HENKISEN KUORMAN JUHTANA

Mä sivusin muistaakseni viime viikolla sitä tosiasiaa, joka on tosi suuressa roolissa mun pienen mielen myllertämisessä tällä hetkellä. Muutos. Muutokset. Siinä on sana, joka toisaalta antaa mahdollisuuden ja viitteen jostain uudesta mikä voi olla paljon parempaa kun se mitä tällä hetkellä on. Toisaalta siinä maistuu myöskin pieni haikeus luopumisen tuskaa ja jos asiasta kysytään silloin kun jaksaminen on vähän rajallista niin silloin se tuoksuu jo kauas epätoivolta. Joltain menetetyltä, paljolta työltä, jaksamisen riittämättömyydestä. Tällä hetkellä tuntuu tuolta viimeiseltä. Mä suoritan tämän arkeni mitenkuten mutta muutokset on nyt kyllä vähän turhan radikaalia tähän ajatukseen. En vaan jaksais, siis niinkun millään. Haluan että kaikki säilyy tälläisenä kun se on tällä hetkellä.

Nyt on kuitenkin tilanne sellainen, että mun vuokraisäntäni käväisi viime torstaina ja yritti kovasti kaupitella tuota asuntoa mun ostettavaksi. Se on siis laittamassa kämppää myyntiin mikä tarkoittaa että tämä elämäntilanne on tulossa tiensä päähän. Tämä on ollut niinkun nenä päähän meille, mulle ainakin. Arvasihan sen, ettei tämä nyt näin voi jatkua loputtomiin. Olin vaan itsekseni kuvitellut, että sitten kun näitä asumiskuvioita tarvii alkaa miettimään niin se on siinä kohtaa kun yhdessä pähkäillään olisiko jo aika uskaltaa yhteiseen kotiin, saman katon alle. On ollut hyvä tässä pienessä yksiössäkin kaksin, sillä totuushan on että mä asun myös tässä. Oma kämppä on lähinnä pyykkäämistä ja vieraiden viihdyttämistä varten. Silti ajatus virallisesta yhteen muutosta on pelottavan jännittävän henkeäsalpaava. En oo vielä varma hyvällä vai pahalla tavalla. Sen tiedän, että mitään en oo jännittänyt näin paljon todella pitkään aikaan.

Jos tuo mun nimissä oleva asunto siis saadaan myytyä (mikä ei tosin vaikuta  todennäköiseltä ihan hetimiten, onneksi) niin sitten pitää viimeistään alkaa olla selvillä että muutanko mä tästä yksin ja jos niin minne ihmeeseen. Yhteen muutosta ei siis oo puhuttu ajatusen tasoa kummemmin mutta kovasti mun aivolohkoissa nyt kiehuu, että pitäiskö ruveta. Niin PITÄISKÖ? En tarkoita yhtään sitä, että pitäisi muodon vuoksi tehdä jotain tai viedä parisuhdetta jotenkin "eteenpäin" vaan ihan että olisko kiva alkaa suunnitella elämää yhteisen katon alla. Sillai oikeesti. Aikuisten oikeesti. Tuleehan sitä nyt tuumailtua niin monenlaista muutakin, niin miksi mä en tälle ajatukselle nyt antaisi tilaa tulla ja olla. Jos oikeen ajan kanssa istuttais sen ajatuksen ja sitten juttelis sen kanssa kivoja. Ei kait siitä mitään pahaa voi olla? Saattaisin vielä innostua.... Toki mä jossain vaiheessa haluaisin edes vaikka rivitaloasunnon, että ois vähän sitä omaa pihaa kuopsutettavaksi. Terassia missä istuskella kavereitten kanssa grillaamassa (voi miten mun on ikävä grillaamista!) ja tiedä vaikka siinä asunnossa olis saunakin. Oih mitä luxusta. Mutta..... Kun siinä on sellainen juttu minkä mä tajusin ihan tuossa pari päivää sitten, että siinä mun mielikuvassa mä en asu siinä yksin vaan siinä se on tuo toinenkin. Yhdessä oltais. Se nyt lienee asiana ihan ok ja osimoilleen sitä mitä olettaa sopiikin. Ihan eri kysymys on se, että oonko mä valmis. Sitä mun täytyy nyt sen porstuassa lymyilevän ajatuksen kanssa työstää.

Töissä vahvistuu koko ajan prosentit sen puolesta, että mä saisin tuola jatkaa ainakin jouluun saakka. Tunnit hiukan vähenee mutta pärjätä pitäis kyllä loistavasti silti. Siinähän se sitten heitettiin ilmoille se toinen iso epävarmuustekijä. Työpaikka. Juuri kun oon oppinu kaikki tuon homman pikkunippelijutut (mä elän töis kaikenmaailman pikkunippelitiedon varassa, tykkään hankkia sitä ja nautin kun oon hiukan asioitten edellä) ja saanut hommat rullaamaan omalla tavallani, niin pitäis lähteä oppimaan taas jotain ihan täysin uutta. Tuntuu, ehkä eka kertaa elämässäni, etten mä nyt vaan handlais sellasta enkä kestäis. Jos kohta taas toisaalta mietiskellessäni huomaan ajattelevani, että muutos on aikalailla mahdollinen ja välttämätönkin aika pian. En voi jäädä määrääni kauemmaksi ajaksi tuohon tuleen makaamaan ja tuhlaamaan hyviä uusia työpaikkoja. Nykyisessä hommassa ei jatkumoa oikein oo näköpiirissä kumminkaan.

Sitten kolmantena isona epävarmuustekijänä, ja kuormittajanakin on tuo Villen tilanne. Mä niin toivon että se nyt olis ottanut itteensä sokerin suhteen niskasta kunnolla kiinni. Tolkuttanut ittelleen että nyt sokerit muuten sitten hoidetaan viimeisen päälle. Ei tarviisi sitten lääkärikäynneillä muiden tahojen huolestua siitä, ettei diabetestä hoideta kunnolla. Mä oon koittanut täältä käsin auttaa ja tsempata parhaani mukaan, mutta se on vaikeaa kun ei puheisiinkaan voi yhtään luottaa. Välillä en saa puhelimella ketään edes kiinni. Villen pitäis itte ymmärtää tilanteen vakavuus mitä se oli kun sinne sairaalaan joutui. Happomyrkytys se sen tila oli mikä vei sairaalaan. On muuten myös hengenvaarallinen. Ens maanantaina on sitten lääkäri jossa saavat tuomion miten on viimeiset 3 viikkoa mennyt. Sitä mä jännitän tosi paljon. Siitä riippuu Villen kohdalla monet jatkotoimetkin.

Nyt mä alan olla jo taas niin väsy, etten jaksa pysyä tässä enää hereilläkään. Heitän siis äkkiä jotain ruokaa nassuun ja painelen unten maille. Aki kun alottaa työt vartin päästä ja työpäivä vielä edessä.

rakkaudella,
Sartsa

LEIVONMÄEN KANSALLISPUISTO

Raskaan työviikon jälkeen ajatus metsään lähtemisesta tuntui enemmän kun tervetulleelta. Ajatus jossain rauhallisella paikalla veden äärellä telttailusta vei mukanaan ja niinpä alettiin katsomaan sopivaa kansallispuistoa johon lähteä retkeilemään ja ajatuksia sekä mieltä lepuuttamaan. Leivonmäen kansallispuisto oli meille paikkana uus ja kohtuullisen ajomatkan päässäkin, Joutsassa. Lauantaina aamupalan jälkeen pikkuhiljaa kamat kasaan ja eikun menoksi. Valittiin yöpymispaikka johon oli parkkipaikalta matkaa sellaset 1,5 kilometriä vaan. Reitti oli helppokulkuista polkua jonka varrella oli sekä suota, vettä että alla näkyviä siirtolohkaremuodostelmiakin.

Telttapaikat oli merkattu erikseen ja ne oli mukavasti hiukan erillään ruokailupaikasta ja puolikodasta joka tällä pisteellä oli.

Leiri valmiina

 Kun leiri saatiin pystytettyä, lähdettiin ennen ruoanlaittoa vähän kävelemään ja käytiin seuraavalla nuotiopaikalla kattomassa miltä siellä näytti. Käveltiin puolisen kilometriä sellaista korkeahkoa harjua pitkin ja puiden välistä pilkotti mukavia maisemia.

Näkymä harjulta

 Mä heitin jopa talviturkkini siinä ennen kun lähdettiin ruokaa laittamaan. Tulenteko oli meidän käsittääksemme kielletty, koska metsäpalovaroitus, mutta kyllä nuotiopaikalla tulet oli kun me mentiin. Niinpä sitten liityttiin rikollisten joukkoon ja lisättiin pökköä pesään että saatiin iltalihikset lämmitettyä. Meidän lisäksi paikalla oli muutamia brittejä ja yksi suomalaisperhe. Kuvassa näkyvät folionyytit siis sisältää täytettyjä lihapiirakoita. Herrrrkullista!

Ruuan jälkeen taisteltiin urhoollisesti järkyttävää hyttysarmeijaa vastaan ja ihailtiin mm. järvellä uivaa telkkäpariskuntaa ja upeita joutsenia jotka suorittivat ohilentoja ihan meidän silmien edestä. Vesi on ehdottomasti mun elementti ja sitä mä tulen lailla voisin tuijotella ihan vaikka kuinka kauan. Nytkin oli ihana istuskella myöhään yöhön ja seurata miten luonto pikkuhiljaa ottaa yötä vastaan.

Lähes täysi kuu kuvastui järven pintaan

Tämä kuva otettu noin 1:00

 Nukkumisesta ei sitten oikein tullut mitään kun jalkoja kutisi nuo hyttysen pistot ihan älyttömästi ja yöllä oli jossain vaiheessa melkoisen kylmä. Oma vika kun en heti pukenut päälleni fleecehousuja ja villatakkia jotka oli varannut  mukaan. Aamulla herätys oli 8.00 aikaan kun naapurtelttojen lapset herättivät puheellaan. Olo ei ollut kyllä millään lailla fresh.

Aamun look..

 Ei muuta kun aamupalalle vaan. Hyvät voikkuleivät kaakaon kera nassuun niin jaksoi purkaa ja pakata kamat sekä lähteä kotimatkalle. Jälleen tuli illalla siinä istuessa mieleen kiitokset meidän tosi kauniista kotimaasta. Luonto on ihmeellinen!!

Tommonen puolikota siellä oli

Kyllä luonnossa kulkeminen vaan aina palkitsee ja kun pitää silmät apposen auki niin monenlaista yllättävääkin saattaa matkan varrella tulla vastaan. Sielu lataantui tällä reissulla ehkä enemmän kun akut mutta sekin on hyvä.

rakkaudella.
Sartsa

HELSINKI, UIT, RAVINTOLA LAPPI

Viime viikonloppu Helsingissä. Lupasin että kerron siitä rivin pari paremmalla aikaa. Ja mitenkäs ollakaan, sitä elellään jo uuden viikonlopun ovensuussa. Työt on vieneet tällä viikolla ihan kaiken mitä mussa on. Kotona en oo juurikaan jaksanut korvaani lotkauttaa millekään. Olis pitänyt tehdä sitä sun tätä mutta niin vain jäi tekemättä. Töissä tosin olin kovinkin reipas ja sain ihan hirveesti aikaan kaikenlaista.

Mutta siis.... Viime viikonloppu oli kivoin pitkiin aikoihin. Ihan vaan siitä syystä että niin monelaiset aistit sai ravintoa yhden vuorokauden aikana. Syy miksi me lähdettiin koko reissuun oli oikeestaan Akin synttärit. Tai siis olin ostanut synttärilahjaksi liput Linnanmäen Peacock teatteriin UIT;n eli uuden iloisen teatterin revyyseen joka tänä vuonna oli nimeltään Tuhansien ämpäreitten maa. Kyseinen UIT revyy on jo perinne ja muistan aikanaan kun kattelin niitä uudenvuoden aattona telkkarista. Nyt ekaa kertaa sitten itte paikalla. Kätevää ostaa toisella lahja josta itekin voi hyötyä ;)

Katsohan täältä mistä kyse

VR kuljetti meidät taas ihan täysin ajallaan perille. Matka meni oikein mukavasti. En siis edelleenkään osaa sanoa junamatkustelusta mitään pahaa.

Kun päästiin Helsinkiin niin lähdettiin etsimään hotellia joka tällä kertaa oli  Scandic Paasi. Olikin tosi kiva, persoonallinen hotelli. Kattokaa vaikka Huoneet oli sisustettu erilaisin teemoin. Meidän huone oli 50 lukuinen ja nyrkkeilyteemainen. Alla muutama kuvatus:

Väritys oli vähän poikkeava

Tummanpuhuvaa mutta nättiä

Tommonenkin meidän huoneessa oli

Mä tykkäsin kyllä huoneen värityksestä vaikka olikin vähän tumma. On kiva ettei aina ole sitä samaa neutraalia värisävyä. Beige ei oo mun mielestä edes mikään väri.

Ilmatar suosi meitä, kuten on tehnyt tässä lähes koko maata viime päivinä. Hotellille ei ollut rautatieasemalta matkaa kun 1,4 km mutta auringosta johtuen hikinorot juoksentelivat jänskästi selkää pitkin kun perille päästiin. Onneksi mulla oli loistava mekkovalinta päällä joten ei muuta kun vaatteet pois heti kun huone saatiin niin mekko ehti kuivua ennen lähtöä teatteriin. Päätettiinkin sitten ottaa taksi alle sillä matka ei ollut toisaalta pitkä, joten se ei maksaisi maltaita mutta päästäisiin perille niin, ettei tarvi hikisenä istuskella koko näytöstä.

Tuhansien ämpäreitten maa oli ehkä yksi parhaimmista teatteri esityksistä mitä oon nähnyt. Olihan siinä loistavia näyttelijöitä, upeita laulajia ja suomen parhaat tanssijat mukana. Nauroin taas niin paljon että naama oli kun tomaatti pois lähtiessä. Punaiset posket ja silmät, siitä ilon itkusta.

Me ei jääty esityksen jälkeenkään Linnanmäelle, vaikka olis ihan hyvin voinut, vaan suunta kohti Pasilan asemaa mistä otettaisiin juna keskustaan. Meillä oli pöytävaraus Lappi ravintolaan joten sinne suunnattiin seuraavana.

Paikka näytti päältä päin siltä kun se olis ollut kiinni. Mulle tuli heti mieleen Sukulan Jyrkin kommentit kun se laittaa kuntoon niitä kurjia kuppiloita telkkarissa. Ovesta kun astui sisään, niin tuntui kun olis astunut ihan eri maailmaan. Ihan kun siinä ovella olis ollut teleportti jolla pääsi näpsäkästi pohjoiseen. Ikkunoiden takana Annankadun vilinä mutta sisällä hämyinen kelopuinen miljöö. Tällänen näky oli baaritiskillä heti kun sisään ovesta tultiin.

Ystävällinen henkilökunta otti meidät vastaan ja ohjasi pöytään. Laitanpa muutaman kuvan miltä siellä näytti.

Yleisfiilistä

Tulkoon valkeus

Vessan lukko

Kattaus

 Ruoka oli sitten ihan oma lukunsa. Kertakaikkisesti!!! Voin ihan kirkkaasti sanoa, että se oli mun tähän astisen elämäni ehdottomasti paras ruokakokemus. Kaikki maut oli niin sopusoinnussa keskenään ja sulivat suuhun. Alkuun otettiin savukalasalaatin enkä oo ikinä syöny maukkaampaa salaattia. Sitä olis voinut vedellä vaikka kuinka paljon. Kylkeen vielä lapin rieskaa ja hapanta ruisleipää siivut.

Voi Nam sentään

Kyytipoikana todella kylmää omppusiideriä niin avot. Pääruuaksi otettiinkin sitten lautanen jossa oli vähän kaikenlaista.

Semmonen satsi

Siltä se näytti lautasella

Tuo kastike oli niin ihanan paksua ja samettista että sitä olis voinut juoda vaikka tuosta kupista päin. Ja kaikki tuo liha, niin mureaa että suli suuhun ihan itsestään. Suosittelen vahvasti! Väliin otettiin mustikkavotkasnapsit joka sekin oli ihan niinkun tuoreesta mustikasta puristettua mehua.

Yllä olevassa kuvassa meidän jälkkäri. Suonsilmä. Aitoja makuja täynnä sekin. Ruoka oli kyllä kaikenkaikkiaan täynnä aitoja oikeita makuja, yksinkertaista mutta pieteetillä tehtyä. Elämys kerrassaan!!

Kyllä oli mukava lähteä jatkamaan iltaa Helsingin yöhön vatsat pullollaan. Aki ei ollut koskaan käynyt mummotunnelissa joten sinnehän nyt oli ihan pakko mennä piipahtamaan. Bilebändikin oli lauteilla joten saatiin vähän elävää musiikkiakin iltaan. Nautittiin yhdet GT: t ja jatkettiin matkaa.

Metroiltiin sitten hotellin hoodeille ja löydettiin ittemme ihan hotellin nurkan takaa Juttutuvasta.

Siinä terassilla oli ihan mukava nauttia vielä yömyssyt ennen hyvissä ajoin tutimaan siirtymistä. Ei jaksanut bilettää puolta yötä myöhempään.

Oli kyllä tosi mukava päivä josta jäi sellanen kiva hyrinä sisuksiin.

rakkaudella,
Sartsa

TULOSSA......

Vetämättömyys jatkuu. Ainainen väsy. Uupumus. Aivot sakkaa pahasti sekä kotona että töissä. Työt vie mehut niin että kotona en jaksa oikein mitään. Kaikki hommat seisoo ja ajatus niistä istuu painavana taakkana hartioilla. Fyysisen väsymyksen lisäksi myös mieli kyntää aika syvällä. Siihenkin on varmaan syynä myös se, että eletään tulevaisuuden suhteen vähän epävarmoja aikoja. Muutoksia on näköpiirissä enkä mä oo ihan varma onko se iloinen asia. Mun elämän varrella on näitä muutoksia ollut ihan riittämiin ja mä ihan oikeesti tykkäisin että kaikki pysyis vaan ihan samanlaisena. Tänään ja eilen on lisäksi mennyt töissä vähän ylitöiksi. Siitä seurasi tänään se, että päätin mennä ihan vaan hetkiseksi lepäämään ennenkun alkaisin ruuan laittoon. Heräsin sitten 2,5 tuntia myöhemmin kun kello näytti kahdeksaa. Siitäpä sitten vaan murekkeen tekoon sillä lähes kilo jauhelihaa oli sulatettuna ja se piti jatkokäyttää tänään. Nyt se paistuu uunissa, mä oon suihkussa käynyt ja mietin miten saan unen päästä kiinni kun sen aika on.

Laitan kuitenkin ihanasta viikonlopusta juttua heti kun saan sellasen hetken. Oli nimittäin tosiaankin paras viikonloppu aikoihin sillä se sisälsi niin monenlaisia aisteja ruokkivaa juttua. Palataan siis asiaan pikimmiten.

rakkaudella,
Sartsa

VIIKKO VIEMÄSSÄ MEHUT

On menossa lievästi sanottuna erilainen, vaihteleva, mehut vievä mutta antoisakin viikko. Maanantaina heti me lähdettiin aamusta luokkaretkelle Tampereelle. Sillä reissulla tietenkin meni koko päivä ja siihen mahtui monenlaista sumplittavaa. Me käytiin kattomassa näytelmä Adalmiinan helmi ja sen jälkeen käytiin syömässä Vapriikissa. Suosittelen kyllä just tollaseen ryhmän ruokailuun lämpimästi. Kaikki pelas ihan moitteetta ja meitä pidettiin oikein hyvänä. Lisäksi tuo ruokapaikka oli riittävän iso niin ettei mitään ahtautta tullut missään vaiheessa vaan pöytiin voitiin mennä ihan kaikessa rauhassa. Ruokaakin on laitettu tarjolle moneen eri pisteeseen joten ruokailu sujui jouhevasti. Tälläinen paikka on ravintola valssi

Kotimatkalla piipahdimme vielä Haralan harjulla missä lauloimme tämän Topeliuksen patsaan edessä maakuntalaulumme eli Kesäpäivä kangasalla. Oli kiva laulaa ja samalla nähdä miten "längelmävesi tuolla vöin hopeisin hohtelee ja roineen armaiset aallot ne rantoja hyväelee"

Laulun jälkeen oli hetkinen ihan vapaata olemista joten osa oppilaista kipaisi ylös näkötorniin ja toiset  käytti hyväkseen kallioisen metsämaaston ja liikkuivat minkä ehtivät. Olihan sentään istuttu koko päivä ja vielä reilun tunnin ajomatka koululle oli edessä. Mukava päivä kaikenkaikkiaan ja mä luulen, että jokainen aikuinen ja lapsi oli yhtä väsyneitä illalla nukkumaan mennessä.

Tiistaina sitten oli hiukan erityisjärjestelyjä koululla kun osa työkavereista oli pois, mutta päivä meni kohtuu nopeasti. Melkoinen väsymys painoi kuitenkin illalla. Silti, väsymyksesta huolimatta mä oon päässyt rakkaan harrastukseni eli istutuksien pariin. Maanantaina istuttelin kesäkukkia amppeliin ja mausteeksi ostetun timjamin. Eilen sitten päätin laajentaa hiukan tuota minimalistista ryytimaatani ja laitoin persiljaa, tilliä, basilikaa ja salaattia. Hyvin tuntuvat kaikki lähteneen kasvun alkuun.

Tommosen kukkasen tänä vuonna...

Yrttitrio

Toivottavasti basilika ja salaatti on kavereita

On ihanaa, että voi edes tuolla lailla pienimuotoisesti terassilla kasvatella jotain. Pääasia että saa vähän käsiä multaan. Viime kesänä lisäksi ihastuin siihen, että noita tuoreita yrttejä oli saatavilla ruuanlaittoon ja vaikka leivän päälle suoraan omasta "pihasta". Toivotaan, että nytkin onnistuu niiden hoito että jaksavat satoa meille tuottaa.

Eilen illalla oli ihan pakko istahtaa myös eka kertaa tälle kesää jäätelökioskin pöytään. Tänä vuonna aloitinkin heti tuollaisesta annoksesta. Nam!!

Vadelmaa ja lakua

Viikko jatkui tänään taas erityispäivällä töissä sillä vietin tämän päivän toisella koululla tutustumassa erään oppilaan kanssa uuteen opinahjoon. Johan se nyt vähän itseäkin jännitti kun kyseessä kuitenkin erityiskoulu ja Erittäin Erityiset. Mä tykkäsin tosi paljon ja niin vaan tämäkin päivä poiki työtarjouksen :) tai ainakin ehdotuksen tulla heille töihin. Yksi avustajista on jäämässä vuodeksi opintovapaalle ja pyysivät harkitsemaan josko menisin tuuraamaan. Noh, katsotaan nyt miten ensi syksyn työkuviot muotoutuu. Tänään jo taas mentiin yksi askel eteenpäin mutta mitään varmaa ei oo ennenkun nimi on paperissa. Toivottavasti saan oman nimenikin johonkin kirjoittaa.

Parhaillaan oon pyykinpesu kesken. Se oli pakko ottaa tämän päivän urakaksi kun alkaa puhtaat vaatteet loppumaan. Teki mieli vielä hiukan istutella tänä iltana mutta taidan jättää suosiolla huomiseen. Nyt alkaa hyydyttää jo niin, että kun kone sammuu ja saan pyykit kuivumaan niin taidan mennä suihkuun, iltapalalle ja tutimaan.

rakkaudella,
Sartsa

SOMESUKUPOLVI

Mun on pitänyt monta kertaa kirjoittaa aiheesta, joka on lähellä mun sydäntä ja johon törmään joka ikinen päivä. Asia aiheuttaa syviä pohdintaryppyjä mun otsalle ja huolestuttaa sydämessä asti. Ihan sitte sattumalta mä löysin idolini Wirtasen Tonin tekstin ainakin hiukan tätä samaa aihetta sivuten joten luehan se täältä.

Oon pohtinut aika paljon sellaista juttua, että tämän hetken koululaiset alkaa olla nyt ensimmäinen sukupolvi joka on elänyt koko elämänsä some aikaa. Jo todella pienestä on tutuksi tulleet selfiet, youtube kanavat ja eri somet. Tämä on johtanut siihen, että jo todella pienestä, ihan alle kouluikäisistä asti nämä tulevaisuuden toivomme ovat oppineet hakemaan ja saamaan hyväksyntää muilta sähköisessä muodossa. Väitän, että harva kouluikäinen pystyy tai osaa mennä antamaan palautetta kavereilleen ihan suoraan. Siis edes sitä positiivista. Muutenkin on tullut sellainen tunne, että jos annat toiselle vaikka kehuja niin se on jotenkin sulta itteltäs pois. Siis pois lukien se sen päiväinen paras kaveri jolle sitten laitetaan sydämiä ja pusipusia niin että kaikki varmaan sen huomaa. Mutta mitäs sitten jos se kaveri ei heti vastaakaan niihin samalla mitalla, niin välittömästi alkaa spekulointi onko se suuttunut? Mitähän mä oon sanonu että se on noin suuttunu?

On ihan hirveä ajatus se, miten stressaavassa maailmassa meidän nuoriso tänä päivänä elää. Netti on pullollaan menestyneitä tubettajia ja toistaan kauniimpia instatyyppejä. Ihanne on olla jotain, olla jotain muiden silmissä. Nuoret arvottavat itseään koko ajan ympäröivän hektisesti muuttuvan nettimaailman mukaan. Tavoittelemisen arvoista elämässä on tykkäykset ja niihin kommentoinnit. Ja tuo kommentointimaailmakin on sitten ihan oma lukunsa, josta voin auliisti myöntää pudonneeni jo ajat sitten. Pitääkö laittaa sydämiä ja kuinka monta? Millaisia hymiöitä voi mihinkin laittaa ilman että vastapuoli alkaa tulla linjoja pitkin että mitä kuule tarkoitit tuolla? Onko joku lit vai ei ja jos on niin miten lit??

Jos tavoittelemisen arvoista on tykkäykset ja sä arvotat ittes, maailmankuvas ja elämäsi muitten tykkäysten kautta niin mihin se kaikki johtaa? Suurin osa somesukupolvestamme on kyllä tietoinen siitä, että se kaikkien ihailema tyttö jolla on instaseuraajia älyttömät määrät ja supersiistejä kuvia, muokkaa niitä kuvia lähes tunnistamattomaksi. Tyyppi tiedetään koulun käytäviltä eikä totuus oo aina yhtä viimeistelty kun somessa, mutta silti totuutena tässäkin asiassa nähdään vaan se mitä some sanoo. Netti on viisasten kivi, pandoran lipas, raamattu ja some on unelmien hamstrauspaikka.

Mua huolettaa eniten se, että missä vaiheessa nämä somesukupolviset löytää tämän kaiken rummutuksen keskellä sen oman sisällä uinuvan minänsä ja saavat oman äänensä kuuluviin? Missä vaiheessa on tilaa sille ajatukselle, että mitä minä itse haluan ja mikä tekee just minut onnelliseksi? Elämässä ei kuitenkaan oo kyse perimmiltään muuta kun siitä, että oma elämä olisi tasapainoista, mielekästä ja tulisit onnelliseksi. Ihminen voi tavoitella rahaa, materiaa, uutta autoa, uutta työpaikkaa, uusia ystäviä, rakkautta ja mitä vaan mutta mikä näihin tavoitteisiin perimmiltään ajaa? Halu olla onnellinen. Mulle onnellisuus on todella mikroskooppisen pieniä asioita tässä maailmassa, mutta silti mun omassa universumissani niillä on valtavan voimaannuttava tehtävä. Oon huomannut sen aikoja sitten, että unelmointi ja haaveilu todellakin on elinehto. Joskus on kiva jopa lennellä pilvilinnoissa. Mutta se mikä tekee mut onnelliseksi on ihan tässä ja nyt käsien ulottuvilla. Mielekäs työ, seesteinen arki, ihana luonto ympärillä, rauhaa tuovat ihmiset ympärillä.

Mitä jos nämä juniorimme eivät koskaan opi pysähtymään, hiljentymään, istumaan kaikessa rauhassa palaveroimaan ittensä kanssa että mikä on mun juttu? Onko se sitä mitä kaikki muutkin ihannoivat, ihannoinko mäkin sitä todella? Onko mun onni jossain muualla kun täydellisessä somekuvassa, tubetähteydessä tai siinä montako seuraajaa mulla somessa on? Tarviiko mun olla kaikkien tuntema ja ihailema että mä ylipäänsä olen JOTAIN JA OLEMASSA. Some ja nettimaailma ylipäänsä on niin hektistä, ihanteet ja tykkäämiset tulevat ja menevät. Mukana pitäisi pysyä, koska et halua olla nolo. Mikä laittaa jossain kohtaa kasvun vaihetta oikeesti painamaan jarrua, hyppäämään sivuraiteelle hetkeksi oman minänsä kanssa? Itsellä se on tapahtunut iän karttuessa pikkuhiljaa. Sekin on jo vaatinut hätäjarrusta vetämistä, hätäännystä, paniikkia ja juttelua sen peilikuvan kanssa että sinäkö se todella oot jolle mun pitäis antaa peukkua ja tykkäyksiä. Ja kun ottaa huomioon, että itsellä some on tullut kuvioihin vasta niin paljon vanhemmalla iällä ettei se oo ollut määritteleämässä minkäänlaista perustusta kasvavalle teiniminälleni niin miten vaikeaa kaikki tuo edellä mainittu on tänä päivänä. Koko maailma vaihtuvine kauneusihanteineen ja tähtineen on jatkuvasti mukana, ihan sormen päässä.Haaveet ja unelmat vaihtuvat sekä muuttuvat niiden myötä mistä seuraa se, että omistakin haaveista tulee koko ajan saavuttamattomampia. Jos yhden tavoitatkin niin seuraava on jo kulman takana. Kaikki on niin lähellä mutta kumminkin niin kaukana. Koskaan ei tule valmista, tunnetta että elämä on tässä ja nyt.

Ihan oma asiansa on vielä ne oman elämänsä life coachit jotka tarjoavat omaa elämänkokemustaan auliisti muille ikäänkuin totuutena. Ja kun sen kuulee ihmisen suusta, jota muutenkin katsoo ylöspäin niin pakkohan sitä on koittaa ottaa vinkeistä vaarin. Ajatuksena, että josko sillä minäkin olisin jotain, saisin itseeni edes pienen palasen tuota menestyjää. Huomenna se toinen täydellisen elämän omaava kirjoittaa sitten omasta näkökulmastaan miten hän kokee, että hyvää elämää pitää elää. Eri lailla tietenkin kun mitä siihen asti on totuttu. Nuori on ihan sekaisin, että kumpaako nyt sitten uskoa. Mun mielestä moinen toisten sparraaminen siinä iässä kun on itsekin vielä kovin raakile, on melkoista vastuuttomuutta. Omia tarinoitaan voi toki kertoa ja sieltä voi löytää samaistumisen kohtia, mutta se kun kirjoitetaan pitkiä tekstejä hyvän elämän metodeista ilman mitään sen kummempaa todellisuuspohjaa ja opetetaan toisia että tee näin niin saat paremman elämän. Aikamoista, huhhuh!!!

Mä kuuntelen työssäni joka ikinen päivä meidän vitosluokkalaisten juttelua näihin juttuihin liittyen ja välillä kyllä tulee laitettua kukkahattu päähän ja syvälle. Tulee sellainen ihan säälin tunne, että voi laittakaa ne somet kiinni ja olkaa vielä ihan viattomasti sitä mitä olette. Ainakin olkaa vielä lapsia kun kerran olette.

Maailma on näitten asioitten suhteen muuttunut pysyvästi mutta kyllä mä välillä huolestuneena mietin millaisia aikuisia tästä somesukupolvesta kasvaa. Tuntuu, että pitäisi olla todella vahva koti ja tukiverkosto ympärillä että lapset ja nuoret saisi sen käsityksen jo kotoa että jokainen kelpaa omana itsenään ja että kaikkia ei maailmassa ole tarkoitus miellyttää ja saada tykkäämään ittestään.

Oli ehkä taas vähän vaikea saada kiinni mun ajatuksen juoksusta sillä se todella ravaa eteenpäin niin paljon nopempaa kun mitä sormet näitä näppäimiä hakkaa. Ehkä pointti kumminkin tuli esiin...

rakkaudella
Sartsa

VOROROTTI JA JUVENINKOSKI

Tämän lauantainen retki kohdistui tällä kertaa lähikohteisiin ajanpuutteen vuoksi. Tarkoitus oli alunperin lähteä johonkin kansallispuistoon, jopa teltan kanssa yöksi, mutta koska lauantaihin sisältyi yhdet synttärit niin suunnitelmiin tehtiin muutoksia.

Pakattiin kuitenkin mukaan sapuskat sillä ajatuksella että trangian kanssa pärjätään ilman nuotiopaikkojakin. Ruokailu luonnon keskellä on kuitenkin aina hyvä vaihtoehto. Niinpä siis reput selkään ja matkaan. Suuntana Jämsä.

Ensimmäinen vierailukohde olikin nimeltään Vororotti. Upea kalliorailo lyhyen patikoimisen päässä tiestä mihin auton jätimme. Tämmönen paikka

Siitä se polku lähtee

Lämmintä oli noin 25 asteen verran mutta metsässä se ei tuntunut yhtään tukahduttavan kuumalta. Pieni polku vei perille täydellisessä hiljaisuudessa.

Kunnioitusta herättävä paikka

Jännä juttu todellakin oli se, että kun pysähtyi paikoilleen niin minkäänlaista ääntä ei kuulunut mistään. Ei siis edes metsän ääniä kuten linnunlaulua sun muuta. Todella rauhoittava paikka. Niinpä päätimme virittää eväskeittiömme siihen erään kiven päälle. Meillä oli eväänä tällä kertaa lihapiirakoita ja nakkeja. Kaveriksi vähän grillisalaattia ja päälle keksikahvit.

Aa että eväät maistui hyvältä siellä luonnon helmassa. Ihmeteltiin siinä vielä tovi sitä luonnon ihmeellisyyttä kun kallioiden väleissä oli ikäänkun toisistaan irti repäistyjä kivipaaseja. Pikkuhiljaa sitten päätimme lähteä autolle päin ja kun ihmeen kaupalla huomattiin, että linnut alkoi laulella ja auton ääniäkin kantautui jostain kaukaa.

Suuntasimme auton nokan kohti seuraavaa retkikohdetta eli Juveninkoskea. Tämmönen paikka
Mä tykkään todella paljon virtaavasta vedestä, koskista ja putouksista. Niissä on jotain samaa rauhoittavaa kun tulessa, että niitä vois tuijottaa vaikka kuinka kauan. Vaikka jonkun kosken tai putouksen äärellä ei mitenkään hiljaista todellakaan oo niin silti jotain rauhoittavaa.

Myllynkivet 

Näiden tyrskyjen vieressä saattoi vaan ihmetellä luonnon voimia. Ihminen on niin pieni hiirulainen kaiken tälläisen voiman äärellä.

Kosken alkupää ennen putousta

Valtavien tyrskyjen keskellä lorisi myös pikkuruinen puro

Oli kivan näköistä kun laski alas rinnettä että pääsi ihailemaan putousta oikeasta suunnasta niin matkan varrella huomasi miten isosta virrasta lähti monia pikkuruisia solisevia puroja. Kuten tuo edellä ollut kuva.

Kuohut oli melkoiset, kuvitelkaa äänimaailma

On tämä meidän kotimaa vaan nättiä paikkoja täynnä. Kannattaa käydä näillä sivuilla kattomassa mitä kaikkea käymisen arvoista ihan läheltäkin saattaa löytyä.

rakkaudella,
Sartsa

ÄITIENPÄIVÄN MIETTEITÄ

Äitienpäiväaamu. Ihana auringonpaiste ja mä syön aamupalaa terassilla. Mieli palaa väkisinkin niihin aamuihin kun lapset oli vielä pieniä. Niistä äitienpäiväaamuista tuntuu olevan pieni ikuisuus, ja toisaalta ne on kun eilinen.

Itte väkerrettyjä kortteja ja lahjoja maltettiin hädin tuskin piilotella sunnuntaihin asti. Aamulla sai makoilla sängyssä hyvän tovin kuunnellen keittiöstä kantautuvia ääniä kun kakkua tehtiin ja kahvia keiteltiin. Sitten sipinän ja supinan säestämänä tuotiin tarjottimella aamupala sänkyyn. Joka kerta mä tirautin kyyneleen tai pari kun sain ne ihanat kortit käsiini. Itte tehdyt runot kirjoitettuna keikkuvin kirjaimin. Voiko liikuttavampaa enää olla.

Nyt tuo kaikki on tarkasti talletettuna muisti lokeroihin sinne sydämen sopukkaan missä kaikkein tärkeimpiä muistoja vaalitaan. Elämä muuttuu kun lapset kasvaa. Mutta äidin rakkaus ei koskaan muutu mihinkään. Oli lapset vieressä tai kauempana fyysisesti niin aina ne on sydämessä yhtä lähellä kun pieninä jolloin olivat äidistä vielä riippuvaisia. Äitiys on ehdottomasti mun elämäni suurin saavutus.

KETOASIDOOSIA JA SEN SELLAISTA

Kyllä täytyy sanoa, että ei oo viikot veljiä,siskoja saati sukua keskenään. Tämä viikko toi tullessaan sellaistakin tunteiden vuoristorataa ja sydämen tykytystä että vieläkään en taida oikein käsittää mitä tapahtui.

Mä heräsin tiistai aamuna ihan normaalisti kellon herätykseen 7:15 ja luulin lähteväni töihin. Puhelimessa oli kuitenkin useampi whatsapp viesti keskimmäiseltä lapsukaiseltani Elinalta. Täytyy myöntää, että järkytys oli aikamoinen kun aloin lukea viestejä. Selvisi että nuorimmaiseni, vauvani Ville, oli viety yöllä sairaalaan. Jo siinä vaiheessa, kun luin miten paljon poika oli oksennut yöllä ja että sokerit oli olleet niin korkella ettei mittari enää mitannut, olin niin paniikissa että hyvä kun jalat kantoi. Soitin välittömästi numerotiedustelun kautta sairaalaan osastolle missä Ville oli ja sain hoitajan linjalle. Sain kuulla, että tilanne oli akuutti mutta mitään hätää ei sillä hetkellä olisi. Mä ehkä 10 sekuntia mietin, että lähdenkö töihin vai suuntaanko auton nokan kohti sairaalaa. Jälkimmäinen voitti, sillä arvasin etten olisi kuitenkaan pystynyt keskittymään normaalinkaan vertaa töihin. Soitto pomolle etten oo tulossa töihin sinä päivänä ja lyhyt avaus miksi en. Ihanaa, että on niin ymmärtäväinen pomo joka sanoi että tottakai mua tarvitaan muualla. Mä ajoin tuon matkan kyllä sellasessakin tunnemyllerryksessä ja varmaan kohtuu raskaalla kaasujalalla etten edes muista kunnolla matkasta mitään. Onneksi sain äitin kanssa jutella pitkän pätkän niin sai vähän muutakin ajateltavaa.

Sairaalassa mua odotti vauvani, joka nukkui ja oli letkuissa tiputuksessa.

Täs kuvas ollaan jo vähän piristytty...

 Kuulin, että ketoaineet oli olleet yöllä 5,4 ja oksentaminen oli ollut melko rajua. Mun teki mieli pillahtaa itkuun siinä paikassa mutta sain oltua. Ville oli tipassa josta yhdessä oli pahoinvointia vähentävää lääkettä, yhdessä glukoosiliuosta ja yhdessä insuliinisekoitusta vaihtelevalla vahvuudella. Ville oli kovin väsynyt sillä yö oli mennyt lähinnä valvoessa. Kyllä otti sydämestä kattoa vauvaani siinä sängyllä. Tuli taas sellanen olo, että mielummin sitä ottais ittelleen kaikki nuo kurjuudet lapsiltaan. Samalla päässä vilisi kaikenlaisia kysymyksiä, että mistä tässä oikein on kyse. Onko sokerien hoito ollut kauemman aikaa jo retuperällä vai onko nyt kyse jostain laiteviasta vai mitä. Mahatautiakin oli epäilty yön tunteina ja siksi Ville oli laitettu eristyshuoneeseen josta pääsi kuitenkin lääkärin aamukäynnin jälkeen siirtymään normihuoneeseen kun todettiin ettei kyse oo mahataudista.

Noh, mä olin sitten työpäivän verran tuolla sairaalassa. Päivän mittaan huoneessa ramppas labraporukkaa niin usein, että mua ihan säälitti jo Villen puolesta. Jos samasta kyynärtaipeesta otetaan verikoetta kolmatta kertaa saman päivän aikana niin ei ihme jos alkoi vähän sattua. Hoitajat kävivät mittailemassa sokereita ja ketoaineita. Ihan mahtavassa hoidossa Ville siellä kyllä oli, ei voi moittia. Illan suussa neljän aikaan poika sai syödä ekan kerran sille päivälle. Ketoaineiden oli pitänyt tulla alas hitaasti ja siksi sokereita oli pidetty tuolla 15 paikkeilla. Neljän aikaan tilanne oli se, että sokerit oli 10 pinnassa ja ketoaineet enää 0,3 joten saattoi antaa ruokaa. Onneksi tarjolla oli kanakeittoa jota oli helppo syödä. Mua niin säälitti kun Villellä otti niin kovasti kurkkuun kipeää syöminen kun oli joutunut niin kovasti oksentaa. Onneksi kumminkin äitin tsemppauksella sai sitten syötyä. Mä lähdin sitten kotiin viiden aikaan ja iskä jäi sinne Villen kaveriksi.

Ville pääsi sitten keskiviikkona kotiin mutta mun keskustelu lääkärin kans kesken työpäivän oli kyllä sellanen että meinas henki salpaantua. Lääkäri sanoi, että oli todella iso mahdollisuus ettei Ville olisi enää herännyt ollenkaan. Siis mun sydän meni ihan kylmäksi siitä lauseesta. Mun piti todella koota itteni että pystyin jatkaa työpäivää. En mä edes halunnut antaa sen ajatuksen tulla kunnolla. Sen että mun vauvani menettäminen on ollut ehkä ihan hiuskarvan varassa. Ihan kamalaa!

Onneksi tällä kerralla tästä kaikesta selvittiin säikähdyksellä. Paljon pitää kuitenkin Villen arjessa muuttua. Monestakin syystä. Nyt eletään kolmen viikon koeaikaa jonka jälkeen on sitten kontrollikäynti diabetespolilla. Katsotaan sitten taas, että mikä on jatkosuunnitelma.

Paljon ajatuksia lentelee risteilyohjuksen lailla mun pikku päässä. Sanon tässä sen vaan, että tällä hetkellä mä en oo jostain päätöksistäni ollenkaan niin varma ja tyytyväinen.

rakkaudella,
Sartsa

ISOJÄRVEN KANSALLISPUISTO PART 2

Viikonloppuna velloin, etenkin lauantaina, tosi syvissä vesissä mutta puhumalla siitäkin taas selvittiin. Eilinen sitten saatiinkin jo viettää auringon paisteessa niin sisäisesti kun kelienkin osalta.

Päätettiin lähteä sitte laittamaan ruuat ulkosalle ja otettiin suunnaksi Isojärven kansallispuisto. Ollaan kerran aiemmin käyty ko. kohteessa ja löydettiin reitin varrelta upealla paikalla oleva laavu. Sillä kertaa se oli varattu mutta nyt me saatiin se omaksi ulkokeittiöksi. Isojärven kansallispuistoon ei myöskään oo meiltä liikaa matkaa joten sinne on kiva pistäytyä noin yhtä äkkisesti.

Ilma oli todellakin ihan täydellinen. Mittarissa yli +15 astetta ja kirkas taivas. Pakattiin joukkoon pelkkien malkaroitten ja kahvin lisäksi oikein ruokatarpeet. Appetit muurikka kasvikset ja possun filepihvejä.

Siitä se reitti alkoi

Nuotiota pystyyn samantien

Puut oli kyllä niin märkiä että niitä oli hyvä laittaa vähäsen kuivumaan tuohon notskin äärelle.

Ihanaa tuleen tuijottelua

Kahvit piti ekku keitellä tietty 

Muonat valmistuu

Ajateltiin ekaa kertaa testata halsterissa kypsentää nuo fileepihvit. Ei muuta kun silavaa halsteriin ja lihat väliin. Onnistuikin ihan yllättävän hyvin. Ehkäpä jopa olivat hiukan liiankin kauan.

Siinä meidän sunnuntailounas

Meidän leiripaikka, eli Kalalahden laavu sijaitsee kalliolla mistä on kyllä upeat näkymät.

Leiripaikkamme

Kun oltiin syöty vatsat täyteen ja juotu kaffit jälkkäriksi, niin lähdettiin kiertämään toisen reitin kautta takaisin autolle. Siinä reitin varrella tuli vastaan taas ihan maagisia paikkoja. 

Tää alue oli jotenkin mystinen

 Tuo edellä kuvattu metsäkaistale oli oikeasti kun lumottu metsä joka oli jossain kohtaa lakastunut. Se oli kun Manalan porttialuetta ja tuli ihan sellanen fiilis että jos sinne joutuis jostain syystä niin häviäisi ikuisiksi ajoiksi jonnekin. Oli jopa vähä  pelottava tämä. Ehkä tämä johtuu vaan mun valtavan vilkkaasta mielikuvituksesta 😂

Metsälampi

Oli kyllä tosi mukava päivä. Hiukan onnistuin jopa rintaani polttaa auringossa, sen verran kuumotti. 

Ihanaa että nyt on luvattukin ihan jopa kesäisiä lukemia. Useammalle päivälle vieläpä!!

Seuraavaa retkeä jo odotellessa!

Rakkaudella, 

Sartsa