LOST IDENTITY??

Mä uskon karmaan. Siihen että hyvä poikii hyvää ja paha saa palkkansa. Viime aikoina kuitenkin tätä miettiessä mä oon tuuminut, että mitä pahaa mä oon tehnyt tai oonko kohdellut kanssakulkijoitani jotenkin todella rumasti tietämättäni sillä tarkoituksella en ainakaan sellaista oo tehnyt. Syy miksi mä oon joutunut näitä miettiä on se, että paskasade on ollut aikamoinen suunnasta jos toisesta. Yks kerrallaan asiat on kaatunut päälle ja oon saanut kokea negatiivisten tapahtumien, sattumusten ja kokemusten vyöryn. Miksi?? Mitä mä oon tehnyt ansaitakseni kaiken tämän?? Vaikka miten rehellisesti oon koittanut asiaa tuumata niin en oon saanut vastausta, nyt vaan kaikki asiat tuntuu kerääntyvän tähän samaan ryppääseen ja sanoinkin jo rakkaimmalle  ystävälleni että kohta olis pakko tapahtua jotain todella kivaa ja positiivista että mä jaksaisin kantaa tämän kaiken. Tällä hetkellä olotila on oikeastaan aika heikko ja jonkunlainen katkeamispiste on lähellä. Mä pyristelen vastaan mutta huomaan, että hymy alkaa hyytymään.

Oikeastaan tuntuu jopa siltä, että identiteettiä jota oon todella suurella vaivalla rakentanut viime vuosien aikana ja jonka oon saanut mielestäni ihan hyvään malliin, puretaan nyt pala palalta. Mä koitan sitä mukaa korjata kun toisen pään kautta lyödään rikki. Äitinä mun identiteetti on ollut hakusassa erosta asti, sillä en oo lasteni elämässä läsnä joka päivä ja hetki. Se ei oo helppo asia purtavaksi ja se aiheuttaa väkisinkin omat ongelmansa monessakin kohtaa. Huoli ja murhe ei oo kadonnut minnekään, eikä etenkään rakkaus ja välittäminen mutta tuntuu, että jokaisen asian kanssa joutuu taistelemaan enstistä enemmän. Ja sitten kun pettymyksiä, pahaa mieltä ja maahan lyötyä äitiyden ylpeyttä joutuu ottamaan vastaan kerta toisensa jälkeen suunnasta jos toisestakin, niin välillä tulee tunne, etten mä todellakaan osaa enkä pysty. Että pitääkö nostaa vaan kädet pystyyn ja tunnustaa, etten mä kelpaa äitinä??

Mä kaipaan läheisyyttä ja hyväksyntää. Kukapa ei kaipaisi?? Olis niin ihana tietää olevansa jollekin se ykkönen, haluttu, hyväksytty omana itsenään ja rakastettukin. Mutta mulla on tässäkin asiassa tunne, etten mä vaan kelpaa kellekkään. Sitten kun hetken saa ittensä ajattelemaan toisella lailla niin se pudotus on kova, se sattuu ja ottaa kipeää. Se rikkoo jotain tullessaan ja mä pelkään sitä päivää jolloin mä en enää osaa, pysty tai halua korjata niitä kohtia itsessäni. Miksi universumi koettelee mua ylipäänsä antamalla lapselle tikkarin ja viemällä sen sitten pois? Tuntuu, että mä vaan tässäkin asiassa nostan kohta kädet pystyyn ja totean etten mä kelpaa.

Nyt sitten multa viedään vielä pois työhön liittyvä identiteetti joka on niin vahvasti mua. Se on juuri se juttu mitä mä haluan työltäni, mitä mä rakastan tehdä ja lasten kanssa mä tunnen olevani oma itteni. Ensimmäinen tunne tässäkin kohtaa oli, että mä en enää kelpaa. Mua pelottaa syksy tosi paljon. Mitä jos mä en löydä mitään töitä, miten mä pärjään rahallisesti ja miten mä pärjään oman pääni kanssa. Millä mä täytän sen tyhjyyden tunteen, jota ihan varmasti tuun kokemaan. Mä en halua ajatella noita asioita vielä, en vielä nyt. Nautin näistä viimeistä viikoista rakkaiden lasten kanssa. Niin ja sitten kun multa viedään vielä työyhteisökin, niin jotenkin tulee viimeistään semmonen tunne, että mitä pahaa mä oon tehnyt. Ollut liian tyytyväinen ja onnellinen ihanista työkavereista?? Kel onni on se onnen kätkeköön?? Ei kait nyt sentään. 

On aika jälleenrakennuksen siis. Identiteetti tarkastukseen ja uudet piirustukset pöydälle. Vielä ainakaan mä en aio luovuttaa. Jos karmaa on uskominen niin mä oon ihan varma, että mulle on varattu jonkun sortin lottovoitto johonkin kohtaan. Jotain todella kivaa ja ihanaa täytyy olla odottamassa jossain tulevaisuudessa, mä oon kuitenkin yrittänyt aina elää niin että olisin hyväksi toisille. Ei karmalla pitäisi olla näin paljon kostettavaa mulle.

Avautumisraita siis taasen, mutta kyllä helpotti. Kiitos jos jaksoit lukea!!

Rakkautta rakkautta vain - Sartsa -