Kaikki alkoi varmaankin viime kesänä noista Akin isän uutisista. Kuolema kävi aivan liian aikaisin ja yllättäen, jättäen varjonsa kaiken ylle sen jälkeen. Elokuussa saateltiin Keijo viimeiselle matkalle. Joulukuussa tuli tieto nuoren miehen, Akin serkkupojan, kuolemasta. Sitä ennen oli jo saatu tieto Pinjan dramaattisesta sairastumisesta ja voin tässä kohtaa jo tunnustaa että pienen ohikiitävän hetken mä jo ajattelin että mä en ehkä kestä jos viikatemies on vaanimassa tässäkin kohtaa. Sen pienen hetken jälkeen mä keskitinkin sitten kaikki voimani sen karkottamiseen ja valoisiin ajatuksiin. Onneksi tässä kohtaa valo voitti varjon ja tuo episodi sai onnellisen päätöksen viime lauantaina kun vietettiin niitä kotiintulojuhlia. Samanlaisia iloisia juhlia olisi pitänyt saada viettää myös tuon Akin serkkupojan kohdalla kun piti kotiutua armeijan harmaista. Tällä kertaa tuo ankeuttajamme oli sitä mieltä että samana päivänä kun pojat kotiutuvat armeijasta, vietetäänkin kaverin hautajaisia.
Uusi vuosi alkoi toiveikkain mielin ettei ikäviä uutisia kuoleman laaksosta tarvis kuulla vähään aikaan. No mitä vielä.... Muuta ei oikeastaan oo tullutkaan. Tämän 1,5kk aikana on saatu mediasta lukea jo useampia toinen toistaan järkyttävämpiä juttuja yllättävistä poismenoista. Harri Marstio kait ensimmäisenä. Sitten ihana samassa Sarit yhdistyksessä aikanaan mukana ollut aina iloinen ja positiivinen Sari Seppälä. Nyt sitten vajaan kahden viikon sisällä 2 todellista pommien pommia kun kuolema nappasi mukaansa Matti Nykäsen ja Olli Lindholmin. On siis ollut oikein viiskymppisten harvennuspäivät. Mä en millään pysty pääsemään yli tästä ahdistuksesta ja negatiivisen fiiliksen aallosta jonka nämä kaikki on jättäneet. Mietin mitä kaikkea kaikilla näillä edellä mainituilla ois ollut vielä koettavana ja annettavana. Mietin läheisiä, jotka ei ainakaan kahdessa viimeisessä tapauksessa saaneet minkäänlaista aikaa valmistautua rakkaan poismenoon. Jos siihen nyt ikinä täysin pystyy edes valmistautua.
Sitten on vielä sellainen paskamainen fakta, että kun tälläsiä uutisia vaikka lukee mediasta niin se surun määrä mikä sydämeen laskeutuu vaatis ihan valtavan määrän iloisia ja positiviisia uutisia ennen kuin se kompensoituu. Niin se vaan on. Vaikka positiivisuudella on mahtava voima niin tälläsen surun tullen se jotenkin katoaa jonnekin kauas mistä sen etsiminen on työlästä. Tänään mietin sitäkin, että mikä sellainen iloinen uutinen olisi, joka voisi aiheuttaa samantasoisen reaktion positiivisessa mielessä kun mitä nämä negatiiviset fiilikset on olleet. Yhtä vahvan. En keksinyt.
Sitä mä nyt vaan haluan sanoa, että mä en enää halua yhtään pahaa uutista. Ei enää yhtään liian aikaista kuolemaa. Ei etenkään lähipiiriin eikä myöskään julkisuudesta. Tämä oli nyt tässä. Mun on pakko saada sydäntäni parantumaan edes vähäsen joten iloisesti shokeeraavia positiivisia uutisia sais tulla vaikka ihan hetikin. Nyt joku naimisiin tai saamaan lapsia. Lottovoitto mulle tai jollekin läheiselle. Voittomatka johonkin ihanaan kohteeseen. Mitä tahansa!! Jos ei mitään tälläistä niin sitten hetkinen ihan normaalia arkea jossa kaikki rullaa ihan kivuttomasti ja sujuvasti. Kiitos nam!!!
Kaikesta tästä on nimittäin seurannut se, että huomaan koko ajan olevani vähän mollivoittoisessa vireessä. Asiat näyttäytyy aiempaa herkemmin vähän harmaina ja innottomina. On vähän kun kadonnut arjesta väri ja luujukeboxini sisällä pauhaa blues. Parisuhdekin on kaiken rytäkän keskellä ollut välillä vähän heikoilla jäillä omien ajatusten takia. Kun sitä siinä ankeimmassa hetkessään haluaa kääntää kaiken huonoksi ja etsii ongelmia sinne missä niitä ei ainakaan ole. Välillä tuntuu että mä osaan jopa tehdä niitä ongelmia oikeitten puuttuessa. Onneksi jossain kohtaa on ne kaksi yksinäistä aivosolua löytäneet toisensa tuola pääkopassa ja on tajunnut että nyt on kaikki ihan ok. Annetaan olla vaan. Kaiken huippuna en meinaa jaksaa taistella tätä harmautta vastaan vaan tekis mieli vaan kohauttaa hartioita ja antaa periksi. Sellaista se elämä nyt vaan on. Pääosin vastatuulta ja sohjossa tarpomista kylmän viiman puhaltaessa ohimosta sisään. Ongelma on vaan se, etten mä pääosin todellakaan ajattele noin. Asiat on pääsääntöisesti todella hienosti ja jokaisesta päivästä löytyy enemmän posia kun negaa. Sitä täytyy saada se yllämme leijuva ankeuttaja ajettua sinne mistä tulikin pois täältä elämää imemästä.
Heti keksin muuten yhden valonpilkahdusta tuovan asian. Eilen aamulla kun ajelin töihin niin havahduin sellaseen juttuun, että on jo paljon valoisampaa kun vaikkapa viime viikolla. Ei tarvinnut pitkiä valoja pitää päällä työmatkan aikana ollenkaan. Kevät siis kohta tuokoon ilon ja valon.
Ajatellaan lämpimästi, rakastetaan niin perhanasti ja etstiään ilonpisaroita.
rakkaudella,
Sartsa
 |
| On elämä välillä melkoista rämpimistä, märkää lunta ja viimasta kärsimistä. Silloin on alettava taistoon etsittävä tietä uuteen valoon. Sillä aina tulee uusi huominen, mukanaan uusi mahdollisuus. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti