Mä sivusin muistaakseni viime viikolla sitä tosiasiaa, joka on tosi suuressa roolissa mun pienen mielen myllertämisessä tällä hetkellä. Muutos. Muutokset. Siinä on sana, joka toisaalta antaa mahdollisuuden ja viitteen jostain uudesta mikä voi olla paljon parempaa kun se mitä tällä hetkellä on. Toisaalta siinä maistuu myöskin pieni haikeus luopumisen tuskaa ja jos asiasta kysytään silloin kun jaksaminen on vähän rajallista niin silloin se tuoksuu jo kauas epätoivolta. Joltain menetetyltä, paljolta työltä, jaksamisen riittämättömyydestä. Tällä hetkellä tuntuu tuolta viimeiseltä. Mä suoritan tämän arkeni mitenkuten mutta muutokset on nyt kyllä vähän turhan radikaalia tähän ajatukseen. En vaan jaksais, siis niinkun millään. Haluan että kaikki säilyy tälläisenä kun se on tällä hetkellä.
Nyt on kuitenkin tilanne sellainen, että mun vuokraisäntäni käväisi viime torstaina ja yritti kovasti kaupitella tuota asuntoa mun ostettavaksi. Se on siis laittamassa kämppää myyntiin mikä tarkoittaa että tämä elämäntilanne on tulossa tiensä päähän. Tämä on ollut niinkun nenä päähän meille, mulle ainakin. Arvasihan sen, ettei tämä nyt näin voi jatkua loputtomiin. Olin vaan itsekseni kuvitellut, että sitten kun näitä asumiskuvioita tarvii alkaa miettimään niin se on siinä kohtaa kun yhdessä pähkäillään olisiko jo aika uskaltaa yhteiseen kotiin, saman katon alle. On ollut hyvä tässä pienessä yksiössäkin kaksin, sillä totuushan on että mä asun myös tässä. Oma kämppä on lähinnä pyykkäämistä ja vieraiden viihdyttämistä varten. Silti ajatus virallisesta yhteen muutosta on pelottavan jännittävän henkeäsalpaava. En oo vielä varma hyvällä vai pahalla tavalla. Sen tiedän, että mitään en oo jännittänyt näin paljon todella pitkään aikaan.
Jos tuo mun nimissä oleva asunto siis saadaan myytyä (mikä ei tosin vaikuta todennäköiseltä ihan hetimiten, onneksi) niin sitten pitää viimeistään alkaa olla selvillä että muutanko mä tästä yksin ja jos niin minne ihmeeseen. Yhteen muutosta ei siis oo puhuttu ajatusen tasoa kummemmin mutta kovasti mun aivolohkoissa nyt kiehuu, että pitäiskö ruveta. Niin PITÄISKÖ? En tarkoita yhtään sitä, että pitäisi muodon vuoksi tehdä jotain tai viedä parisuhdetta jotenkin "eteenpäin" vaan ihan että olisko kiva alkaa suunnitella elämää yhteisen katon alla. Sillai oikeesti. Aikuisten oikeesti. Tuleehan sitä nyt tuumailtua niin monenlaista muutakin, niin miksi mä en tälle ajatukselle nyt antaisi tilaa tulla ja olla. Jos oikeen ajan kanssa istuttais sen ajatuksen ja sitten juttelis sen kanssa kivoja. Ei kait siitä mitään pahaa voi olla? Saattaisin vielä innostua.... Toki mä jossain vaiheessa haluaisin edes vaikka rivitaloasunnon, että ois vähän sitä omaa pihaa kuopsutettavaksi. Terassia missä istuskella kavereitten kanssa grillaamassa (voi miten mun on ikävä grillaamista!) ja tiedä vaikka siinä asunnossa olis saunakin. Oih mitä luxusta. Mutta..... Kun siinä on sellainen juttu minkä mä tajusin ihan tuossa pari päivää sitten, että siinä mun mielikuvassa mä en asu siinä yksin vaan siinä se on tuo toinenkin. Yhdessä oltais. Se nyt lienee asiana ihan ok ja osimoilleen sitä mitä olettaa sopiikin. Ihan eri kysymys on se, että oonko mä valmis. Sitä mun täytyy nyt sen porstuassa lymyilevän ajatuksen kanssa työstää.
Töissä vahvistuu koko ajan prosentit sen puolesta, että mä saisin tuola jatkaa ainakin jouluun saakka. Tunnit hiukan vähenee mutta pärjätä pitäis kyllä loistavasti silti. Siinähän se sitten heitettiin ilmoille se toinen iso epävarmuustekijä. Työpaikka. Juuri kun oon oppinu kaikki tuon homman pikkunippelijutut (mä elän töis kaikenmaailman pikkunippelitiedon varassa, tykkään hankkia sitä ja nautin kun oon hiukan asioitten edellä) ja saanut hommat rullaamaan omalla tavallani, niin pitäis lähteä oppimaan taas jotain ihan täysin uutta. Tuntuu, ehkä eka kertaa elämässäni, etten mä nyt vaan handlais sellasta enkä kestäis. Jos kohta taas toisaalta mietiskellessäni huomaan ajattelevani, että muutos on aikalailla mahdollinen ja välttämätönkin aika pian. En voi jäädä määrääni kauemmaksi ajaksi tuohon tuleen makaamaan ja tuhlaamaan hyviä uusia työpaikkoja. Nykyisessä hommassa ei jatkumoa oikein oo näköpiirissä kumminkaan.
Sitten kolmantena isona epävarmuustekijänä, ja kuormittajanakin on tuo Villen tilanne. Mä niin toivon että se nyt olis ottanut itteensä sokerin suhteen niskasta kunnolla kiinni. Tolkuttanut ittelleen että nyt sokerit muuten sitten hoidetaan viimeisen päälle. Ei tarviisi sitten lääkärikäynneillä muiden tahojen huolestua siitä, ettei diabetestä hoideta kunnolla. Mä oon koittanut täältä käsin auttaa ja tsempata parhaani mukaan, mutta se on vaikeaa kun ei puheisiinkaan voi yhtään luottaa. Välillä en saa puhelimella ketään edes kiinni. Villen pitäis itte ymmärtää tilanteen vakavuus mitä se oli kun sinne sairaalaan joutui. Happomyrkytys se sen tila oli mikä vei sairaalaan. On muuten myös hengenvaarallinen. Ens maanantaina on sitten lääkäri jossa saavat tuomion miten on viimeiset 3 viikkoa mennyt. Sitä mä jännitän tosi paljon. Siitä riippuu Villen kohdalla monet jatkotoimetkin.
Nyt mä alan olla jo taas niin väsy, etten jaksa pysyä tässä enää hereilläkään. Heitän siis äkkiä jotain ruokaa nassuun ja painelen unten maille. Aki kun alottaa työt vartin päästä ja työpäivä vielä edessä.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti