Mulle on tosi vaikea paikka joutua tunnustaa että mun ihmistuntemus on pettänyt ihan totaalisesti. Jotenkin mä oon aina kuitenkin tottunut siihen, että kun ihmiset ottaa vastaan sellaisena kun kukin on ja on itte aidosti oma ittensä niin ihmiset myös haluaa olla sua kohtaan aitoja ja rehellisiä. Mä oon yleensä aina itte todella avoin uusiakin tuttavuuksia kohtaan ja pyrin aina muutenkin muodostamaan mielipiteen jostain ihmisestä oman kokemukseni perusteella, ei niin että kuuntelisin mitä kukaan muu sanoo. Toinen mun periaatteista on, että luotan ihmiseen niin kauan kunnes tulee vastaan joku syy olla luottamatta. Täytyy oikein ihmetellä miten vähän mä oon kohdannut sellasta vasten kasvoja lyömistä tai sitä, että mun luottamusta olis käytetty härskisti hyväksi. Tokihan mä tiedostan, että sellanen on täysin mahdollista silloin kun toimit ihmisten kanssa ihan avoimena. Musta vaan tuntuu, että en oikein osaa mitään muutakaan.
Todella harvassa on ne tilanteet kun mun ihmistuntemus on pettänyt niin, että sellanen tyyppi jota oon pitänyt kaverina, saati ystävänä, oliskin osoittaunut ihan toisenlaiseksi. Nyt on ekaa kertaa käynyt niin ja mä huomaan että se hämmentää enkä oikein tiedä miten suhtautua. Kyse ei ole edes mitenkään tärkeästä tai läheisestäkään tyypistä, mutta sellasesta kuitenkin johon oon ajatellut rakentaneeni edes kaverisuhteen. Ystävyydestä ei voida puhua todellakaan, onneksi. Oon esim. koittanut tukea vaikeina aikoina, kun hän on menettänyt läheisensä. On muutenkin juteltu kaikenlaisista asioista ja sitten nyt kävi ilmi että kaikki on ollut vaan jotain, en oikein tiedä mitä, mutta ei ainakaan kaveruutta. Feikkiä tai leikkiä tai mitä lie. Teksti mitä mä sain kuulla toisen taholta oli kyllä sellastakin paskanjauhantaa, anteeksi kiroilu mutta tähän väliin on pakko laittaa voimasanoja, että oli todella helppo toivotella tälle tyypille hyvää loppuelämää. Eikä tämä sinänsä mitenkään traagista ole, mutta se millaisia tunteita se mussa ittessä herätti, on jotenkin hämäävää. Mä aloin samantien kyseenalaistamaan sitä mikä/millainen mä oon ihmisten kanssa. Mietin oonko vaan lapsellinen vai muuten vaan hyväuskoinen hölmö kun hyväksyn kaikki ihmiset sellaisena kun ovat, ihan omana itsenään. Ja koska annan itestäni niin paljon uusillekin tuttavuuksille olemalla ihan vaan tämä höperö Sartsa mikä mä oon. Pitäiskö mun jotenkin muuttaa nyt sitten käyttäytymistäni, oppia siis moisesta jotain? Pitäiskö jopa muuttaa itseään joksikin mitä en ole?? Mua ärsytti tuo koko tilanne ja oikeastaan jälkikäteen ajatellen juurikin se, että aloin kyseenalaistaa itteäni moisen sinänsä ei-niin-tärkeän puolitutun takia. Valvoin jopa harmituksesta melko myöhään. Lopputulema kaikkeen tämän aamun pohdintojen jälkeen on, että mä jatkan tällä samalla tavalla kun tähänkin asti. Mä olen mä, enkä mä voi tai etenkään halua muuttua yhtään miksikään!! En kenenkään takia, enkä ainakaan siitä pelosta että joudun toteamaan aina joskus että ihmistuntemus petti. Tähän ikään mennessä niin on käynyt kuitenkin todella harvoin joten jospa luottais nyt vaan siihen että hölmönä ittenäni mä pärjään kaikkein parhaiten, kaikesta huolimatta. Tapahtuu mitä tapahtuu, niin ainakin kaikki on rehellistä ja aidoista tarkoitusperistä johtuvaa. Jää se mun kammoama jossittelu ainakin sitten kokonaan pois.
No, antaapa näitten ajatusten nyt taas painua unholaan ja mennään eteenpäin.
Tänään käytiin kattomassa mun siskontytön omaa pikku kotia ja kylläpä oli niin asukkinsa näköinen huone kun olla voi. Tuli ihan ittelle hyvä mieli, jostain kumman syystä :D
Näillä fiiliksin nauttimaan vipan lomapäivän illasta, huomenna taas kello herättää aamulla.
Oo se kun oot
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti