa nauttia tästä päivästä ihan niin täysillä kun siitä pitäis voida. Siis ei sillä, ettenkö olisi maailman onnellisin että mulla on kolme ihanaa lasta. Rakastan olla äiti ja se on parasta mitä mun elämässä on sattunut ja tapahtunut. Jos mulla ei olisi noita lapsia niin eipä mulla olisi oikein mitään. Mistä sitten tälläinen fiilis mahtaa johtua?? Noh, uskokaa tai älkää, mä olen sitä paljon miettinyt. Viime vuonna muistan erityisen syvälle menneeni tähän ajatukseen. Ajattelen, että se liittyy siihen että oon muutenkin ankara itteäni kohtaan ja asetan riman aina tosi korkealle mitä tulee itteeni. Vähän siis samaa kun tuolla työelämän puolellakin kun poden sitä huijarisyndroomaa niin kait se sitten tulee tässä äitiysasiassa vielä potenssiin viis. Äitiys on kuitenkin oman mittapuun mukaan se tärkein asia tässä elämässä.

Mä siis koen olevani äitinä riittämätön. Siinä se tuli. Olisin halunnut ja haluaisin olla niin paljon enemmän ja parempi kun mitä oon ollut. Koen huonoa omatuntoa siitä etten ole jaksanut vaan oon romahtanut niin etten oo jaksanut oikein itteänikään kannatella. Mulla on huono omatunto myös siitä, että lapset on joutunut elää masentuneen, alakuloisen ja jaksamisen äärirajoilla kamppailevan äidin lähellä. Se ei oo voinut olla vaikuttamatta lapsiin ja se on asia joka vaivaa mua tosi paljon. Toisinaan poden myös huonoa omatuntoa siitä, että olen tehnyt tälläisiä ratkaisuja jotka on johtaneet lasten kannalta radikaaleihin muutoksiin. Kuitenkin toisaalta tiedän sydämessäni että kaiken mitä oon tehnyt, oon tehyt siksi että voisin itse paremmin ja voisin sitä kautta olla enemmän läsnä myös esimerkiksi lapsille. Siellä se mun ajatus siis juoksee juoksupyörässä pääni sisällä eikä osaa tulla siitä pois. Näin mä ajattelen, en voi sille mitään vaikka kuinka ajattelisin miten päin vaan. Ja etenkin nyt kun lapset on kaukana niin en haluaisi muistaa koko tätä päivää, nukkua vaan huomiseen.

Mutta sitten taas toisaalta. Tein aamulla postauksen facebookiin missä puolestani yritin osoittaa kiitollisuutta omasta puolestani oman elämäni äideille. Koen että mulla on ollut monta äitihahmoa mun elämässä jotka on ihan oikeasti mahdollistanut sen, että mä oon kasvanut näinkin kelvolliseksi yhteiskunnan jäseneksi. Mun oma äiti on sellainen joka ei koskaan tuomitse mistään mitä sattuu ja tapahtuu elämän varrella. Ei se nyt tietty kaikkea allekirjoita eikä hyväksykään mutta ei myöskään lähde lyttäämään. Se on hienoa. Aina on tiennyt että hölmöilyistä huolimatta aina voi laskea ittensä perheen jäseneksi eikä oo pelkoa että käännetään selkä.
Isu, eli äidin äiti, oli aivan käsittämättömän hieno ihminen. Niin lämmin ja vastaanottavainen, elämäniloinen. Ei sanonut kestään pahaa sanaa ja erittän harvoin oli edes pahalla tuulella, En muista koskaan nähneeni isua kiukkuisena. Nauru oli herkässä ja ymmärrystä kaikkia kohtaan löytyi loputtomasti. Avoin suhtautuminen maailman menoon ja huumori herkässä. Oon aina sanonut, että jos pitäis nimetä joku idoli itselle niin mä sanoisin isu. Siinä on esimerkkiä millaiseksi ihmiseksi mä haluaisin tulla. Mulla on isua usein ikävä.
Mumma, eli isän äiti, on ollut erityisesti lapsuuteni kesinä vahva huolehtija kun me serkkujen kanssa ollaan elelty vähän ku melukylän lasten elämää. Meille on tehty serkku Pian kans kesäksi joku oma soppi missä ollaan saatu nukkua ja on mahdollistettu sellaset aurinkoiset lapsuuden kesät. Ihana mumma <3
Sitten on vielä Anna ja Maija, mun tädit, jotka on myös kuin mummoja mulle. Olleet aina vahvasti läsnä mun jokapäiväisessä elämässä lapsena ja nuorena. Antaneet turvallisen kasvuympäristön ja turvasataman jonne monta kertaa yläasteen aikanakin menin koulubussilta suoraan. Usein siihen aikaan tietenkin päivän mittaan koulussa tapahtui mieltä myllertäviä asioita ja maailma saattoi tuntua ajoittain vähän kovalta ja turvattomaltakin mutta "iskalas" oli aina tuttua ja turvallista. Sen luumukiisselin tai kahvittelun jälkeen oli taas tunne, että ehkä mä sittenkin selviän. Iso kiitos myös sinne.

Tunnen itseni tosi pieneksi näiden kaikkien superäitien rinnalla joita mun lähipiirissäkin on. Parhaani oon kuitenkin tehnyt ja teen edelleen. Oon lapsilleni takuulla aina käytettävissä ja valmiina auttamaan, vaikkakin sitten välimatkan päässä. Oma jaksaminen on siihen avainasemassa että pystyn näin tehdä. Sen mä tiedostan kyllä. Mun on pidettävä omasta jaksamisesta huolta tekemällä välillä itselleni tosi vieraita itsekkäitä päätöksiä, mutta kaiken teen siksi että musta olisi läheisilleni edes jotain iloa ja apua tulevaisuudessakin.

Tälläisiä mietteitä siis tänä sateisen harmaana äitienpäivänä vuosimallia 2019. Nyt juhlimaan anopintekelettä.

rakkaudella,
Sartsa

PS) Kiitos Jenni, Elina ja Ville että saan käyttää titteleistä parhainta ja olla Äiti <3 Rakastan teitä!!

VÄSYMYKSEN SYITÄ

Jäi viime postauksesta kertomatta että väsymyksen taustalla saattaa olla ihan jotain syytäkin. Paineet ja stressikin on viime aikoina ollut aika kovat eikä itkulta todenteolla oo vältytty. Eniten sydämen muljahduksia on aiheuttanut tuo nuorimmaiseni eli Ville ja lähinnä nyt diabetekseen liittyvät asiat. Hoitotasapaino ei oo ainakaan parantunut ja siitä on pitänyt tietenkin niin suurta taakkaa kantaa sydämellään että ei oo ihme jos alkaa pikkasen väsyttää.

Ville ei nyt vaan meinaa millään saada tuosta hoidosta taas otetta vaikka mitä ollaan koitettu. Tunne on tietenkin päällimmäisenä huoli ja murhe mutta myös pettymys ja suru. Yhtään ei helpota se, että on sellainen tunne että sairaalasta, koulusta ja joka suunnalta osoitetaan sormella kotiväkeä että poika on jätetty heitteille eikä hoidosta välitetä. Kyllä välitetään. Mun sydän aivan tuntuu välillä räjähtävän siitä huolesta ja syyllisyydestä että mä oon täällä näin kaukana enkä voi ottaa poikaa tuohon viereen ja laittaa asioita kuntoon. Vaikka tiedän ettei se mitään auttaisi. Kaikenlaisia juttuja on yritetty jolla vois muistuttaa mittaamaan sokerit ja tekemään tarvittavat hoitotoimenpiteet. Poikaa ei saa puhelimella kiinni joten ei oo paljonkaan mahdollista koulupäivien aikana olla apuna muistamisessa. Syytä siihen, ettei puhelimen päässä voi olla vaikka se muuten on kasvanut käteen kiinni, ei oikein ole. Loppuviikosta ja maanantaina mulla meni työpäivästä aikaa puhelimessa ehkä luvattomankin paljon. Oon puhunut luokanvalvojan, kouluterveydenhoitajan, diabeteshoitajan ja ties kenen kanssa. On tehty suunnitelmia ja oon kysellyt neuvoa. Haluan Villen ad/hd testeihin. Oon ajatellut sitä jo aiemminkin mutta sitten kun ei koululta oo kuullut ikinä mitään aiheeseen liittyvää niin mä oon aatellut ettei siinä mitään oo.Nyt sitten pari opettajaa oli kuulemma maininnut jotain Villen levottomuudesta niin ajattelin että olisko kumminkin hyvä testata tuokin juttu. Nimittäin jos jotain tuollaista tarkkaavaisuus-/keskittymisongelmaa on niin se olis aika vaikea yhtälö tuon diabeteksen hoidon kanssa. Silloin vastuunottaminen hoitotoimenpiteistä on entistä haastavampaa.

Ihmeen aihe on se, että miksi nuo mittaamiset ja pistämiset unohtuu vaikka Ville ei oo mitenkään tahallaan heittänyt hoitoa retuperälle. Ei vaan omien sanojensa mukaan kerta kaikkiaan muista. Mikään motivointi ei tunnu auttavan. On sovittu erilaisia systeemeitä miten me voitais olla etätukena näissä jutuissa mutta sitten tosiaan puhelimen kautta ei saa kiinni. Poika on jo sen ikäinen ettei joku voi koko aikaa olla käsipuolessa kiinni vaan hoitojuttujen täytyis tulla omasta tahdosta. Hulluinta on se, että sitä ittiäänkin ottaa hermoon oma saamattomuutensa. Että miksi ei voi vaan tehdä noita juttuja. Turhauttavaa kaikille osapuolille. Tuon takia just oon alkanut ajatellakin että voisko taustalla olla jotain häiriötä mikä vaikeuttaa noita diabeteksen hoitokuvioita. Pakko selvittää.

Mukana kuviossa on sairaala, sossu, koulu ja me kotiväki nyt ainakin. Yhtään siis stressiä ei vähennä se syyllisyys jota itte kokee itteään kohtaan saatika että se paine ja stressi tuntuu ulkopuolelta vielä kovempana. Pakko on nyt vaan jaksaa yrittää hoitaa tämä homma kuntoon. Keinolla millä hyvänsä.

Tähän päälle sitten laitetaan tuo työn epävarmuudesta johtuva stressi. Siihen on nyt tullut hiukan vihreämpää valoa alkuviikon aikana mutta niistä sitten enemmän kun on jotain varmaa. Ollaan nyt hys hys. On siis kaikenkaikkiaan aikamoinen kuorma tuossa hartioilla. Välillä tuntuu kun kaikki maailman huolet ja murheet olis niskassa ja siksi varmaan tuo jaksaminenkin on niin heikoilla kantimilla aina välillä. Työkään nyt ei mitään kaikkein iiseintä oo kun erityisten kanssa kaiket päivät hommia tekee. Onneksi työ on sentään mieluista. Sekin auttaa vetämään itteään aina ylös kun kaatuu oikein pahasti maahan ja henkiset ruvet on aikamoiset.

18 päivää tätä kouluvuotta vielä jäljellä joten eiköhän tästä nyt vielä hyvä tuu. Minä oon järjissäni kun koulut loppuu ja poikanikin saa todistuksen että pääsee siirtymään ysille. Kaikki on vielä auki ja haaveena horisontissa mutta pakkohan sen on ajatella vaan posin kautta.

rakkaudella,
Sartsa

TASAISTA TARPOMISTA

Miten tässä nyt on taas muka ehtinyt viikko pyörähtää viime postauksesta. Aina samat ihmettelyn aiheet mutta ei sille mitään voi. Vappu tuli ja meni, eipä siitä sen ihmeempää. Taisinpa päivitellä nettiin että jälleen jäi simat panematta ja naamarit laittamatta sun muuta. Eipä nämä vaput ja pääsiäiset oikein sillai säväytä suuntaan tai toiseen kun ei oo lapsia jotka hössöttäis ympärillä. Vähän kuplivaa toki piti olla. Ei oo tilannetta mihin se ei sopisi ;)

Viikko siis meni muuten vaan unen rajamailla keikkuen. Edelleen siis. Tätä unenomaisen harson alla tallaamista on nyt jo takana parisen viikkoa, ainakin eikä helpotusta ole näköpiirissä. Viikonloppuna kun vielä piti raahata tämä keski-ikäinen sohvaperuna tuonne yöelämään niin kyllä tiesi taas olleensa. Mukana olleet hieman vielä kokeneemmat bilehileet jäivät vielä baanalle kun me jo kömmittiin kotiin.

Viime viikonloppuna sain siis pitkästä aikaa tänne vieraita. Äitini tuli kaverinsa Hilkan kans tänne minilomalle. Kauemmankin olisivat voineet olla mutta hyvä näinkin. Käytiin syömässä ja istuttiin iltaa jutellen. Kerroin ekaa kertaa ääneen asian jota oon miettinyt aina välillä enemmän ja sitten taas unohtanut hetkeksi. Nimittäin nimeni vaihtamista takaisin tyttönimeksi. Mulla ei siihen oikein sen kummempaa perustetta oo kun  että se nimi on käymässä aika harvinaiseksi. Ei oo siis mitään että en missään tapauksessa halua pitää enää exäni sukunimeä yms vaan ihan puhtaasti vaan haluaisin nimen johon sukuun tunnen kuuluvani ja joka tosiaan on harvinaisempi. Ainoa este tällä hetkellä on se, että kaikki viralliset paperit pitäisi sitten vaihtaa uudelle nimelle ja se tietää hommia ja etenkin vie rahaa. Sain just hommattua uuden passinkin joten ehkäpä aihe on ajankohtainen kun seuraavan kerran aion passia hankkia. Asia on siis marinoitumassa edelleen.

Sunnuntaina, kun vieraat lähti, me suunnattiin Akin äidin luo. Siellä menikin sitten päivä mukavasti vaikka olotila olikin edellis illan riennoista lievästi nuutunut. Kotona ollessa olisi pitänyt nuokkua koko päivä joten siksipä tuntuikin että päivä ei mennyt ihan hukkaan.

Eilen Aki alkoi sitten pakkaamaan kesälomareissuaan varten. Mä päätin antaa rauhan pakkailla ja suunnitella reissuaan ilman sen kummempia uteluja minne menee ja koska tulee. Olin ihan aidosti tyytyväinen siitä, että pääsi vihdoinkin matkaan. Kun on haaveillut päästä reissuun yksin omien ajatustensa kanssa ja se on peruuntunut tai mennyt mönkään aiemmin riittävän monta kertaa niin nyt yritin kaikin tavoin kannustaa lähtemään matkaan vaikka kelit näyttäis miltä. Eilen illalla vielä halusin varmistaakin että se ei todellakaan haittaa mua vaikka lähteekin yksin. Jossain vaiheessa mulla tuli sellainen tunne, että Aki oletti että mua jotenkin harmittais että se lähtee yksin. Onneksi sekin asia tuli puheeksi että saattoi korjata asian. Miksi ihmees mua haittais?? Toki mäkin mielelläni lähtisin moiselle reissulle jossa luonnonhelmaan mennään mutta a) jos toisella on tarve saada omaa aikaa ja rauhoittua keskenään niin tottakai mä sen suon ilomielin. Ja b) mulla ei edes ollut nyt lomaa että olisin voinut lähteä. Mennään sitten ehkä yhdessä joskus taas.

Tänään siis jäin lomareissuleskeksi kun Aki oli poistunut mun työpäivän aikana. Yhtään en tiedä siis mihin päin hän lähti tai kauanko on. Toisaalta se tuntuu hiukan oudolta mutta sitten taas, mitäs sen väliä. Kyllä mä sen voin tunnustaa ihan suoraan että tulee mun ikävä mutta sitä en tajua miksi sen sanomisesta tulee jotenkin paha fiilis. Siis tuntuu siltä, että kuulostaa ihan joltain läheisriippuvuudelta tai joltain vaikka ei se sitä oo. On munkin mielestä välillä ihan mukavaa olla yksin eikä ikävä tarkoita sellaista "itken itseni uneen" asiaa. Vaan ihan samalla lailla kun mulla on ikävä ystäviänikin. Ja miksi sen pitäis olla jotenkin huono juttu että mulla on ikävä ihmistä jonka kanssa asun ja elän? Antaa nyt olla vaan.

Mä nukuin vähän lyhyen viime yön ja senpä vuoksi työpäivä oli aika tervassa tarpomista. Aamulla mä ajattelin että miten ihmeessä mä pysyn hereillä koko päivän mutta onneksi eka tunti oli kyyditysoppilaiden valvontaa ja sai olla ulkona. Muuten päivä meni todella leppoisasti ja ens vuoden kirjakuorman purkaminen päätti päivän rennosti.

Tarkoituksena oli mennä työkaverin kanssa tänään uimaan ja ehdinkin olla siitä oikein mielissäni sillä niin väsy olin kotiin ajellessani että tuumin iltani menevän nuokkuessa yksinäni. Harmikseni työkaveri perui tulonsa hyvästä syystä joten täytyi kehitellä toinen suunnitelma. Laitoin sitten hetken mielijohteesta toiselle työkaverille viestin lähtiskö hän syömään mun kanssa. Niinpä me sitten mentiin pitsalle ja istuttiinkin pari tuntia siinä höpötellen. Kohta saakin mennä jo nukkumaan. Josko huominen olis hiukan jo pirteämpää oloa.

rakkaudella,
Sartsa