Tämmöinen päivä kun ollaan vaan eikä tehdä oikeestaan yhtään mitään, on oikein otollinen sellaselle melankoliselle fiilikselle. Mulla tuli tuossa tovi sitten sellanen hirvee ikävän aalto joka pyyhkäisi päältä kylmien väreiden tavoin ja toi kyyneleet tullessaan. Mulla tuli vauvaani ikävä ja samalla kaikkia muitakin läheisiä. Mietin mistä ihmeestä moinen nyt tuolla lailla yllättäen kunnes tajusin. Akin tyttö on ollut taas meitä täällä ilostuttamassa viime yön yökylässä ja kait se siitä sitten jotenkin tuli oma lapsikin entistä enemmän mieleen. Kun mietti miten paljon on ollut vieraan lapsen kanssa tekemisissä viime aikoina verrattuna siihen miten vähän omia on nähnyt.
Mä huomaan, että sillon alkaa kaipaamaan paljon enemmän. Tekis mieli tehdä jotain omien lastensa kanssa. Oon senkin pistänyt merkille että mä ohjeistan ja komennan ihan samalla lailla onko sitten toisen lapsi tai oma. Kait sekin on sitä ikävää, että haluaa toimia niin kun toimis jos oma lapsi olis paikalla. Jotenkin senkin on vasta tajunnut ja sisäistänyt tässä ihan vuoden aikana ettei enää oo sellasia pikkulapsia ittellä ollenkaan. Mä oon huomannu ajatusmaailmani jääneen vähintään siihen aikaan kun Ville asusteli mun kans ne joka toisen viikon. Siitä nyt kumminkin on jo pari vuotta ja kasvavien lasten elämässä se on tossa vaiheessa aika pitkä aika. Isoja asioita tapahtuu. Viimeistään nyt kun Villekin siirtyi yläkouluun niin lasten asiat on jotenkin ihan erilaisia kun ennen sitä.
Se on fakta että aina noita lapsia ja niiden asioita murehtii samalla lailla kun silloon kun ne oli piäniä. Aiheet vaan muuttuu mutta ei se mures siitä poistu vaikka ovatkin jo aikuusia. Sitä vaan ei tässä vaiheessa voi enää niin paljon tehdä lasten hyvinvoinnin eteen kun silloon kun ne oli piäniä. Silloon ehkä ongelmat oli vähän pienempiäkin kun nyt isompana. Se on sitä elämää ja sen kiertokulkua, että pitää vaan uskoa ja luottaa ja etenkin toivoa että lapset pärjää. Ja löytävät paikkansa jossain vaiheessa tästä maailmasta. Se käy joltain helpommin ja nopeemmin kun toisilta mutta sitähän se on. Tämä elämä. Oman paikan ja sitä kautta omia onnen avaimia ettien. Sitten kun ne löytyy jossain vaiheessa niin sitten on puntaroitava aika ajoin että vieläkö nämä asiat pätee vai onko muutoksen aika. Harvemmin elämä pysähtyy johonkin pisteeseen lopullisesti vaan oman kasvun myötä elämäntilanteiden muuttuessa muutos on välttämätön. Muutos on sanana vähän sellanen epävarmuutta henkivä mutta se voi olla pelkästään hyväkin asia. Jos siihen osaa suhtautua sillä lailla. Sitä toivoo omille lapsillekin, että osaa rehellisesti aika ajoin puntaroida senhetkistä tilannetta ja miettiä olisiko aika muutoksen. Ei muutosta pelkän muutoksen takia tarvii tehdä. Mutta jos tuntuu että se muutos vois tuoda jotain uutta, ehkä vielä tuntematontakin niin rohkeasti vaan sitä päin.
On ollut pakko muistuttaa itteänsä aina välillä siitä, että lapset tekee omat ratkaisunsa eikä niihin pidä puuttua liikaa. Aina oon valmis auttamaan ja sanomaan mielipiteeni etenkin jos sitä kysytään. Toisinaan pitää myös kyseenalaistaa asiota jos siltä tuntuu, mutta loppupeleissä päätös on lapsella itellään. Ja tämä on se asetelma joka varmaankin säilyy ihan hautaan asti. Äiti murehtii ja viettää unettomia öitä toivoen että kaikki menee parhain päin. Yrittäen olla puuttumatta :D
Tälläisissä aatoksissa se on tämä sunnuntai kulunut.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti