Mä heräsin tiistai aamuna ihan normaalisti kellon herätykseen 7:15 ja luulin lähteväni töihin. Puhelimessa oli kuitenkin useampi whatsapp viesti keskimmäiseltä lapsukaiseltani Elinalta. Täytyy myöntää, että järkytys oli aikamoinen kun aloin lukea viestejä. Selvisi että nuorimmaiseni, vauvani Ville, oli viety yöllä sairaalaan. Jo siinä vaiheessa, kun luin miten paljon poika oli oksennut yöllä ja että sokerit oli olleet niin korkella ettei mittari enää mitannut, olin niin paniikissa että hyvä kun jalat kantoi. Soitin välittömästi numerotiedustelun kautta sairaalaan osastolle missä Ville oli ja sain hoitajan linjalle. Sain kuulla, että tilanne oli akuutti mutta mitään hätää ei sillä hetkellä olisi. Mä ehkä 10 sekuntia mietin, että lähdenkö töihin vai suuntaanko auton nokan kohti sairaalaa. Jälkimmäinen voitti, sillä arvasin etten olisi kuitenkaan pystynyt keskittymään normaalinkaan vertaa töihin. Soitto pomolle etten oo tulossa töihin sinä päivänä ja lyhyt avaus miksi en. Ihanaa, että on niin ymmärtäväinen pomo joka sanoi että tottakai mua tarvitaan muualla. Mä ajoin tuon matkan kyllä sellasessakin tunnemyllerryksessä ja varmaan kohtuu raskaalla kaasujalalla etten edes muista kunnolla matkasta mitään. Onneksi sain äitin kanssa jutella pitkän pätkän niin sai vähän muutakin ajateltavaa.
Sairaalassa mua odotti vauvani, joka nukkui ja oli letkuissa tiputuksessa.
 |
| Täs kuvas ollaan jo vähän piristytty... |
Kuulin, että ketoaineet oli olleet yöllä 5,4 ja oksentaminen oli ollut melko rajua. Mun teki mieli pillahtaa itkuun siinä paikassa mutta sain oltua. Ville oli tipassa josta yhdessä oli pahoinvointia vähentävää lääkettä, yhdessä glukoosiliuosta ja yhdessä insuliinisekoitusta vaihtelevalla vahvuudella. Ville oli kovin väsynyt sillä yö oli mennyt lähinnä valvoessa. Kyllä otti sydämestä kattoa vauvaani siinä sängyllä. Tuli taas sellanen olo, että mielummin sitä ottais ittelleen kaikki nuo kurjuudet lapsiltaan. Samalla päässä vilisi kaikenlaisia kysymyksiä, että mistä tässä oikein on kyse. Onko sokerien hoito ollut kauemman aikaa jo retuperällä vai onko nyt kyse jostain laiteviasta vai mitä. Mahatautiakin oli epäilty yön tunteina ja siksi Ville oli laitettu eristyshuoneeseen josta pääsi kuitenkin lääkärin aamukäynnin jälkeen siirtymään normihuoneeseen kun todettiin ettei kyse oo mahataudista.
Noh, mä olin sitten työpäivän verran tuolla sairaalassa. Päivän mittaan huoneessa ramppas labraporukkaa niin usein, että mua ihan säälitti jo Villen puolesta. Jos samasta kyynärtaipeesta otetaan verikoetta kolmatta kertaa saman päivän aikana niin ei ihme jos alkoi vähän sattua. Hoitajat kävivät mittailemassa sokereita ja ketoaineita. Ihan mahtavassa hoidossa Ville siellä kyllä oli, ei voi moittia. Illan suussa neljän aikaan poika sai syödä ekan kerran sille päivälle. Ketoaineiden oli pitänyt tulla alas hitaasti ja siksi sokereita oli pidetty tuolla 15 paikkeilla. Neljän aikaan tilanne oli se, että sokerit oli 10 pinnassa ja ketoaineet enää 0,3 joten saattoi antaa ruokaa. Onneksi tarjolla oli kanakeittoa jota oli helppo syödä. Mua niin säälitti kun Villellä otti niin kovasti kurkkuun kipeää syöminen kun oli joutunut niin kovasti oksentaa. Onneksi kumminkin äitin tsemppauksella sai sitten syötyä. Mä lähdin sitten kotiin viiden aikaan ja iskä jäi sinne Villen kaveriksi.
Ville pääsi sitten keskiviikkona kotiin mutta mun keskustelu lääkärin kans kesken työpäivän oli kyllä sellanen että meinas henki salpaantua. Lääkäri sanoi, että oli todella iso mahdollisuus ettei Ville olisi enää herännyt ollenkaan. Siis mun sydän meni ihan kylmäksi siitä lauseesta. Mun piti todella koota itteni että pystyin jatkaa työpäivää. En mä edes halunnut antaa sen ajatuksen tulla kunnolla. Sen että mun vauvani menettäminen on ollut ehkä ihan hiuskarvan varassa. Ihan kamalaa!
Onneksi tällä kerralla tästä kaikesta selvittiin säikähdyksellä. Paljon pitää kuitenkin Villen arjessa muuttua. Monestakin syystä. Nyt eletään kolmen viikon koeaikaa jonka jälkeen on sitten kontrollikäynti diabetespolilla. Katsotaan sitten taas, että mikä on jatkosuunnitelma.
Paljon ajatuksia lentelee risteilyohjuksen lailla mun pikku päässä. Sanon tässä sen vaan, että tällä hetkellä mä en oo jostain päätöksistäni ollenkaan niin varma ja tyytyväinen.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti