KORONA TAPPAA ELÄMÄN!!

 Mulla on menossa toinen päivä kotona neljän seinän sisällä. Jostain syystä ei eilenkään koko päivänä tehnyt mieli lähteä ulos, ei edes kaupassa tarvinnut piipahtaa joten mä nautin täysin rinnoin siitä että sai vaan olla. Ilman huonoa omatuntoa mä vaan kattelin telkkaria, makoilin sohvalla peiton alla ja annoin ajatukseni lentää. En mennyt syviin vesiin tällä kertaa vaan mieli pysyi aivan rauhallisena. Ai että mä nautin.

Aki tuli kotiin vasta iltakahdeksan aikaan. Sen verran sain aikaan ennen sitä että tekaisin pitsan ruuaksi. Ja hiukan järjestelin keittiön pöytää. Syötiin ja juotiin lasilliset viiniä. Tarkoitus oli kattoa hetki telkkaria ennen nukkumaan menoa mutta Aki sammahti aikalailla heti. Minä sitten yksin kattelin jonkun kotimaisen elokuvan loppuun ja hipsin nukkumaan. Aki tuli vähän päästä perästä mutta kovin siis jäi lyhyeksi meidän yhteinen ilta. Olisin voinut vähän kainaloon mennä sohvan nurkkaan mutta ei nyt tällä kertaa sitten. Ei tullut edes suukkoa.

Johtuiko sitten tuosta pettymyksestä vai mistä mutta nukuin taas vähän huonommin. Heräilin monta kertaa yön mittaan ja sitten aamulla kun lopulta nousin ylös niin olo ei tuntunut kovinkaan levolliselta. Onneksi ei ollut tällekään päivää mitään suunnitelmia niin saattoi olla yökkäreissä vaikka iltapäivään asti. Just tuossa tunti sitten vihdoin puin päälleni. Mä oon yleensäkin sellanen että kotipäivinä todellakin kuljen yökkäreissä ja villasukissa vaikka koko päivän.

Tänäänkin ollaan pohdittu koronaa, paljon. Niin paljon kun mua suoraan sanoen vituttaa jo koko tauti niin fakta on että se vaikuttaa elämään niin töiden kun vapaa-ajankin osalta. Mua on alkanut ahdistaa koko homma aivan todella paljon. Yhtä äkkiä. Tai sitten sekin liittyy tähän kaikenkattavaan alakuloon ja tietynlaiseen kroonistuneeseen ahdistukseen. Koko elämä on iso EHKÄ. Kaikenalaisia suunnitelmia voi tehdä mutta aina viime tippaan asti on kaikki epävarmaa. Akilla on nyt noita kisoja merkattu kalenteriin joka toiselle viikolle melkeinpä tuonne maaliskuun loppuun saakka. Toisaalta on todella epävarmaa voidaanko mitään kisoja pitää. Suunnitelmat kuitenkin tehdään sen mukaan tietenkin ettei mitään muuta voi niille viikonlopuille suunnitella ja sitten vaan odotellaan pahimmassa tapauksessa ihan edelliseen päivään asti että miten käy. Inhottavaa ehkä, katotaan nyt miten käy-elämää.

Sama tilanne on töissä. Mennäänkö etäopetukseen vai ei. Toiset odottaa sitä ja toiset pelkää. Itte odotan kun kuuta nousevaa että etäopetus alkais. Ja ihan koko yläkoulun ja lukion osalta. Täälläkin on tartuntoja ollut jo parikin eri tartuntaketjua joten mun mielestä ois heti voinut pelata varman päälle ja laittaa ovet kiinni. Viikoksi tai pariksi. Valmiudet etäopetukseen on olemassa. Osa opettajista on jo sitä mieltä että etäkoululla varmistettais laadukas opetus kaikille. Nyt iso osa ajasta menee noitten helkkarin maskien kanssa pelailuun. Kytätään ketkä niitä käyttää, sekä oppilaista että opettajista. Jotkut ei pysty niitä käyttää ja silti siihen on pakko. Oppilaat ei maskeja halua käyttää eikä heitä siihen ainakaan vielä ole voinut pakottaa. Koulua käydään sellasella kokoon kyhätyllä taktiikalla että se ei voi olla paras mahdollinen ratkaisu. Kyllä mä ymmärrän senkin, että osa oppilaista on vaarassa pudota kyydistä jos mennään etäopetukseen mutta aika varma oon että sellaseenkin löytyis ratkaisut. Nyt jo keväästä ollaan sen verran fiksumpia että tiedetään mitä etäopetuksen mahdolliset haasteet on ja miten niitä vois lieventää. No, turha tätä on tässä messuta. Sanon vaan että mun elämänlaatua etäopetukseen siirto lisäis 1000%. 

Just luin lehdestä että Jyväskylässä menee yläkoulut viikoksi kiinni. Jämsässä lukio ainakin osittain myös. Lähelle siis tulee. Itte tahtoisin olla enemmänkin etätöissä kun tällä hetkellä. Meillä on vahva etätyösuositus eli ensisijainen työskentelytapa tulis olla etä. Mulla kuitenkin työhön kuuluu tuota asiakaspalvelua jonkun verran joten en pysty kokonaan etään siirtyä. Nyt oon aina perjantait ollut etäpäivällä ja se on ollut todella pelastava asia jaksamisen kannalta. 

Oma suhtautuminen koronaan alkaa muuttua entistä enemmän ahdistavaksi. Tuntuu pahalta ettei normielämää saa takaisin millään. Kaikki vaan on tuota isoa ehkää ja itekin oon alkanut tulla koko ajan ikäänkun pelokkaammaksi sen suhteen mihin haluan mennä ja mitä tehdä. Sellainen fiilis on, että haluaa koko ajan enemmän vaan sulkeutua kotiin, turvaan. Mediaa kun seuraa niin aivan selvää on se, että tartunnat on tulleet vapaa-ajan kokoontumisista. Ittellä ei tulisi tällä hetkellä mieleenkään mennä mihinkään mihin kokoontuu paljon porukkaa samaan paikkaan. Kyllä mä ihmisten ilmoille lähden, mutta tulee mietittyä entistä enemmän miten ja miksi. Esim tuo meidän Hankasalmen reissu oli ihan jees sillä kahdestaan me siellä oltiin ruokailua lukuunottamatta. Kuitenkin ruokaravintolassakin oltiin todella isoilla turvaväleillä eikä porukkaa ollut kun ehkä 15 henkeä kaikkiaan. Tuntui ihan hyvältä ettei tarvinnut hermoilla että mitenköhän käy. Samoin täällä ollaan käyty syömässä aina välillä, kuten perjantainakin. Valitaan kuitenkin paikkoja jossa ei kontakteja tule. Nytkin tuo ruokapaikka missä käytiin tiedettiin rauhalliseksi ja meidän lisäksi siellä kävi 2 kertaa joku noutamassa ruuan mukaan. Me oltiin ainoat jotka istui sisällä syömässä. Jälkkärijuomillakin pubissa oli niin vähän porukkaa, alle 10 henkeä, että saatettiin todella olla aivan omassa rauhassa. Ei olisi tullut mieleenkään mennä paikkaan jossa ois tiennyt olevan ruuhkaa. Vielä joku aika sitten mä suhtauduin paljon lungimmin koko tautiin. Enkä mä nytkään ajattele omalta kohdaltani niin että pelkäisin omaa tartuntaa vaan pelkään sitä että tämä puolinainen elämä jatkuu vielä kauan. Haluan jo keikoille, teatteriin, nähdä kavereita vapaasti. Olisin valmis kärsimään vaikka kunnon sulkurysäyksen ja vaikka ulkonaliikkumiskiellon joksikin aikaa mielummin kun tälläistä vajaata ehkä-elämää. En tiedä kuinka paljon tällä kaikella on tekemistä mun yleisen ahdistuksen kanssa. Ei se ainakaan sitä helpota.

Kuitenkaan mä en oo tuomitsemassa todellakaan ketään joka vaikka lähtee lomalle pohjoiseen yms. Kunhan sen tekee vastuullisesti. Pohjoisessa voi lomailla olemalla aivan omissa oloissaan tai sitten voi tukkia täpötäyteen baariin hillumaan. Aivan samat jutut voi toteuttaa kotonakin. Kaikki lähtee ainoastaan tuosta vastuullisesta toiminnasta ja että vähän mietitään mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Mä tiedän että moni muukin on mun kanssa samaa mieltä siitä että tämä paska sais jo loppua joten siitä vois saada muutkin oivan motivaattorin eristäytyä toviksi hiukan enemmän. Jos saatais sitten tämä homma loppumaan ja voitais taas alkaa elää.

No niin, taas mä annoin näin paljon palstatilaa ja aikaa ajatuksissani koronalle. Ärsyttää! Puhutaanpas muusta. Vaikkapa siitä, että mä kattelin tuossa meidän kalenteria. Kisoja on siis joka toiselle viikonlopulle ja sitten siellä niissä muissa viikonlopuissa oli merkintöjä niin paljon että aikalailla huhtikuulle asti mentäis ennenkuin meillä ois aikaa kahdestaan lähteä vaikka retkeilemään tai muutakaan. Meille on ollut tulossa vieraitakin alkuvuoden aikana. He pääsevät tulemaan ainoastaan parittomina viikonloppuina ja nyt siis näyttää siltä, että se menee sinne huhtikuulle asti. Huhhuh! Aika hurjalta tuntuu. 

Tänään on vaan vähän siivoiltu,pesty pyykkiä ja kateltu hiihtoja telkkarista. Oon yrittänyt olla ajattelematta huomista työpäivää. En jaksais mennä, silti koitan pitää mielen avoinna. Kyllä se siitä taas menee kun vaan alkuun pääsee. Huomenna on lisäksi hierojakin työpäivän päätteeksi, ihanaa se. Mun niskat on aivan jumissa edelleen vaikka koitan niitä kuinka paljon jumpata. Yritän nyt apua jäsenkorjauksesta ja niin että meen parin viikon päästä heti uudelleen.

Nyt nautiskellaan vielä sunnuntai-illasta. Ei mietitä huomista.

rakkaudella

Sartsa

TUNNEMYLLERRYKSIÄ JA LAISKAA LAUANTAITA

 Lauantai. Hidas sellainen. Saan olla yksin kotona koko päivän ja tehdä ihan mitä mua huvittaa. Siistiä! Saattaa hyvinkin olla etten tee oikeastaan yhtään mitään sillä sekin on välillä erittäin jees. Joka tapauksessa ajatus siitä, ettei oo mitään suunnitelmia eikä aikatauluja on todella tervetullut.

Aki lähti just Jyväskylään kisoihin ja vähän mua kauhistaa kyllä kun siellä on nyt viime päivinä ollut niin älyttömän paljon noita tartuntoja. Toisaalta kisat on todella hyvin rajattu vain kutsutuille urheilijoille, yleisöä ei tietenkään ole ja muutenkin ainakin paperilla oli huolehdittu kovinkin tarkasti turvallisuudesta. Hiukan jännittää miten Aki pystyy maskia pitää monta tuntia siellä. Hän ei nimittäin maskia näin muuten käytä. Ei oo tunnustanut mutta saattaa olla että se ottaa henkeen eikä siksi tunnu mukavalta käyttää.

Mä istun tssä keittiön pöydän ääressä ja kattelen aina välillä ihaillen ulos. Mä rakastan tuota lumista maisemaa. Kyllä talvella saa lunta olla ja meilläkin alkaa olla jo kiva polku kun on kaiveltu reittiä ovelta ulos. Samalla muistelen, että eipä tainnut pihlajassa olla marjoja juurikaan viime kesänä. Kyllä nuo vanhan kansan viisaudet siis vaan paikkansa pitää. Ei pihlaja kanna kahta taakkaa.

Mä olin eilen etäpäivällä töistä. Alunperin mulla ei ollut mitään suurempaa hässäkkää töitteni suhteen ja tarkoitus olikin opiskella uusia asioita mutta niinhän siinä kävi että yks puhelinsoitto muutti päivän niin että tais olla kiireisin etäpäivä tähän mennessä. Siitä pidin kuitenkin kiinni että työt lopetin klo 15 kuten aina perjantaisin. Se tarkoittaa, että puhelimet laitan hetkiseksi kokonaan kiinni niin silloin mua ei saa kiinni vaikka yritettäis minkä foorumin kautta. On osoittautunut toimivaksi konseptiksi.

Tästä tullaankin siihen psykologin mulle antamaan kotitehtävään. Opetalla pitämään omia rajojaan. Sain kehuja siitä että mä selvästi tunnistan ja tiedostan omat rajani mutta pyyhkeitä siitä etten välttämättä osaa pitää niitä tarpeeksi hyvin. Asia on kyllä jäänyt mun mieleen muhimaan ja oon huomannut tilanteita joissa varmaan ois pitänyt pystyä paremmin ne rajat pitää. Samalla mä oon taas tutkiskellut itteäni ja omia käyttäytymismallejani ja huomannut että mä oon tällä hetkellä kyllä tosi herkässä mielentilassa. Siis tarkoitan sitä että jotenkin jaksamisen kanssa elellään aikalailla veitsenterällä. Mulla on tunteiden hallitsemisessa hiukan haasteita ja paisutan helposti asioita aivan kohtuuttomasti mielessäni. Teen ns. kärpäsestä härkäsen. Eilen siitä tuli todella hyvä esimerkki.

Me oltiin sovittu jo torstaina että kun Aki tulee töistä kotiin niin lähdetään kävellen syömään paikalliseen uuteen ruokapaikkaan. Sovittiin että ruokailun jälkeen käydään sitten vielä jälkkärijuomilla tuossa paikallisessa pikkupubissa. Ajattelin että on kiva samalla vähän saada liikuntaa kun kelikin oli luvattu niin kivaksi. Odotin jotenkin lapsellisen innolla Akin kotiintuloa. Ehkä se kertoo tästä korona ahdingosta jotain kun ei mitään menoja oo ollut aikoihin ja enimmäkseen on vaan kotona aikaa vietetty niin kaikki pienetkin suunnitelmat saa isommat mittasuhteet. Tein siis töitä tauotta koko päivän että saatoin varmasti laittaa koneet kiinni klo 15 ja kun Aki tulisi kotiin vähän sen jälkeen niin voitais heti lähteä liikkeelle. Aki tuli ja huomasin heti että hän viestitteli jonkun kanssa. Noh, tyttönsä oli kyytiä vailla Ruovedelle. Mä arvasin heti ettei Aki tahtois sanoa ei mutta odotin silti että sanooko hän että nyt ei käy koska meillä on suunnitelmia. Ei siis sanonut ja mä sitten sanomaan että parasta unohtaa sitten meidän suunnitelmat ja lähteä heti viemään tyttöä. Aki koitti sanoa että ehditäänhän me sen jälkeenkin vielä käydä syömässä mutta mä en halunnut sitä ajatusta enää vastaanottaa. Sanoin vaan että eikun unohdetaan koko juttu. Mun tunnekuohu oli aikamoinen. En sanonut mitään koska pelkäsin sanovani jotain mitä en tarkoita. Siivosin vimmalla keittiötä ja ajatukset myrskysi. 

Mä en ollut vihainen, se olis ollut mulle ehkä jopa helpompi tunne kestää. Mä olin pettynyt ja jollain tasolla loukkaantunutkin. Käänsin asian mielessäni niin että taas kerran mä olin se joka sai väistyä ja joku toinen tuli mun edelle. Huomasin ajattelevani että voi kun minäkin olisin joskus ykkönen jossain asiassa. Mulla on vanhoja kokemuksia jotka nousee pintaan aina välillä jossa mut on syrjäytetty. On tehty oharit tavalla tai toisella tai mä oon muuten vaan joutunut luopua omasta ideasta tai ehdotuksesta ja taipua toisten tahtoon. Aloin eilen sitten tätä pohtia oikein syvällisemminkin että mistä kaikessa nyt oikein on kyse. Nimittäin tilannehan eskaloitui siihen, että mä jostain syystä lähdin mukaan sille tytön vientireissulle. Olin aivan lamaantunut enkä puhunut koko matkan aikana mitään. Huomasin että kyyneleet valui tahtomattani poskille. Harmitti niin paljon mutta edelleenkään en ollut suuttunut. Jossain kohtaa mä huomasin ajattelevani että no niin, nyt Aki kuvittelee että mä oon suuttunut. Olin kuitenkin niin jotenkin väsynyt ja aivan lamaantunut että kattelin vaan auton ikkunasta ulos sanomatta sanaakaan tai liikauttamatta raajaakaan. Sitten mua jo harmitti se, että tähänkö tämä ilta nyt sitten tuhriintuukin. Moisesta pienestä asiasta siis kasvoi mun sisällä niin iso ahdistuksen ja sivuun sysätyn tunne, sellanen olo ettei mulla oo väliä. Tunne siis eskaloitui paljon suuremmaksi mitä se oikeasti olikaan.

Heti kun mä olin saanut sitä tunnekuohua hiukan laantumaan niin mä tunnistin asian. Tunnistin että tunne oli paisunut aivan liian suuriin mittasuhteisiin ja hiukan hämmennyin mistä oikein on kyse. Tajusin että mä oon vaan niin kuormittuneessa tilassa tällä hetkellä henkisesti, että kaikki pienetkin vastoinkäymiset tai takapakit aiheuttaa mulle isomman tunnereaktion kun oikeesti kuuluiskaan. Mä huomasin tähän liittyvän jopa fyysisiä oireita. Aiemmin silloin päivällä, kun sain sen töihin liittyvän puhelun joka muutti päivän kulkua, mua alkoi ahdistaa kurkusta. Ei voi sanoa että kuristi kurkkua vaan lähinnä niinkun joku ois painanut mua tuosta rinnasta. Itku ei ollut kaukana. Asia vyöryi mun päälle kun hyökyaalto ja ensimmäinen ajatus oli että mä en selviä tästä. Oli sellanen olo, että nyt se kaikkien töiden hallitsematon päälle kaatuminen tapahtuu ja mulla ei oo keinoja miten selviytyä. Jostain kummasta mä oon saanut kehiteltyä itelleni kuitenkin toimintamallin että rauhoitetaan tilanne ja aletaan tekemään sen eteen jotain pienin askelin, asia kerrallaan. Kun rauhoitun ja hengitän muutaman kerran syvään niin jollain kummallisella tavalla asiat kirkastuukin. Niin kävi nytkin. Mä aloin vaan määrätietoisesti tekemään asiaa yksi osanen kerrallaan ja tosi nopeasti huomasin että siinäkin kohtaa ensireaktio oli ylireagointi. Mä sain koko homman hoidettua vähintään siten kun pitikin, ehkä jopa hieman paremminkin. Sama fyysinen reaktio liittyi myös tuohon vapaa-ajan pettymykseenkin. Taas mua ahdisti ja tuntui että ei oo ulospääsyä. Oon nurkkaan ajettu ja mulla ei oo mitään merkitystä. Sitten tuli itku. Tuntui tosi pahalta se voimakas tunne siitä että mä en ole Akille ykkönen. En tässä kohtaa enkä sen hetkisen tunteen mukaan voinut olla varma olenko koskaan ollutkaan. Siksi itku tällä kertaa tuli ulos. Hallitsemattomasti. Yritin salata kyyneleeni, en tiedä onnistuinko. 

Kotiin päästyä mä olin jo päässyt tunnekuohustani ja pystyin ajatella järkevästi. Päätin puhua ajatukseni auki Akille. Oli tunne, että hänellä oli oikeus tietää miksi olin käyttäytynyt niin kuin olin. Halusin että hän tietää etten ollut vihainen vaan vielä pahempaa, loukkaantunut. Kerroin kaiken tuon mitä edellä kirjoitin. Sen etten tuntenut olevani ykkönen vaan että mulla ei oo väliä, eikä mun suunnitelmilla. Aki meni vakavaksi, otti asian huolestuneen näköisenä. Mä kuulin itteni sanovan että ei mulla olisi ollut oikeutta sellaisiin tunteisiin koska ne oli ihan ylimitoitettuja. Aki sanoi että mulla on oikeus tuntea juuri niinkuin tunnen. Sain olla tovin lämpimässä halauksessa ja päälle sain vielä suukotkin. Ei asiasta sen enempää puhuttu, en tiedä olisko pitänyt. Aki ei puhu, luulen ettei osaa. Mutta ilmeistä ja eleistä mä osaan omasta mielestäni lukea ehkä paljon enemmänkin kun mitä sanat kertois. Nyt mä tulkitsin että hän oli pahoillaan. Se riitti mulle eikä tarvetta jatkaa enää ollut.

Siinä samalla mä mietin  tuota omien rajojen pitämistä. Puhuin Akillekin että olisko tuo nyt ollut taas yksi paikka pitää ne rajat. Sanoa että eikun nyt me tehdään niinkun ollaan suunniteltu. Mä huomasin että ehkä mä en osaa tosiaankaan pitää omia rajojani. Jos mä olisin vaikka eilen tuossa tilanteessa jyrännyt oman tahtoni läpi niin ei se olisi tuntunut musta hyvältä. Tästä tullaan ehkä lopulta siihen mistä psykologi puhui kun kysyi multa että kuka on mulle tärkein ihminen maailmassa. Minä sitten sanoin että no lapset ja avopuoliso nyt ensin. Kun kysyttiin jatkoa niin vastasin että sisarukset ja heidän perheet, vanhemmat, ystävät... Psykologi sanoi että huomaanko mä kuka jäi kokonaan pois. Heti huomasin mitä hän tarkoitti, minä itse. Munhan pitäis tietenkin olla elämäni tärkein ihminen mutta erittäin hyvä onkin pohtia onko näin. Mä saan eniten kiksejä siitä jos mun läheisillä on hyvä olla. Paljon enemmän kun siitä että mulla itellä on hyvä. Vois jopa kääntää tämänkin asian niin, että ei mulla voi koskaan olla hyvä olo jos itellä on hyvä mutta läheisillä ei. Tai että jos jyrään tahtoni läpi jossain asiassa ja tiedän ettei se toisten mielestä ole yhtään hyvä juttu niin ei muakaan enää sitten huvita se. Onko tämä sitten normaalia käytöstä vai oonko mä jotenkin yliempaattinen? Tiedä häntä.

Rajojen asettelusta vielä, että kyllä mä osaan sanoa ei silloin kun asia sitä vaatii. Työpaikalla on nyt jo tullut kovinkin selväksi tässä syksyn mittaan että kyllä mä osaan puoleni pitää ja sanoa tarvittaessa suoraankin jos on jotain sanottavaa. Selkeästi kuitenkin psykologin antama kotiläksy ei oo täysin turha.

Ai niin eiliestä vielä, että mehän sitten todellakin ehdittin toteuttaa myös tuo alkuperäinen suunnitelmakin. Lähdettiin siis kuitenkin kävelemään ja nauttimaan burgerit. Ei täältä kyllä oikein edelleenkään kunnon burgereita saa mutta kyllähän sillä nyt maha täyttyi. 

Jälkiruualle mentiin pub Koloon jossa nautittiin lämpimät juomat. Aki otti irish coffeen ja mä rommikaakaon. Aa että oli hyvää... Lähdettiin sitten heti näitten jälkeen pois kun alkoi porukkaa tulemaan enemmän. Tossa kohtaa kyllä turvavälit säilyi aivan loistavasti kun ei porukkaa ollut kun parissa pöydässä meidän lisäksi.

Tultiin kotiin kattomaan voice of finlandia ja laitettiin sauna päälle. Edelleen mä jaksan olla aivan lapsellisen onnellinen siitä että on oma sauna johon voi mennä aivan koska huvittaa.

Näillä mennään tänä viikonloppuna! Pysyhän terveenä sinäkin.

rakkaudella,

Sartsa

MÄ NUKUIN!!

 Hurraa!! Mä en voi sanoin kuvata miten hyvä olo on kun oon saanut nukuttua. Mentiin jälleen kerran eilen illalla kahdeksan aikaan nukkumaan ja mä päästelin vähän yli kuuteen nyt aamulla. 10 tuntia siis unta niin että välissä yks vessakäynti kahden jälkeen. Olo on aivan toisenlainen kun yleensä aamuisin. Ensinnäkin huomaan heti, että kroppa ei oo niin jumalattoman jumissa kun yleensä. Etenkin niskat mulla on tupannut olemaan kun rautakanki herätessä ja sitä myöten myös selkä. On saanut tehdä monenlaiset venytysmoovit että on ylipäänsä pystynyt toimia. Nyt ei ollut sitä. Voiko siis päätellä että silloin kun nukun hyvin niin en myöskään kääntyile öisin niin paljoa. Uudella tyynyllä saattaa olla myös iso tekeminen siihen, että unen laatu alkaa parantua. Sillä sitä mä todella toivon, että tämä ja joku aiempi yö tässä ihan hiljattain antais nyt lupauksia siihen, että hyvät unet voi olla täysin mahdolliset. Vielä en oo sulkenut pois ajatusta mennä unihoitajalle että katotaan voisko mun älyttömälle kuorsaamiselle tehdä jotain. Sekin on varmaan, eikä vaan varmaan vaan ON, yksi unta huonontava asia. Se ärsyttää mua aivan suunnattomasti mutta minkäs teet.

No, nyt ollaan tässä päivässä ja nautitaan täysillä tästä olotilasta. Mulla on kaikenlisäksi labra tänään ja sinne pitäis lähteä kohta puoliin. Otetaan kaikki mahdolliset verikokeet kilppareita myöten ja ilmeisesti myös sydänfilmi. Olin positiivisesti yllättynyt että työterveyslääkäri otti  mun tilanteen niin kokonaisvaltaisesti asiaksi. Mulla kun on kilppari- ja verenpainelääkkeet niin joskus aiemmin mulle on sanottu työterveydestä että niitä asioita pitää hoitaa sitten terveyskeskuksessa missä se hoitohomma on aloitettukin. Ei oo esim siis otettu vaikkapa labras noita kilppareita ollenkaan. No nyt otetaan. En edes tarkalleen tiedä mitä normaalin verenkuvan ja kilppareiden lisäksi siinä verikokees katotaan. Hiukan tietty jännittääkin että mitä sieltä sitten löytyy. Kolesterolit on koholla, sen tiedän. Ne oli jo viimeksi ja se suklaan määrä mitä vedin koko joulukuun ei tosiaan oo sitä ainakaan laskenut. Mun piti käydä kontrollitestis ennen joulua mutta aivan turhaa oisin menny, ei se mihinkään oisi ainakaan laskenut.

Tässä tullaankin siihen että oon pahimman luokan lohtusyöjä. Siis silloin kun on oikein paska fiilis tai jotenkin rankkaa niin mun kroppa aivan huutaa kaikkea epäterveellistä ja rasvaista. Niinpä vedin esim. suklaata aivan koko joulukuun. Joka ikinen päivä söin jonkin verran. Yleensä aikaisempina vuosina sitä on syöty siinä joulun aikaan suunnilleen se viikko mutta nyt tosiaankin aloitettiin jo joulukuun alussa. Onneksi siitä seuras se, ettei kyllä pahemmin tee mieli suklaata enää. Ei vaikka niitä tuossa pöydällä on vielä purkillinen. Akilla karkas taas mopo käsistä joulukarkkien oston kanssa niin siksi niitä tuossa sitten on. Mutta multa ne on saanut olla rauhassa. Vaikka en siis alottanut mitään diettiä tai laihista tai mitään sellaista joulun jälkeen. Ei jaksanut edes ajatella mitään. On tekemistä tämän normiarjen kanssa että jaksais viedä sitä läpi. Nyt ajattelin noista kolesteroleista etten kyllä aio ottaa lääkkeitä ihan heti vastaan vaan koitan ensin ruokavalion merkitystä. Siinä on siivottavaa vaikka yleisesti ottaen aikalailla oikeaoppisesti syönkin.

No niin tuossa välissä sitten piipahdin tekemässä jälleen yhden todella hektisen työpäivän. Labrassa sujui sukkelaan. 5 putelia verta otettiin ja sydänfilmit vielä siihen päälle. Kait se siellä tykytteli, sydän meinaan, kun ei ainakaan akuutisti laitettu mihinkään jatkotutkimuksiin. Nyt sitten vaan odotellaan mitä lääkärisetä tiistaina sanoo. Oon jo valmiiksi varautunut siihen ruokavaliorukkaukseen ja mulla on siitä kahtiajakautunut mieli. Toisaalta on olo etten jaksa mitään ylimääräistä mutta toisaalta sitten taas on fiilis että sellanen vois muutenkin olla paikallaan. Jos tästä pikkuhiljaa pääsis niin paljon jaloilleen että jaksais vaikka alkaa liikkumaankin ihan pikkasen enemmän. Tosi maltillisesti aion nyt ottaa ja kuunnella oikeasti itseäni. Jollain tapaa ainakin tänään ja eilen on tuntunut hiukan kevyemmältä tuo työmatkakävelykin. Johtuneeko sitten paremmista unista sekin.

Töissä on tasainen kiire. Se ottaa mua eniten päähän siksi, että mitään asiaa ei voi tehdä niin hyvin kun mä itte haluaisin. Aina pitää jo alotella seuraavaa hommaa ennenkun edellisen paperit on edes järkätty mappiin. Pahimmassa tapauksessa päällekkäin tehdään montaa eri hommaa. Mullakin on tästä päivästä hyvänä esimerkkinä että oon tehnyt yo kirjoituksiin liittyviä abiohjeita ja aikatauluja, samalla paria tilastoa vienyt eteenpäin, opiskellut täysin uutta asiaa webinaarissa parisen tuntia (ja huomasin miten paljon täytyy opetella saman asian tiimoilta lisää), väsännyt yhden lukion päättötodistuksen, asiatarkastanut laskuja, laitellut uusintakoesuorituksia koneelle jne jne. En mä mitään oo ehtinyt kerralla tehdä alusta loppuun mutta saatellut aina palan matkaa kutakin asiaa. Psykologin neuvoa siitä että pitäisi tehdä ainoastaan tasan tarkkaan niitä töitä jotka on mainittu mun työnkuvauksessa, mä en osaa noudattaa. Mulla on niin kova pää ja vielä kovempi tahtotila hoitaa ne asiat jotka mulle on annettu että en mä pysty olla tekemättä. Jonkun täytyy kerta kaikkiaan pakottaa mut jättämään jotain tekemättä. Sittenkin mulle tulis todennäköisesti tunne, että ne otettiin multa pois koska olen paska työntekijä. 

Tästä tullaankin jännään juttuun. Nimittäin siihen miksi se mun päässä on niin tiukassa etten mä osaa mitään. Koko ajan taas odotan jotain katastrofia saapuvaksi ja että huomataan etten mä oikeesti osaa mitään. Vaikka mä oon oikeesti saanut kehuja töistäni sekä opettajilta että pomoiltanikin. Miksi se ei tartu muhun. Onhan se ihan kiva tunne, mutta se vois tuntua paljon kivemmaltakin. Tai ainakin siitä vois jotenkin ottaa enemmän kiksejä, kun muuten työstä en niitä oikein tällä hetkellä saa. Muuta kun ihanista työkavereista. Tänäänkin nautin suunnattomasti kuunnella sitä naurun remakkaa mitä opehuoneesta kuului. Jotain se ärsyttää mutta mulle se tuo virtaa. Kun välillä tuntuu että happi loppuu eikä henki kulje niin tollanen hömppä on juuri sitä mitä siinä hetkessä tarvitaan. Mitä vähemmän mitään järkevää niin sen parempi. Mutta siis.... Tuolle mun olotilalle on olemassa joku termikin josta oon varmaan täälläkin joskus maininnut mutta en nyt muista sitä millään. Miksei vois vaan olla että hei kiitti ja hymyillä leveästi kun joku kehuu hyvin tehdystä työstä. Mä saatan sanoa että kiitti ja se antaa sellasta potkua toki että okei, en mä oo ihan sysipaska ollut sittenkään mutta ei se anna minkäänlaista itsevarmuutta että mä handlaan tän homman.

No joo, huomenna on taas etäpäivä ja ajattelin kuluttaa sen osin opiskeluun. Lukion uutta opetussuunnitelmaa täytyis päntätä päähän pikku hiljaa. Että tulis perusasiat selväksi lukio opintojen etenemisen suhteen. Meillä on kaikenlaisia muitakin jänniä uudistuksia tulossa lukion osalta. On tulossa vaihto-oppilaita ja käynnistellään asuntolatoimintaa. Lääketieteen suuntautumisopinnot myös on alkamassa syksyllä, toivon mukaan saadaan hakijoita. On todella jännää kevään mittaan nähdä saadaanko jo nyt meidän lukion oppilasmääriä hilattua pikku hiljaa ylöspäin. Sitä tämä kaupunki kyllä tarvis, nuoria asuttamaan tyhjiä vuokrakämppiä ja tuomaan muutenkin elämää tähän vähän hiljaisella liekillä palavaan kaupunkiimme. 

No mutta, huomisen etäpäivän toivottavasti voin käyttää vähän iisimmin ja keskittyä noihin opintoihin. Olis ihan tervetullutta välillä vähän sellanen päivä jossa vois hengähtää enemmän eikä koko ajan mentäis tuli perseen alla. Huomiselle illalle oon suunnitellut että lähdetään kävellen kylille ja käydään testaamassa uusi ruokapaikka joka on avattu pari viikkoa sitten. Sen jälkeen vois paikallisessa pikkupubissa käydä jälkkäri irish coffeella. Samalla vois sitten käveleskellä pienen lenkin muutenkin. Muuten meinaankin sitten ottaa ihan vaan hölläillen voice of finlandin merkeissä.

Semmosta!

rakkaudella,

Sartsa

ULOSPÄÄSYÄ ETSIMÄSSÄ

 Eilinen päivä oli aivan hanurista. Heti aamulla jo tiesi että parasta ois jäädä vaan peittojen alle koko päiväksi. Edellisyö meni taas ihan pipariksi koska näin jälleen unia jossa rakkaita kuoli mun ympäriltä. Mä vaan jouduin seuraamaan toivottamana vierestä. Näitä kamalia painajaisia mä oon nyt nähnyt aika usein viime aikoina. Yhtenä yönä viime viikolla näin unta jossa menin töihin ja kaikki mapit oli poltettu. Ne oli kyllä paikallaan hyllyssä mutta hiiltyneinä. Minä sitten itkien niitä koitin putsailla koska pelkäsin että niiden polttaminen tulis mun syyksi. Kaikki noita kamalia unia yhdistää toivottomuuden tunne. Kamalia asioita tapahtuu ilman että mä voin tehdä yhtään mitään. 

Eilen sitten väsymyksestä seuras ketutus ja töissä oli kyllä todellinen vaaramomentti että olisin sanonut paljon pahemmin kuin mitä tarkoitin. Kyllä mä esimiehelle taas kerroin mikä tilanne on ja hän oli kyllä kovasti kauhuissaan. Sanoi että voin lähteä kyllä kotiin jos siltä tuntuu. En mä halunnut. En oikeesti halunnut. Se vähän kummastutti mua sillä aivan selkeästi olisin tarvinnut lepoa eikä tuota meihemiä mikä töissä vallitsee. Jäin kuitenkin siis ja sain suoritettua päivän mielestäni ihan ok. Päivän päätteeksi mä olin niin poikki että istuin vaan pitkän tovin työtuolissani vaikka olin jo koneet sammutellut. Oli todella työn takana saada ittestään irti että lähtee kävelemään kotiin. Meinasin jo soittaa Akia hakemaan mutta päätin että raitis ilma tekee vaan hyvää. En haluaisi myöskään joka ikinen päivä tuoda tuota väsymystäni ja työjuttuja kotiin ja kaataa Akin niskaan. Se ei oo reilua. Mutta kun ei mulla oikein oo muita tässä kenelle asioita purkaa. Ja purettava on etten oo kun kävelevä aikapommi. Välillä musta tuntuu ittestä siltä että sellainen mä oon tällä hetkellä. Että mä joku kaunis päivä sanon liian pahasti jollekin joka ei sitä ansaitse. Yritän välttää sitä ja sauhuta sitte kotona. 

Ilta päättyi kovin äkkiä sillä päätettiin molemmat mennä nukkumaan jo ennen kaheksaa. Akilla oli taas todella aikainen herätys töihin ja mulle sopi paremmin kun hyvin mennä samaan aikaan nukkumaan. Vaihdoin tyynynkin että jos se auttais parempiin uniin. Juteltiin hetki vielä kaikkea höpöhöpöä josta tuli hyvälle tuulelle. Sitten suukko ja unta palloon. Niinpä sitten näin unta että mulla, tai luulenpa että oli mun ja Akin yhteinen, oli 4v Aliina niminen tyttö. Me oltiin just muutettu Akin vanhempien taloon jota me alettiin remppaamaan. Paikkakuntakin oli uusi. Nyt mä tietenkin heti otan tähän positiivisen kannan ja oon sitä mieltä että tämä uni on osoitus siitä että muutosta ois tiedossa. Ja kaikesta päätellen parempaan. Katotaan siis mitä tuleman pitää.

Tänään mä oon menossa työpsykologille ekaa kertaa. Mä toivon että voisin käydä hänen juttusillaan sitten mahdollisesti muutenkin. Jos sais hänelle käydä purkamassa oloaan niin ei kotona tarvii. Sais apua tähän jaksamiseensa ja alkais nähdä valoa tunnelin päässä tähän työtilanteeseen. Oon monta kertaa sanonut että onneksi tällä hetkellä muuten on asiat kunnossa niin kestää paremmin tämän työstressin kanssa. Olisin jo luhistunut kokonaan jos muillakin elämän alueilla ois yhtä hankalaa. En siis voi edes käsittää tällä hetkellä miten huonossa jamassa oon ollut silloin edellisen loppuunpalamisen jälkeen kun lähes kaikki elämässä oli vinksallaan. Sellaseen tilanteeseen en kyllä päästä asioita enää. Toisaalta, oonhan mä täysin eri ihminenkin kun silloin.

Erityisherkkänä tyyppinä ympäristön negatiivisuus on mulle todellista myrkkyä. Mä en kerta kaikkiaan pysty olemaan sellasessa ilmapiirissä joka on negatiivinen tai vihamielinen. Se tuntuu syövän mua elävältä. Tässä tilanteessa kun tämän koronapaskan kanssa eletään niin etenkin tuolla koulupuolella ei voi millään välttyä siltä että ne ilonpilkahdukset on aika vähissä. Enkä nyt sano tätä valitettavasti edes uupuneen silmin vaan tää on tosiasia. Jatkuva epävarmuudessa eläminen ja eipäsjuupas leikki on kyllä vienyt motivaation ja mehut kaikista. Mä oon sitä mieltä että etäopetukseen siirtyminen tois työrauhan kaikille. Osa opettajista kokee maskin niin ahdistavana etteivät pysty sen kanssa puhumaan koko tuntia. Siitä seuraa että tunnit täytyy viedä läpi niin että oppilaat tekee enemmän tehtäviä. Opea itteäänkin turhauttaa kun ei voi tehdä tunneilla niitä asioita joita on suunnitellut. Mä ymmärrän tämän kaiken oikein hyvin. Kyllä muakin maski ahdistaa kun sitä koko päivän pitää. Iltapäivällä jo hapenpuutteen huomaa kun pää kipeytyy ja hengitys muuttuu raskaammaksi. Ja mun siis ei tarvi puhua edes ollenkaan.Huh. Koko ajan tulee uutta, ei vaan ohjeistusta, vaan tällä hetkellä määräystä ylemmältä taholta. Maskipakko. Ei saa käytää visiiriä. Ei saa juoda kahvia yhdessä työkaverien kanssa ellei pysty pitää 2m välejä. Eli käytännössä ei pysty ollenkaan sillä saman pöydän ääressä voi nipin napin 2 olla jos istuu pöydän eri päädyissä. Itse oon sitten päätynyt juomaan kahvini työpisteellä. Toisaalta mä koitan myös suojella itteäni eristäytymällä porukasta sillä sitä negatiivisuuden määrää en oikein kestä mikä ilmassa velloo. Aika vähän on enää naurua ja vitsailua. Enemmän kriittistä keskustelua. Ja mä ymmärrän sen erittäin hyvin. Sitähän munkin tekis mieli tehdä kaiken aikaa ja sitähän mä nyt oon itte esimiehilleni puhunut kun tätä omaa tilannettani olen avannut. Se tuo mulle entistä enemmän pahaa mieltä sillä mun periaate on mieluusti löytää asioista positiiviset puolet. Mikähän se nyt sitten tässä hetkessä on?? Ehkä se, että on sentään töitä ja ne on ihan mielenkiintoisiakin. Ja että sen negatiivisuuden verhon takana lymyilee aivan loistavan ihania työkavereita. Nyt täytyis vaan löytää tie ulos tästä kaikesta mustasta. Pelkään etten pysty itteäni vetämään kuiville jos ympärillä koko ajan ollaan tuomassa lisää negaa. Uskon edelleen vahvasti siihen, että negatiivisuus ruokkii negatiivisuutta ja päinvastoin. Jotain täs tarvii keksiä mutta jaksaminen meinaa olla niin vähissä etten tiedä kykenenkö.

Sanoin eilen esimiehelleni nuo lähes samat sanat kun tuumasin että mun on mahdotonta oppia tai omaksua mitään uutta tällä hetkellä. Pieni ja yksinkertainenkin uusi asia tuntuu mulle aivan ylivoimaiselta. Ehkä tämä on lopputulema siihen, että oon nyt jo ainakin reilun vuoden jatkuvasti opetellut uusia juttuja. Mun työnkuva ei oikein missään vaiheessa oo vakiintunut mihinkään. Se, että edellisessä työpaikassa tein koko 8 tuntia lähes tauotta töitä ei tunnu tällä hetkellä missään. Se oli kuitenkin töitä lasten kanssa ja se ei kerta kaikkiaan tunnu mulle edes työltä. Siitä vaan sai mielummin virtaa. Nyt kun pyöritän papereita ja hyvin usein jää tauot pitämättä ja ruokatuntikin on välillä vähän torso niin ei tunnu jaksavan.

Täs kun mä kirjoitan näitä juttuja niin tulee koko ajan kirkkaampana mieleen, että mun pitäis lopettaa uutisten lukeminen ja keskittyä kaikenmaailman positiivisiin hömppäjuttuihin vaan. Tankata itteeni sellasta positiivista energiaa joka paikasta mistä vaan saa. Karttaa kaikin voimin tilanteita jotka tiedän että on raskaita ja negatiivis sävytteisiä. Alkaa passivoitumaan töissä niin, että en koita koko ajan pelastaa itteäni tai muita. Töihin ja niiden järjestelyihin liittyvät asiat kuuluu esimiehille, mun on pakko nyt antaa vaan olla miettimättä mitään parannuksia mihinkään. Mentävä vaan päivä kerrallaan ja hoitaa asia kerrallaan. Rakentaa oma vaaleanpunainen kupla johon ei mikään paskakorona tai muut pääse ollenkaan. Tätä täytyy yrittää. Tykittää hyvää musiikkia, rentouttavaa telkkarihöpöhöpöä, lukea positiivisia tekstejä, olla yhteydessä ihaniin ystäviini. Sulkea puhelin aina iltaisin kuten tein eilenkin illalla. Pakkohan tässä on lakata rypemästä ja alkaa taas elämään.

rakkaudella,

Sartsa

HEMMOTTELUVIIKONLOPPU

 Heräsin illansuussa makoisilta päikkäreiltä kotisohvalta ihanan pörröpeiton alta. Viikonloppu on vaatinut tällä kertaa veronsa, niin ihana kun se on ollutkin. Meillä on nimittäin tosi kiva reissu takana tuon mun mielitiettyni kanssa.

Lähdettiin eilen aamupalan jälkeen kohti Hankasalmea ja Revontuli resortia. Mä olin saanut Akilta lahjaksi hemmotteluloman johon kuului yö lasi iglussa, tervetuloskumpat ja 3 ruokalajin illallinen. Voi että mä odotin tätä. Halusin unohtaa arkiset ajatukset ja työstressin hetkeksi kokonaan. Olla vaan aivan rauhassa ja tyhjätä pään.

Vielä menomatkalla mulla oli kierrokset ylhäällä noista aiheista joista postasinkin. Mitäs menin lukemaan niitä lehtiä aamupalalla. Päädyin paasaamaan ajomatkan ratoksi aiheesta ja sen sivusta hyvän tovin kunnes tajusin lopettaa. Ihan itse tajusin ettei Akin tarvinnut. Vitsi että sillä on pitkät hermot ❤️

Me saavuttiin tuonne Resortille klo 16 jälkeen ja saatiin avaimet. Ekana kiinnitin huomion respan vieressä olleeseen keilahalliin ja katoin ettei kenelläkään ollut siellä maskeja. Siis ei yhdelläkään niistä lähes 20 ihmisestä. Ajattelin että selvä juttu, onneksi saa olla ihan omissa oloissaan. 

Meidän "mökki" oli sellanen vähän kodan mallinen jossa oli lasinen katto yläkerrassa joten tuntui kun ois nukkunut taivas alla. Ihana 😍 Mietin kyllä, että miten siellä kesällä sais kuluttua mutta nyt ei tietenkään ollut ongelmaa kun oli pimeä. Jostain olin toki lukevinani että hintaan kuuluu nukkumamaski, niitä ei mistään löytynyt, mun ajateltiin sitten että oisko näin että niitä saa just sitten valoisaan aikaan.

Kun astuin eka kertaa sisään lasiovesta niin vastaan tuli ihana puun tuoksu. "Mökki" oli kokonaan puuta. Lattiat, seinät, katot ja kaikki. Meitä kovasti ihmetytti se, että jopa saunan lattia oli puuta. En oikein ymmärrä miten se voi pysyä hyvänä. Sama ihmetys oli keittiön tasojen kanssa. Rakennustekniikasta mitään ymmärtämättömänä en oo koskaan törmännyt pintoihin jotka kosteissa tiloissa vaikuttaa lähes raakapuulta. Mutta eipä siitä sen kummempaa 😊

Hauskuus mökissä oli myös se, että vessa oli aivan minimaalisen kokoinen. Sinne piti mennä valmiiksi sivuttain ja operointitila oli kyllä aivan nolla. Yhtään isompi ihminen sinne ei ois mahtunutkaan. No, tämä lähinnä vaan nauratti. Asiat sai hoidettua kyllä. 

Vessan lisäksi myös sauna ja suihku oli kyllä niin minimaaliset jollaisia en ollut koskaan nähnyt. Enkä moista saunaa muutenkaan. Ensinnäkin, suoraan olohuoneesta oli ovi saunaan mutta se oli alhaalta vähän auki kuten saunaovet yleensä on. Kiuas oli heti oven takana ja lauteet oli niin pienet että siihen mahtui todella nipin napin meidän pikku pyllyt 😁 Tuo sauna oli niin eksoottinen että se oli ihan pakko testata. Saunan lauteitten vieressä oli sitten suihkukoppi jossa mahtui jotenkuten peseytymään kun ei kauheesti kääntyillyt 😂 Mä en tajua miten tuo systeemi toimii pidemmän päälle jos miettii että vettä heitetään kiukaalle joka on olohuoneen ovella ja että sitä vettä roiskuu väkisinkin sinne olkkarin puolelle. Osaatteko mielikuvitella?? No ei se tietty mulle kuulu mutta ihmettelen vaan. Ai niin ja mainitsinhan mä jo että saunan lattia oli puuta 😲 Olipahan vaan taas kokemus tämäkin ja sellasena se otettiinkin. 

Semmonen se.. 

Olohuonetilaa oli yllinkyllin ja siinä ois isompikin porukka istunut ihan tilavasti. Alla olevassa kuvassa meidän kamat ikävästi levällään mutta sille nyt ei voi mitään 😁

Mä tykkäsin tosi paljon tuosta sisustuksesta. Puunvärisen ja mustan yhdistelmä on mulle todella mieleen. Seinillä oli tuon kuvassa näkyvän tyylisiä peuratauluja jotka jotenkin sopi tosi hyvin. Samoin kaikenlaiset karvaiset taljat ym vähän pohjoisen fiilistä tuovat elementit sopi tuohon comboon todella hyvin. 

Kapeita portaita pitkin sitten kiivettiin yläkerran taivasmakkariin. Voi hitsi että oli upea näkymä. Magee ajatus että voi nukkua vähän tosiaankin kun taivasalla. 

Illalla otettu kuva 

Hemmottelupakettiin siis kuului 3 ruokalajin illallinen. Pitkästä aikaa pääsi oikein herkku ruokien äärelle. Mua ilahdutti heti alkuun se, että pöytiä tässä ravintolassa oli niin vähän ja etäällä toisistaan ettei tarvinnut kyllä olla lähietäisyydellä kenenkään kanssa. Tämä ravintolakin oli sisustettu hyvällä maulla ja oli oikein viihtyisä. 

Mä aina tykkään siitä että ruokaa odotellessa voi mutustella leipää. 

Alkuruoaksi oli hitaasti haudutettua hirvenfileetä, tyrnisipulihilloketta ja kantarellipikkelsiä. Lisänä vielä tuoreyrttisalaattia ja valkotryffeliöljyä. 

Pääruoaksi sai valita fasaaninrimtaa tai paistettua ahventa. Mä otin ahventa koska oon aina vähän vierastanut riistalintuja ja niiden tummaa makua. Valintani oli aivan loistava. Ahvenen lisäksi oli röstiperunaa ja valkoviini-voi kastiketta. 

Jälkkäriksi saatiin puolukkakukkoa ja kinuskijäätelöä. Aivan taivaallisen hyvää 😋

Kyllä tämmöset ruokaelämykset on ihania aina välillä. Niistä jää niin pitkäksi aikaa muistijälki ja kaikenlisäksi näistä voi aina ottaa vähän vinkkiä omaan koksaamiseen. 

Aamulla kun on just noustu sateiseen aamuun

Tuli kyllä hyvät unet ja oli ihana herätä pisaroiden ropistessa ikkunaan. Harmittavaa että oli niin harmaata mutta ei se tunnelmaa dropannut.

Aamupala oli ihan perus hotelliaamiainen. Aina yhtä hyvä. 

Myös aamupalaravintolassa oli muun ruuan lisäksi myös silmänruokaa. Tykkäsin sisustuksen pienistä yksityiskohdista kuten vanhoista hirsistä tehdyistä lampunjaloista ja antiikkimööpeleistä.

Voi kun pääsis useammin valmiiseen aamupöytään. 

Olisin mä kyllä voinut jäädä vielä ainakin toiseksikin yöksi. Huomasin ikäväkseni että vaikka puitteetkin vaihtui niin ihan kokonaan mä en työasioista päässyt irti. Kaikkein tylsimmältä tuntui kun näin jopa työunta viime yönä. Että kyllä huolestuttaa tämä.

Näitä irtiottoja on jo kovasti ikävä. Ei oo viittinyt mitään hotelliyöpymisiäkään harrastaa pitkiin aikoihin tämän koronapaskan takia. Ehkä vois jatkossa harkita, kun tekee vaan vastuullisesti kaiken.

Nyt vaan uutta viikkoa kohti. 

rakkaudella, 

Sartsa

AAMUN LEHTIKATSAUS AIHEUTTI MIETTEITÄ

 

Täälä ollaan pitkiis tuumingiis 🤔 tykkään lukea oikeen paperilehteä aamupalan avecina. Nii kovasti pal mää ihmettelen toistuvia teemoja.. 

1)Kokonaisten perheiden huonovointisuus. Ihmettely siitä ettei ongelmat näy päälle päin. Eihän ne yleensä näy meistä kenestäkään. Haluaisin ajatella että silloin jos ne näkyy niin joku pysähtyis kysymään onko kaikki ok. Kuinka paljon onkaan sellaista pahoinvointia joka syö hiljaa sisältä päin mutta pusketaan vaan päivästä toiseen eteenpäin, koska niin kuuluu tehdä. Mistähän tuo ajatus kuuluu tulee ylipäänsä. Kuka on päättänyt mikä kuuluu ja mikä on oikein? Ihmisen ei kuulu hajottaa itteään elämällä jonkun toisen elämää. Eikä ainakaan sen takia että yhteiskunta tai naapurit tai joku ihme yleinen hyväksyntä niin vaatii. Kaikilla on oikeus elää just niinkun ittelle parhaaksi on eikä se totta vie oo keneltäkään muulta pois eikä sen takia kenenkään tarvi puuttua toisen elämään. Voi keskittyä ihan vaan omaansa, mahtavaa. Jokaisella on oikeus sanoa että mun elämä on ihan ok. Koitetaan kysyä aina välillä siltä vieressä kulkevalta että mitä kuuluu, onko kaikki ok ❤️

2)Työelämässä johtajien suhtautuminen alaisiin. Pienet herneaivoni sanovat että motivoitunut ja hyvinvoiva henkilöstö on yks isoimmista voimavaroista mitä yrityksellä on. Ellei isoin. Nykypäivän sana kun on tehokkuus niin mun mielestä edellä mainitunlainen henkilöstö tuo juuri sitä. Tehokkuutta. Jatkuva säästöliekillä eläminen on tuntunut hautaavan alleen sen, että ei ihmisistä saa tehokkuutta irti ajamalla loppuun ja raastamalla selkärangasta kaiken irti niin kauan kun sitä kestää. Tässäkin kohtaa esimiehet vois joskus kysyä mitä kuuluu. Miten sun työt etenee, onko sulla sopivasti työtä ja että jos sä saisit päättää niin mitä muutoksia tekisit työhösi. Väitän että parantais motia ja työhyvinvointia kun olis fiilis että mun työtä arvostetaan ja mulla on sanavalta. Me henki on  esimiehen paras ystävä sillä se auttaa ottamaan luomukeinoin tehokkuutta työntekijästä irti. Kysytään sielläkin siis välillä että miten menee ja kuullaan kans 🤩

3) Yhä nuorempien lasten valjastaminen johonkin ohjattuun muottiin. Tässä kohtaa viittaan 5v eskariin menosta mutta samaan kategoriaan liittyy monet muutkin asiakirjat. Itte oon jonkun verran töiden vuoksi seurannut sekä päiväkoti-että koulumaailman touhuja ja todennut miten ammattitaitoisia ja työlleen omistautuneita tyyppejä siellä on töissä. Osaavia, aikaansaavia, välittäviä, innovatiisia, idearikkaita. On surullista että heidän työnsä on enenevässä määrin mennyt kaikenmaailman uusien strategioiden ja toimintatapojen suunnitteluun, paperien pyörittämiseen ja siihen että kaikki toiminnot kaikissa taloissa yritetään yhdenmukaistaa. Mihin häipyi luotto alalla työskentelevien ammattitaitoon tietää juuri omalle talolleen, ryhmälleen, koululleen tai luokalleen sopivat tavat päästä tavoitteisiin. Lapset on erilaisia, ryhmät ovat erilaisia, talot ovat fyysisesti erilaisia. Mikä sopii yhdelle ryhmälle ei sovi toiselle. Unohtuuko kaikkien uusien suunnitelmien ja paperipumaskojen alle se kaikkein tärkein, lapset. Aika joka menee kaikkien uusien ylemmältä taholta tulevien hienojen korulauseiden rustaamiseen (jotka monet pölyttyy valmistuttuaan mappeihinsa) voisi käyttää ihan vaan läsnäoloon. Oltais hetken aikaa ihan vaan näissä mitä nyt on mietittynä. Keskityttäis siihen että jokainen lapsi, oli hän sitten ihan minkä ikäinen vaan, vois mennä nukkumaan ajatuksella että mut on tänään nähty ja kuultu. Mä ja mun asiat on tänään olleet tärkeitä jollekin. Ja että huomennakin mä voin hyvillä mielin mennä oppimaan uutta koska musta välitetään. Sitä ei lopulta korvaa mikään hieno suunnitelma, kalliit välineet tai upeat modernit puitteet. Koitetaan pysähtyä parhaamme mukaan ja kysyä myös sieltä junnuosastolta että mitä kuuluu, kuulla ei vaan kuunnella ja nähdä eikä vaan katsoa. ❤️❤️

Nämä edellä mainitut aiheet on todella usein toistuvia mediassa. Ihmetyttää ja surettaa ettei näihin tunnu olevan kenelläkään halua tarttua. Monessa kohtaa jatkuva kiire hautaa alleen kaiken kehittymisen, läsnäolon ja jopa aika usein toimintaedellytyksetkin. Uusia ideoita ja käytänteitä tulee esim työelämässä liukuhihnalta eikä niitä kukaan ehdi kunnolla oppia ja omaksua. Työn hallinnasta tulee kaoottista. Sammutellaan epätoivon vimmalla tulipaloja sieltä ja täältä. Ihmiset väsyy ja pitkät sairaslomat on enemmän sääntö kun poikkeus. 

Omassa työssäni olen monta kertaa surrut esim hiljaisen tiedon päästämistä ovesta ulos ilman että sitä yritetään saada jäämään käyttöön. Ihan kuin uudet tuulet tulis ja pyyhkis kaiken vanhan roskan  pois. Vanha ei aina oo mitään tunkkaista ja roskakoriin joutavaa vaan ainakin omasta kokemuksesta todella arvossa arvaamattomassa. 

Jos painaiskin vähän jarrua että ehtis hetken hengähtää. Tasoitettais kierroksia ja annettais mahdollisuus ottaa tämä hetki ja nämä hommat haltuun. Ei koko ajan tarvi keksiä uutta, innovoida, olla miettimässä ylihuomista jos tämäkin päivä ontuu. Otettais tämä hetki haltuun.

No joo, kunhan taas mietiskelen. Joku saa varmaan tälläsistä mietinnöstä oikein palkkaakin kun kuuluisivat työnkuvaan 😂😂 minä rassaan aivojani ihan omaksi ilokseni.

Tee mukava viikonloppu 😍

rakkaudella, 

Sartsa

PIENIÄ ASKELEITA MUUTOKSEEN

 Eilen mä olin niin poikki että nukahdin kahdeksan aikaan sohvalle ja heräsin kun Aki tuli puolen yön aikaan kotiin. Nyt tuntuu etten mä kyllä nukahtamislääkkeitä tähän kohtaan tarvi.

Aamulla ylös nouseminen ja töihin lähtö tuntui taas tosi raskaalta. Jalat oli kun tervaan valetut ja piti pakottaa ittensä sängystä. Ehkä mä oon vaipumassa talviuneen. Onneksi tuo kävelymatka sen verran piristyttää ettei tarvi päivää aloittaa aivan sumussa.

Tänään mä yritin taas viedä asioita eteenpäin ja esitin huoleni omasta ja muidenkin jaksamisesta korkeammalle taholle. Tuntuu että en voi olla vaan hiljaa vaan on pakko yrittää ratkoa asioita. Se on mun yks helmasynneistä. Mä haluan aina selvittää kaikki asiat ja kulutan joskus tarpeettomasti energiaani mutta se nyt vaan on mun tapa toimia. Ja ehkä selviytyäkin. En tykkää siitä että asioista vaan jauhetaan jossain selän takana vaan haluan olla omalta osaltani luomassa jotain uutta ja parempaa. Olla osa ratkaisua mieluummin kun osa ongelmaa. Usein vaan esim töissä itellä on aika pienet mahdollisuudet vaikuttaa asioihin. Nyt olin positiivisesti yllättynyt että sain aika nopeasti vastauksenkin ja mun viesti otettiin hyvin vastaan. Muutoksia on tulossa, katotaan nyt sitten mitä ja millä aikataululla.

Päivä meni tuon alun hankaluuden jälkeen ihan suht ok. Esittelin mun esimiehelle mun To do listan jossain kohtaa. Hän on neuvonut mua joskus laittamaan asioita listalle ja nyt esittelin 16 kohdan tämän viikon tehtävälistani. Kyllähän hänkin hiukan päivitteli että jo on tekemistä. Enhän mä millään ehdi tekemään kaikkia vaikka kuinka tahtoisin. Se on vaan valitettava totuus mun työstä. On jätettävä tekemättä.

Nyt kutsuu taas sohva ja telkkari. Taitaa uni tulla tänään aiemmin kun eilen mutta ei se mitään. 2 päivää jo töitä lusittuna tältä viikolta ja ihana viikonloppu lähenee.

rakkaudella, 

Sartsa

APUA HAKEMASSA

 Viime viikko oli t o d e l l a raskas. Mitään sinänsä ihmeellistä ei tapahtunut mutta päivät oli töissä kiireisiä eikä taas tauolle oikein jäänyt aikaa. Valitettavasti. Moni on mulle sanonut että kyllä tauot pitää ehtiä pitää ja ettei niin kiire voi ollakaan. Mä kuitenkin väitän että viime viikolle osui sellasia deadline hommia että ne oli pakko saada hoidettua juuri silloin. Aika paljon mun työ sisältää juurikin tuollaista aikataulutettua asiaa. Että on olemassa itsestäni riippumattomista syistä joku ajankohta jolloin asiat on oltava tehtynä. Aika usein ne liittyy jotenkin raportointeihin tai tilastoihin. Tilastoja tehdään mm valtion osuuksia silmällä pitäen. Kunnat saavat siis rahaa tietyistä opiskelijoista jota hommaa sitten seurataan erinäisiä lukuja tilastoimalla. Näissä on usein niin että huolimatta onko koulu iso vai pieni niin hommaa on saman verran. Mullakin tuossa luotsattavana on 3 erikokoista koulua joissa kaikissa on omat juttunsa. Ei paljon auta että joku sanoo että priorisoi. Usein samat asiat samoilla päivämäärillä täytyy tehdä jokaiselle koululle yhtä aikaa. Siinä ei oikein auta muuta kun pidentää päivää että ehtii.

Noh, viimein kun perjantai koitti niin oli kyllä sen verran mahtava fiilis että päätin heti etten tee yhtään mitään. Uhkasin makailla vaan sohvalla koko illan mutta sitte päätinkin että lähdetään syömään paikalliseen pubiin hampurilaiset. On kiva kannattaa oman paikkakunnan yrityksiä ja siinä ajatuksessa mentiinkin pub Koloon. Mä tykkään kyseisestä paikasta ja siellä tuli kesällä käytyä terassilla musavisassa muutaman kerran. Oli tosi hyvät hampparit kyllä että mennään toistekin.

Terassi on vain haave... 

Viikonloppuna muuten vaan koitin ottaa rauhallisesti ja tehdä kivoja asioita. Aki on kyllä ihanaa seuraa kun voin aivan rauhassa laiskotella eikä tuu ikinä tunnetta että hän jotenkin ajattelis että helkkarin laiskiainen. Hän ymmärtää mua ja antaa mun huilata jos sellaseen on tarve. Akihan se muutenkin kaikista parhaiten tietää tämän mun jaksamisen ongelmat. Se jaksaa kuunnella mun valitusta ja ajatusten purkua. Tai jos ei jaksa niin ei ainakaan näytä sitä mitenkään. Rakas vaan kuuntelee aikansa ja sitte sopivasti vaihtaa puheenaihetta. Just niinkun pitääkin. 

Mun oli kauan aikaa tehnyt mieli käydä kirppareilla ja niinpä me lauantaina lähdettiinkin Jämsään kirpparikierrokselle. Ei ollut turha reissu kun löysin vihdoin itelleni toppatakin. Aivan tavallisen pusakkamallisen untuvatakin. Mua palelee nykyään usein niin nyt on kivempi ulkoilla kun pysyy lämpimänä. Oon edelleen kävellyt työmatkat vaikka ois kuinka väsyttänyt. Autoraukka on seisonut paksun lumipeitteen alla parkissa jo pari viikkoa.

Viikonloppu oli ihanan rentouttava enkä olisi halunnut sen loppuvan. Sunnuntaina lähdettiin laavuilemaan. Oli aivan mahtavaa istua rauhassa laavulla tulen äärellä kun ympäriltä ei kuulunut mitään. Saattoi vaan rauhoittua hetkiseksi.

Tänään sitten tämä viikko alkoi nihkeissä merkeissä kun sydän takoi hiukan liian tiuhaa. En ois halunnut mennä töihin. Olisin vaan halunnut jäädä Akin viereen makoilemaan. Tai oikeestaan koko päiväksi vaan peittojen alle. Piiloon pahaa maailmaa. 

Kävin mä työterveyslääkärilläkin tänään. Tuli hyvä mieli siitä että mun asiat otettiin tosissaan. Laitettiin täydellisiin labroihin sydänfilmeineen että varmistuu ettei mun oireet oo sydänperäisiä. Psykologille varattiin aika myös. Tuntuu hyvältä päästä juttelemaan jonkun kanssa puolueettomasti jaksamisestaan. Toivon mukaan asioihin saadaan muutosta. Työterveysneuvottelu olisi myöskin tarkoitus käydä tässä jossaun välissä. Eiköhän nämä tästä lutviinnu. 

Tämmösillä fiiliksillä tähän viikkoon. 

rakkaudella, 

Sartsa

VIIKONLOPUN VIBAT

 Juupa juu.

Torstaina sitten töissä talo täyttyi teineistä ja opettajista. Koko päivä hirveetä hässäkkää ja rallia sinne tänne. Heti meni pari tuntia ylitöiksikin mutta se on sellasta. Jännä oli huomata miten fiilikset vaihteli alun ihmettelystä että mitä nyt pitäis tehdä sellaseen epätoivoon ja lähes pelkoon että mitähän tuleman pitää. Haluaisin niin kovasti saavuttaa sellaisen rauhan töiden suhteen mutta en voi sille mitään että tällä hetkellä on näin. Ehkä mä oon nyt vaan jotenkin niin epävarma itteni kans että sen takia en pääse sellaseen rentoon työmoodiin.

Vielä ei olla sen kummemmin juteltu esimieheni kans näistä tulevista kuvioista. Sen aikakin on tultava jossain kohtaa. 

Onneksi tämä alku oli tälläinen pehmeä että ennen kuin huomaskaan niin viikonloppu koitti. Meillä ei ollut mitään suunnitelmia viikonlopun varalle mikä tuntui mahtavalta. Perjantaina illalla siis me vaan käytiin ruokakaupassa ja haettiin perjantaipitsat. Otettiin kotona ihan rennosti telkkarin äärellä vattat pullollaan. Parasta! a

Lauantaina me sitte päätettiin lähteä käymään eka kertaa tälle vuotta vähän laavuilemassa. Me ei oikeastaan olla retkeilty missään sen jälkeen kun muuttohulinat alkoivat. Nyt oli jo korkea aika. Oli jo ikävä sitä nuotion tuoksua ja tunnelmaa. Tänään vielä kun oli kunnon pakkaspäivä niin luonto ympärillä oli kuin taideteos. Kerta kaikkiaan upea sininen taivas ja valkoiset puut sitä vasten. Pitkästä aikaa sai seisoa kuuntelemassa hiljaisuutta kun ympäriltä ei kuulunut yhtään mitään.

Ainut inhottava huomio oli se, etten mä meinannut tarjeta ollenkaan. Ei osaa ihminen pukea pakkaseen kun ei oo aikoihin pakkasta ja kunnon talvea ollut. Ihmettelin kyllä itekseni että mittari oli näyttänyt vaan 8 pakkasastetta kun lähdettiin kotoa. Pitäis kyllä pärjätä. Noh, kun päästiin takaisin kotiin niin mittarissa törrötti - 16 astetta. Hrrrr!! Ei ihme että oli vähän palellut.

Viikonloppu huipentui sunnuntaina Jyväskylän reissuun. Lähdettiin käymään Akin tytön uutta kotia katsastamassa ja samalla yritin käydä vaateostoksilla. Alemyynneistä. Koska mä aivan todellakin tarviin vaatteita. Kaikki on rikki tai nukkaisia ryysyjä. Oikeesti tilanne on se, että mä käytän aina samoja vaatteita joista osa on oikeesti rikki. Säälittävää. Mutta ei tullut ostoksista mitään. Mä en kerta kaikkiaan vaan jaksa käännellä niitä riepuja kaupoissa jotka ei näytä henkarilla miltään. Ja jotka mä kuvittelen päälleni kun makkarankuoren. Ei näitä läskejä verhota nätisti millään. Silti töisdä ei oikein voi ilman vaatetta kulkea joten eipä muuta kun nettikauppaan vaan suit sait. Kauppareissulla me päädyttiin burgerille. Tietty. 

Blääh. Uus viikko on alkanut ja eka päivä on takana. Hektinen minkä takia en jaksa nyt mitään. Jaksoin syödäkin ihan nippa nappa. Vähän edes. Nyt sohva kutsuu. 

Pirtsakampaa viikkoa! 

rakkaudella, 

Sartsa

EKAT TYÖPÄIVÄT LUSITTU

 Kirpsakkaa loppiaista! Vuoden ekat työpäivät on lusittuna ja jos miettii fiiliksiä niiden suhteen niin enpäs oikein tiedä. Etukäteen siis jännitti ja pari yötä näin oikein kunnolla sellaisia kauhu unia töihin liittyen. Aina oli jotenkin epätoivoinen olo niissä ja etten pysty hoitamaan niitä hommia joita ois pitänyt. Lähtökohdat siis maanantai aamuna ei olleet aivan parhaat mahdolliset, mutta aloitettava oli. Yritin tehdä pehmeää laskua ja käynnistin työkoneen jo kotona ajatuksella että pääsen sitten iltapäivästä vähän aiemmin kotiin kun aloitan aiemmin. No joo, ei se mennyt niin. Aika nopsaa huomasin että parempi vaan lähteä työpaikalle. Tarkoitus oli muutenkin vihdoin laittaa kansliaa uuteen uskoon vaihtamalla työpistettä ja järjestelemällä paikkoja. Päivän lopputuloksena sain sähköpostin tyhjennettyä kymmenistä viesteistä ja hoidettua niihin liittyvät asiat, hoideltua kaikki laskut eteenpäin ja muutenkin saattamalla asiat ns. ajan tasalle. Kun muut palaavat torstaina niin siinä ei enää sen kummemmin vanhoja rästejä ehdi tuumaaman vaan uusissakin on täys työ. Hyvä siis, että sain tuohon pisteeseen asiat.

Fiilis kaikenkaikkiaan oli jännästi välillä jopa paniikin omainen. Päässäni takoi vaan että apua miten paljon tätä hommaa tässä on ja että miten mä selviän. Siis ensimmäistä kertaa mä huomasin jo etukäteen murehtivani sitä etten mä selviydy, en pysty enkä kykene. Pala oli kurkussa, välillä itketti. Tunne helpotti hiukan loppupäivää kohti kun työt tuli tehtyä yks kerrallaan ja pääsi niihin kunnolla kiinni. Päivä sitten päätyi 2 tuntia ylitöiden puolelle lopulta. 

Eilinen olikin sitten jo henkisesti vähän helpompi. Tunsin helpotusta siitä että asiat tuli tehtyä niin pitkälle valmiiksi. Sain korjailtua mokia joita olin tehnyt ennen joulua. Ihme kyllä, en tuntenut niistä mitään suurempaa syyllisyyttäkään. Enkä ruoskinut tällä kertaa itseäni. Sain myös jutustella työkavereitten kanssa tovin kun tulivat jo jotain valmisteluja tekemään ja viihdytin itseäni hyvällä lounaalla.

Esimieheni eivät vielä tulleet fyysisesti paikalle mutta kävimme viestien välityksellä keskustelua mun tilanteesta ja sovittiin että istutaan alas puhumaan jahka arki alkaa.

Asia tuli puheeksi kun sähköpostiin oli tullut mainos Uuvuksissa nimisestä kirjasta. Tarkemmin sanoen työkirjasta ja itse kirjasta. Tuntui, että opus vois olla        ajankohtainen ja tässä vaiheessa oon valmis ottamaan vastaan kaikenlaista self helpiä    jaksamisen tueksi. Kysyin siis esimiehiltäni luvan tilata kyseinen kirja ja sain sen. Kehityskeskusteluhenkiset jutustelut käydään tosiaankin sitten tässä kohtapuoliin ja oonkin nyt mietiskellyt omalta puoleltani jotain ehdotuksia siihen miten työpainetta voi hiukan vähentää. Tai keventää edes. Muutamia ehdotuksia tuli mieleen ja katotaan nyt mitä saadaan aikaan. Se oli jo positiivinen juttu itsessään että ylipäänsä on jotain mistä lähteä liikkeelle. Ensimmäinen ajatus kun oli että mitään ei oo tehtävissä. Työn kuormittavuus ei ole mun esimiesten "vika" vaan ongelma on laajemmin rakenteissa. 

Oon yrittänyt uupumustani hoitaa levolla. Oon ihan fyysisesti vaan antanut itselleni luvan levätä ja maata sohvalla telkkaria töllötellen. Se tuntuu helpottaneen oloa ainakin vähän. 18.1 mulla on sitten työterveyslääkäri jonka kanssa haluan käydä juttelemassa siitä miten jatkossakin jaksaisin. Voimia on mutta kovin tuntuu särkyvältä olo. Pelkään paineensietokyvyn puuttumista. Toisaalta, täytyi pitää mieli avoimena ettei maalaa piruja jo valmiiksi. 

Noh, yritetään ulkoilemalla hankkia myös lisää jaksamista ja hyvää mieltä. Ihanan talvinen sää on ollut nyt koko alkuviikon ja tänäänkin. Lunta on melkoisesti ja ulkona näyttää tosi kauniilta. Siitä, jos mistä, saa paljon virtaa jaksaa. 

Kivaa talvipäivää, tee sitä hyvä 😊 Ulkoile ja lelli rakkaitasi. 

rakkaudella, 

Sartsa

JOKILAAKSON MATKAILUPUUTARHA LAPUALLA

Haluan palata vielä toviksi jouluvierailuun kotikonnuille Lapualle. Tänä vuonna olosuhteista johtuen ei ollutkaan niin montaa paikkaa vierailtavana kun yleensä. En uskaltanut mummaa tai muita iäkkäämpiä sukulaisia käydä tapaamassa lainkaan vaikka he varmaan itse olisivat kovasti toivoneet. En yksinkertaisesti uskaltanut enkä halunnut ottaa sitä riskiä että tartutan heihin mitään pöpöjä. Niinpä aikaa säästyi muuhun ja onneksi on paljon sellaista kivaa mitä voi tehdä ilman suurempia kontakteja. Lapualla on aivan upea retkikohde ihan keskustassa aivan Tuomiokirkon naapurissa. Kyseessä on Jokilaakson matkailupuutarha jossa nähtävää piisaa niin kesällä kun talvellakin. Oon kerran muutaman kuvan postaukseen tainnut laittaakin kyseistä paikasta kesällä. Ohitin sen kuitenkin aika kevyesti niin tehdäänpä vähän laajempi päivitys asiasta. Akia en oo syystä tai toisesta sinne vielä ehtinyt aiemmin viemään mutta nyt korjattiin tapanin ajelulla sekin asia. Matkailupuutarha siis sijaitsee vanhan kouluni pihapiirissä ja sinne on istutettu satoja kukkia ja muista kasveja joita kesällä voi ihailla ja ehkä ottaa vaikka vähän vinkkiä omaan puutarhaankin. Omana alueenaan on myös englantilaistyyppinen hyötykasvitarha sekä lukuisista omenapuista koostuva omenapuutarha. Joka puolella on kauniita istutuksia ja hauskoja ideoita miten vanhaa voi käyttää uudelleen ja valjastaa ihan toisenlaiseen käyttöön. Kesällä alueella on myös lampaita ja kaneja sekä sorsia laumoittain sillä niille riittää ruokkijoita. Omien lasteni rippikuvia on otettu myös kyseisessä paikassa sillä siellä kauniita kuvauspaikkoja riittää. Kahvila Nukkeruusu palvelee myös alueella. Kaikenkaikkiaan kiva vaikkapa jaloittelupaikaksi pitkän ajomatkan varrelle. Jos on vain ohikulkumatkalla. Voi kesällä vaikka piknikille piipahtaa laiturille tai lukuisille muille kauniille taukopaikoille keinuista penkkeihin.

Näin talvella tietenkin kasvit ovat talviunessa ja lumipeiton alla mutta itse puutarha on kaikkea muuta kun talviunessa. Hauskaa nähtävää on joka puolella ja näin aikuisenakin oli kiva vielä bongailla vaikka tonttuja pitkin puutarhaa. Niitä oli siellä paikassa jos toisessakin. Alla muutamia kuvia alueelta. Suosittelen ehdottomasti pistäytymään. Ja jos olet muualta niin samalla kun jätät auton kirkon ja Jokilaakson puutarhan väliselle parkkipaikalle niin voit piipahtaa tutustumaan kummassakin. 

Viitat ohjaavat tapahtumatorilla kulkijaa

 

Yksi tonttuveijari piti tiukasti kiinni oksista

Kaivon uusi elämä

Maakellarilla oli oma vahtitonttunsa

Lampaat ovat talven poissa niin uudet asukkaat olivat vallanneet tilan

Ihana uusiokäyttö vanhalle koneelle

 

Nämä ja paljon muutakin hauskaa löytyy siis kyseisestä puutarhasta. Lapsille oli näköjään postilaatikko mihin oli voinut pudottaa joulupukin postia ja pieniä siellä oli nytkin innolla tonttuja bongailemassa. Tosi kiva koko perheen paikka siis kyseessä. Vahva suositus!

rakkaudella,

Sartsa