SOMESUKUPOLVI

Mun on pitänyt monta kertaa kirjoittaa aiheesta, joka on lähellä mun sydäntä ja johon törmään joka ikinen päivä. Asia aiheuttaa syviä pohdintaryppyjä mun otsalle ja huolestuttaa sydämessä asti. Ihan sitte sattumalta mä löysin idolini Wirtasen Tonin tekstin ainakin hiukan tätä samaa aihetta sivuten joten luehan se täältä.

Oon pohtinut aika paljon sellaista juttua, että tämän hetken koululaiset alkaa olla nyt ensimmäinen sukupolvi joka on elänyt koko elämänsä some aikaa. Jo todella pienestä on tutuksi tulleet selfiet, youtube kanavat ja eri somet. Tämä on johtanut siihen, että jo todella pienestä, ihan alle kouluikäisistä asti nämä tulevaisuuden toivomme ovat oppineet hakemaan ja saamaan hyväksyntää muilta sähköisessä muodossa. Väitän, että harva kouluikäinen pystyy tai osaa mennä antamaan palautetta kavereilleen ihan suoraan. Siis edes sitä positiivista. Muutenkin on tullut sellainen tunne, että jos annat toiselle vaikka kehuja niin se on jotenkin sulta itteltäs pois. Siis pois lukien se sen päiväinen paras kaveri jolle sitten laitetaan sydämiä ja pusipusia niin että kaikki varmaan sen huomaa. Mutta mitäs sitten jos se kaveri ei heti vastaakaan niihin samalla mitalla, niin välittömästi alkaa spekulointi onko se suuttunut? Mitähän mä oon sanonu että se on noin suuttunu?

On ihan hirveä ajatus se, miten stressaavassa maailmassa meidän nuoriso tänä päivänä elää. Netti on pullollaan menestyneitä tubettajia ja toistaan kauniimpia instatyyppejä. Ihanne on olla jotain, olla jotain muiden silmissä. Nuoret arvottavat itseään koko ajan ympäröivän hektisesti muuttuvan nettimaailman mukaan. Tavoittelemisen arvoista elämässä on tykkäykset ja niihin kommentoinnit. Ja tuo kommentointimaailmakin on sitten ihan oma lukunsa, josta voin auliisti myöntää pudonneeni jo ajat sitten. Pitääkö laittaa sydämiä ja kuinka monta? Millaisia hymiöitä voi mihinkin laittaa ilman että vastapuoli alkaa tulla linjoja pitkin että mitä kuule tarkoitit tuolla? Onko joku lit vai ei ja jos on niin miten lit??

Jos tavoittelemisen arvoista on tykkäykset ja sä arvotat ittes, maailmankuvas ja elämäsi muitten tykkäysten kautta niin mihin se kaikki johtaa? Suurin osa somesukupolvestamme on kyllä tietoinen siitä, että se kaikkien ihailema tyttö jolla on instaseuraajia älyttömät määrät ja supersiistejä kuvia, muokkaa niitä kuvia lähes tunnistamattomaksi. Tyyppi tiedetään koulun käytäviltä eikä totuus oo aina yhtä viimeistelty kun somessa, mutta silti totuutena tässäkin asiassa nähdään vaan se mitä some sanoo. Netti on viisasten kivi, pandoran lipas, raamattu ja some on unelmien hamstrauspaikka.

Mua huolettaa eniten se, että missä vaiheessa nämä somesukupolviset löytää tämän kaiken rummutuksen keskellä sen oman sisällä uinuvan minänsä ja saavat oman äänensä kuuluviin? Missä vaiheessa on tilaa sille ajatukselle, että mitä minä itse haluan ja mikä tekee just minut onnelliseksi? Elämässä ei kuitenkaan oo kyse perimmiltään muuta kun siitä, että oma elämä olisi tasapainoista, mielekästä ja tulisit onnelliseksi. Ihminen voi tavoitella rahaa, materiaa, uutta autoa, uutta työpaikkaa, uusia ystäviä, rakkautta ja mitä vaan mutta mikä näihin tavoitteisiin perimmiltään ajaa? Halu olla onnellinen. Mulle onnellisuus on todella mikroskooppisen pieniä asioita tässä maailmassa, mutta silti mun omassa universumissani niillä on valtavan voimaannuttava tehtävä. Oon huomannut sen aikoja sitten, että unelmointi ja haaveilu todellakin on elinehto. Joskus on kiva jopa lennellä pilvilinnoissa. Mutta se mikä tekee mut onnelliseksi on ihan tässä ja nyt käsien ulottuvilla. Mielekäs työ, seesteinen arki, ihana luonto ympärillä, rauhaa tuovat ihmiset ympärillä.

Mitä jos nämä juniorimme eivät koskaan opi pysähtymään, hiljentymään, istumaan kaikessa rauhassa palaveroimaan ittensä kanssa että mikä on mun juttu? Onko se sitä mitä kaikki muutkin ihannoivat, ihannoinko mäkin sitä todella? Onko mun onni jossain muualla kun täydellisessä somekuvassa, tubetähteydessä tai siinä montako seuraajaa mulla somessa on? Tarviiko mun olla kaikkien tuntema ja ihailema että mä ylipäänsä olen JOTAIN JA OLEMASSA. Some ja nettimaailma ylipäänsä on niin hektistä, ihanteet ja tykkäämiset tulevat ja menevät. Mukana pitäisi pysyä, koska et halua olla nolo. Mikä laittaa jossain kohtaa kasvun vaihetta oikeesti painamaan jarrua, hyppäämään sivuraiteelle hetkeksi oman minänsä kanssa? Itsellä se on tapahtunut iän karttuessa pikkuhiljaa. Sekin on jo vaatinut hätäjarrusta vetämistä, hätäännystä, paniikkia ja juttelua sen peilikuvan kanssa että sinäkö se todella oot jolle mun pitäis antaa peukkua ja tykkäyksiä. Ja kun ottaa huomioon, että itsellä some on tullut kuvioihin vasta niin paljon vanhemmalla iällä ettei se oo ollut määritteleämässä minkäänlaista perustusta kasvavalle teiniminälleni niin miten vaikeaa kaikki tuo edellä mainittu on tänä päivänä. Koko maailma vaihtuvine kauneusihanteineen ja tähtineen on jatkuvasti mukana, ihan sormen päässä.Haaveet ja unelmat vaihtuvat sekä muuttuvat niiden myötä mistä seuraa se, että omistakin haaveista tulee koko ajan saavuttamattomampia. Jos yhden tavoitatkin niin seuraava on jo kulman takana. Kaikki on niin lähellä mutta kumminkin niin kaukana. Koskaan ei tule valmista, tunnetta että elämä on tässä ja nyt.

Ihan oma asiansa on vielä ne oman elämänsä life coachit jotka tarjoavat omaa elämänkokemustaan auliisti muille ikäänkuin totuutena. Ja kun sen kuulee ihmisen suusta, jota muutenkin katsoo ylöspäin niin pakkohan sitä on koittaa ottaa vinkeistä vaarin. Ajatuksena, että josko sillä minäkin olisin jotain, saisin itseeni edes pienen palasen tuota menestyjää. Huomenna se toinen täydellisen elämän omaava kirjoittaa sitten omasta näkökulmastaan miten hän kokee, että hyvää elämää pitää elää. Eri lailla tietenkin kun mitä siihen asti on totuttu. Nuori on ihan sekaisin, että kumpaako nyt sitten uskoa. Mun mielestä moinen toisten sparraaminen siinä iässä kun on itsekin vielä kovin raakile, on melkoista vastuuttomuutta. Omia tarinoitaan voi toki kertoa ja sieltä voi löytää samaistumisen kohtia, mutta se kun kirjoitetaan pitkiä tekstejä hyvän elämän metodeista ilman mitään sen kummempaa todellisuuspohjaa ja opetetaan toisia että tee näin niin saat paremman elämän. Aikamoista, huhhuh!!!

Mä kuuntelen työssäni joka ikinen päivä meidän vitosluokkalaisten juttelua näihin juttuihin liittyen ja välillä kyllä tulee laitettua kukkahattu päähän ja syvälle. Tulee sellainen ihan säälin tunne, että voi laittakaa ne somet kiinni ja olkaa vielä ihan viattomasti sitä mitä olette. Ainakin olkaa vielä lapsia kun kerran olette.

Maailma on näitten asioitten suhteen muuttunut pysyvästi mutta kyllä mä välillä huolestuneena mietin millaisia aikuisia tästä somesukupolvesta kasvaa. Tuntuu, että pitäisi olla todella vahva koti ja tukiverkosto ympärillä että lapset ja nuoret saisi sen käsityksen jo kotoa että jokainen kelpaa omana itsenään ja että kaikkia ei maailmassa ole tarkoitus miellyttää ja saada tykkäämään ittestään.

Oli ehkä taas vähän vaikea saada kiinni mun ajatuksen juoksusta sillä se todella ravaa eteenpäin niin paljon nopempaa kun mitä sormet näitä näppäimiä hakkaa. Ehkä pointti kumminkin tuli esiin...

rakkaudella
Sartsa