Aamulla heräsin jälleen väsyneenä huonosti nukutun yön jälkeen. En tiedä miksi en taas nuku kunnolla mutta tätä on nyt jatkunut yhtämittaisesti jo toista viikkoa. Aamutoimet kuitenkin tein niin reippaasti, että päätin sitten lähteä töihin 5 minuuttia aikaisemmin kun normaalisti. Menin autolle ja mitä mä näinkään. Tilannehan on semmonen, että mulla on tuossa pihassa autokatospaikka missä autoani säilytän. Eilen sitten joku älykääpiö oli parkkeerannut oman autonsa siihen mun katoksen eteen niin etten saanu autoani sieltä pois ollenkaan. Katoin heti, että se auto on niin lähellä ettei sieltä voi millään mahtua peruuttamaan, mutta yritin kumminkin. Ainakin sen 5 minuuttia mä vekslasin sitä autoa ja yritin päästä peruuttamaan suuntaan jos toiseenkin. Ei auttanut! Ja nyt en oo valmis myöntämään sitäkään, että ois ollut kuskin noloutta sillä matkaa mun auton perästä siihen toiseen autoon ei ollut kun hätinä auton mitta. Mission impossible! Voi että mulla kiehahti. Manasin yksin siellä autossa ja ihan pienen hetken kävi mielessä, että mä ajan sen auton kylkeen. Mietin, että mun takapuskuriin siitä tuskin tulee mitään isompaa mutta sen auton kylkeen kyllä tulee. Onneksi järki ehti tulla mukaan peliin ennen toimintaa. Mutta kyllä siis olin niin täynnä pyhää vihaa suorastaan että on ihan hyvä etten tiennyt kenen se auto on. Tovin mietin, että mitä helkkaria mä nyt teen kunnes musitin että saattaisin ehtiä vielä linja-autoon joka lähtee onneksi aika läheltä ja vie suoraan meidän koululle. Päädyin sitten kirjoittamaan tulikivenkatkuisen lapun sen auton tuulilasin väliin ja lähdin kiireellä kävelemään kohti linja-auto asemaa. Olin jälkeenpäin, suuremman kiukun laannuttua, oikein ylpeä ittestäni etten kirjoittanut siihen lappuun yhtään kirosanaa enkä laittanut perunaa yms sen auton pakoputkeen kuten mieli teki. Silti edelleen ärsyttää että miten tyhmiä ihmiset voi olla. Tai ainakin ajattelemattomia. Talomme pihassa on kumminkin parkkipaikka ihan viiden metrin päässä, missä oli yllinkyllin tilaa, niin mistä tulee mieleen parkkeerata jonkun toisen autokatoksen eteen.
Minä siis lähdin pikakävelyä kohti linja-auto asemaa ja samalla soitin työkaverille varmistuksen etten kuitenkaan hänen kyydissään pääsisi töihin. Hän tietenkin sattui menemään töihin vasta myöhemmin. Vauhdistani puuskuttaen soitin sitten toiselle työkaverille, sillä mulla oli aamulla kuljetusoppilaiden valvonta ja ajattelin että jos en ehdi bussiin niin työkaverin tarvii tuurata mua ettei oppilaat jää ulos keskenään. Sekin homma tuli siis hoidettua. Ehdin autoon ihan juuri ja juuri, sillä ovet oli jo laitettu kiinni kun kuski huomasi mun tulipunaisen naamani pysäyttävän liikenteen. Onneksi sattui tuttu kuski, sillä eihän autossa mitään korttiautomaattia ollut eikä mulla käteistä. Pääsin siis ilmaiskyydillä töihin ja kuski vaan sanoi että tuo joskus sitten se raha. Mahtavia pienen paikan etuja! Kun vihdoin sain rauhoituttua auton kyytiin ja työmatka saattoi alkaa niin hiki virtasi pitkin selkää ja naama oli tosiaankin punainen kun paloautolla. Ihana olotila kerrassaan. Tarvi riisua takki ja teki mieli riisua paljon muutakin mutta annoinpa nyt olla kumminkin.
Summa summarum. Toisen ajattelemattomuuden takia mä myöhästyin töistä puoli tuntia, jouduin maksaa 14 euroa bussikyydeistä ja päivän suunnitelmat meni uusiksi, sillä mun oli tarkoitus lähteä asioille suoraan töistä päin. Edelleen mua ärsyttää koko asia vaikka suurin tuohtumus onkin ehkä jo laantunut. Mua ärsyttää myös se, että jotenkin olisin odottanut edes anteeksipyyntöä vaikka lapulla oman autoni pyyhkijöiden väliin. Laitoin kumminkin lappuun ihan reilusti asunnon numeron ja nimeni. Ei mitään. Moni sanoikin, että olisi pitänyt ottaa rekkari ylös ja laittaa viestiä suoraan auton omistajalle. En mä mitään tuollaista siinä ärtymyksessäni huomannut tehdä.
Noh, kaikki tietenkin kertaantui sitten päivän mittaan ja työpäivästä tulikin todella pitkä ja raskas. Mä valvoin kuljetusoppilaita, tein kuljetusaikatauluja retkipäivää varten, vahvistin retkiruokailuja, rekisteröin koulun asiakkaaksi erääseen tavarantoimittajafirmaan, selvitin tokaluokkalaisten tyttöjen pelkotiloja mm. uutisiin liittyen, viilasin tavaratilauksemme loppuun ja laitoin matkaan, asiatarkastin laskuja, suunnittelin eskariopen kanssa luokkaretkikuvioita jne. jne. Niin ja tietenkin olin myös omassa luokassani ohjaajan hommissa. Päivän saldo oli nolla minuuttia hengähdystä, kuten oli maanantainakin. Mun täytyis muistaa ottaa se oma aikani joka päivä. Käydä istahtamassa hetkisen, mutta nyt vaan jotenkin oli niin hektistä että päivä meni toisaalta äkkiä eikä taukoaikaa ollut että ehti tehdä kaiken mitä eilen piti. Kotiin palasin ihan rättiväsyneenä. Kotimatkakin kesti tietysti normaalia kauemman sillä bussi nyt kiertelee sivuteiden kautta.
Mun olis pakko ottaa itteni paremmin töissä huomioon, että mä varmistan koko kevään jaksamisen. Kuitenkin kun tietää, että toukokuu tuo mukanaan koulumaailmassa kaikenlaista viime hetken hässäkkää. Pitäis muistaa huokaista joka päivä edes hetkisen jossain vaiheessa. Kotona mä en sitten jaksanutkaan tehdä yhtään mitään ja siitä oli sitten tietenkin huono fiilis. Toinen kumminkin siivosi ja laittoi ruokaa yms vieressä. Mä vaan istuin ja kattoin ikkunasta ulos. Autoakin olis pitänyt tyhjätä viikonloppua ajatellen. Huomenna startti Lapuaa kohti mahdollisimman nopeasti töitten jälkeen.
No, toivotaan että tänään päivä parempi. Laitan tähän loppuun kuvan maanantailta. Kävin töitten jälkeen tuolla Taavetinsaaren kallioilla hengähtämässä ja makoilemassa. Aurinko paistoi lämpimästi ja oli aivan ihana rauhoittua siinä hetki. Luonto on kyllä mahtava laturi.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti