Mä oon menettänyt yöuneni. Sillä ei oo merkitystä eletäänkö viikonloppua vai arkipäiviä niin mun nukkuminen on todella huonoa ja pätkittäistä. Enkä oikein ymmärrä miksi. Siitä seuraa sitten se, että oon päivisin lähes koko ajan väsyny. Tämäkin viikko on menny ilman liikuntaa koska en oo kerta kaikkiaan vaan jaksanu töitten jälkeen yhtään mitään. Töissä sai olla kiitollinen siitä että oli ulkovalvontavuoro. Sai pikkasen piristystä päivään.
Iltaisin kun mennään nukkumaan, niin mä jään valveille kun Aki jo nukahtaa. Sitten alkaa päässä pyöriä ajatusten hurrikaani. Kaikkea mahdollista mennyttä, olevaa ja tulevaa menee ajatusvirtana mun pään läpi. Enkä mä saa sille mitään!! Siinä mä sitten makoilen silmät sepposen selällään ja meen koko ajan syvemmälle ajatuksiin. Ja kello käy kohti herätystä. Sitten mä nukahdan joskus aamuyöllä joksikin aikaa ja kun se kello sitten herättää niin mä oon kaikkea muuta kun rentoutunut ja levännyt.
Asian tekee kaikkein pahimmaksi se, etten mä oikein tiedosta että mulla olis mitään huolia ja murheita sinänsä mitä pitäis illan hämärtyessä alkaa purkaa. Voiko siis kenties olla että mun alitajunta yrittää herättää mua huomaamaan jotain mitä en vielä ainakaan tiedosta. Toivottavasti mä keksin sen pian tai sitten saan muuten vaan ajatukseni rauhoitettua että uni palais kuvioihin.
Noista kaikista pohdinnoista on tullut sitten tämmösiä sivujuonteita missä mä oon analysoinut taas joitakin asioita vähän ehkä liiankin syvällisesti. Kuten esimerkiksi parisuhteessa se, että onko oikein yrittää muuttaa toista omien tarpeidensa mukaan? Tai jos siihen on perusteet niin missä määrin se on sitten oikein? Mä oon esimerkiksi sellanen joka puhuu tunteistaan, niin hyvistä kun huonoistakin, ja oon muutenkin niin avoinna että musta kyllä huomaa missä mennään. No sitten vaikkapa omassa parisuhteessa toinen osapuoli ei välttämättä oo ihan samanlainen. Ollaan sovittu siitä, että kaikista asioista pyrittäis puhumaan ja etenkin jos on jotain parisuhteeseen liittyviä tärkeitä huomioita ja fiiliksiä niin ei anneta sen toisen olla niistä pimennossa vaan puhutaan. Sillä lailla välttyy siltä, että jotkut asiat vaan kasaantuvat ja sitten joku kaunis (ei, se ei oikeesti olisi mikään kaunis) päivä joku ihan olematon asia sytyttäis pommin sytytyslangan ja valtava räjähdys ois valmis. Se olis melko epäreilu pommi vasten toisen kasvoja. Hän nimittäin mitä todennäköisemmin olis ihan autuaan tietämätön siitä että mua on pidemmän aikaa vaivannut tai jopa ärsyttänyt joku juttu mutta en oo vaan puhunut mitään. Jo tässä kohtaa mä tiedän, että oon vetämässä toista pois omalta mukavuusalueeltaan jonnekin sellaiseen paikkaan mikä on hänelle täysin vieras. Tässä kohtaa kumminkin tuntuu, ja niinkun on yhdessä todettukin, että tämä asia on ihan perusteltavissa oleva. Yritetään välttää niitä ehkä aikaisemmin tehtyjä virheitä. Molempia hyödyttävä asia pidemmän päälle, koska molemmilla sama intressi hoitaa suhdetta.
Sitten on kuitenkin asioita jotka liittyy tuohon samaan, että ollaan ihmisinä, persoonina niin erilaisia. Minä näytän kiintymystäni tietyllä tavalla ja hän taas omallaan. Toisinaan mä oon puhunut miten mä haluaisin aina välillä vähän extra huomiota, ja että mulle sanottais että mä kelpaan tälläisenä kun mä oon. Kaipaan vähän sitä, että toinen sanoo tykkäävänsä jne jne. Kyllä te tiedätte.... Entä sitten kun tämä ei oo toisella yhtään ominaista vaan hän puolestaan osoittaa nämä asiat jollain toisella tavalla. Onko mulla siis oikeus tässä kohtaa olla vaatimassa että nyt kuule sanot välillä näin ja näin tai teet noin ja noin? Jos se kerran ei oo sille toiselle yhtään ominaista. Enhän mäkään varmaan pystyisi muuttamaan itteäni niin, että yhtä äkkiä mä en puhukaan. Enkä mee lähelle. Eikö tälläsessä kohtaa pidä hyväksyä sen toisen erilaisuus, ja luottaa siihen että kaikki on hyvin ellei toisin sanota. Mä välillä painin tosi paljon näitten asioitten kanssa. Mä oon kertonu mitä mä haluan ja mistä mä tykkään, sitten mä huomaan odottavani että toinen elää automaattisesti sen mukaan. Kuitenkin myös mulle on sanottu miten toinen näkee asiat ja miksi käyttäytyy kuten käyttäytyy. Meneekö tässä juurikin se raja missä ei ole oikeutettua odottaa toiselta muuttumista?? Ehkä. Miksi se sitten on mulle niin perhanan vaikeaa?? Koko ajan mä huomaan palavaani samaan asiaan vaikka sen ittelleni oon selittänyt sata kertaa. Huonona hetkenä mä sitten oon tosi pahalla mielellä siitä jos toinen ei tuu lähelle yms. Jos mä koko ajan jankutan tästä samasta asiasta niin mä pelkään sitäkin, että saan pilattua kaiken mikä on hyvää. Kun kaikki siis on kumminkin ihan oikeasti todella hyvin.
Sitten mä pähkäilen työkuvioita. Onko syksyn tullen töitä ja jos niin mitä. Mä haluaisin toisaalta takaisin päiväkodin puolelle töihin, mutta toisaalta olis mukava jatkaa vielä tuotakin. Sitten taas mietin, että jämähdänkö mä paikoilleni jos nyt vielä jään ens syksynä tuonne, sillä siellä ei kuitenkaan oon pidemmän päälle mitään jatkomahdollisuutta.
Niin että joo, onhan näitä pähkäilyn aiheita vaikka sitten ihan itte keksittynä :D Ihan mahotonta!!!! Koita tästä nyt sitten saada riuhtaistua ittes pois univelasta. Tylsäksi tämän tekee se, että nämä samat unirainat on katottu niin sata kertaa.
Ei niistä siis enää sen enempää. Viikonloppu on mennyt muuten aika lailla vaan oleskellessa ja tietty olympialaisia kattellessa. Ens viikolla sitten taas liikunnan pariin...
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti