Nonniin. Se on taas ajatusten purku ja höyryt ulos-päivä. Mulla on nyt taas ahdistus tätä oloa ja eloa kohtaan saavuttanut tietynlaisen lakipisteen täs ihan viime päivinä. En taas ittekkään ymmärrä minkä takia tälläsen olotilan täytyy olla mun elämässä vakio mutta näin se vaan tuntuu olevan. Ehkä nää tunteet on mulla aina (ja varmaan onkin) mutta välilläkö sitten onnistun ne aina hetkeksi laittamaan johonkin komeroon lukkojen taakse.
Siis musta tuntuu lyhyesti siltä, että mun elämä on jäänyt junnaamaan paikoilleen enkä mä pääse eteenpäin. Hirveän vahva tunne on siitä, että jotain pitäis tapahtua ja jotain pitäis tehdä mutta mä oon ihan kun raudoitettuna kiinni tässä tilanteessa missä nyt oon. Jos multa joku kysyy, että oonko tyytyävinen elämääni niin mä vastaan varmaankin että joo o. Mutta mä en mitenkään voi olla tyytyväinen kun musta kerran tuntuu jotenkin vajavaiselta, puolikkaalta ja välillä tyhjältäkin. Mä saan itteni usein kiinni ajatuksesta, että tässäkö tämä nyt sitten on, mun elämä!! Heti alkoi soida päässä Maija Vilkkumaan sanat "..mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveää.." No en nyt tiedä voiko ihan noin radikaalisti sanoa, mutta ahdistaa tämänhetkinen tilanne.
Yks asia joka mua ahdistaa on se, että vaikka erosta alkaa olla kolmisen vuotta niin mun ei anneta täälä pikku pitäjässä jatkaa eteenpäin vaan mut mielletään ainavaan olemaan pariskunnan toinen osapuoli. Mä en tarkoita sitä, että mä kokisin etten saisi löytää uutta rakkautta ja onnea jos sellanen vastaan tulisi vaan sitä ihmisten asennetta. Mä en oo mä vaan mä oon ihmisten silmissä ja mielissä joku muu. Joku jota ei oo enää olemassakaan. Ihan kun joku tietokoneen ruudulle unohtunut kuvake vaikka tiedosto on jo poistettu aikoja sitten. Miksi mua ei nähdä minuna, Sartsana. Tätä asiaa on todella vaikea pukea sanoiksi ettei se kuulosta turhan valittamiselta, mutta tämä fiilis tästä asiasta on mulla ihan todellinen. Nyt mä sain taas eilen tästä konkreettisen todisteen kun mut haluttiin laittaa vanhaan muottiin asiassa joka alunperin oli askel siihen suuntaan että mut nähdään yksilönä, omana itsenäni. Ei täs voi kun huokaista vaan ja purra hammasta. Kun en mä voi näille asioille mitään. Mä sitten aina oikaisen vääristyneitä luuloja yksi kerrallaan kun sellaisiin törmään. Ja voitte uskoa että oon törmännyt usein ja edelleen vielä näin kolmen vuoden jälkeenkin.
Mulla on myös usein tunne etten mä riitä. Oon vasta ihan viime aikoina huomannut miten vahvana tämä tunne mussa on ja miten se nostaa päätään aina aika ajoin. Töissä musta tuntuu noin usein. On tunne, etten mä pysty, osaa tai kykene vaikka työ sinänsä on sitä mitä mä rakastan. Mä nautin siitä, että saan omassa työyhteisössä tehdä työtä omalla persoonalla, mä tiedän että mulla on työkaverien tuki takana ja voin olla satavarma että apua saan aina kun tarvitsen. Hommat rullaa kyllä eteenpäin mutta mä en koskaan kelpaa ittelleni, aina ois pitäny tehdä jotain paremmin tai enemmän. Onneksi mä kuitenkin yritän pehmentää näitä ajatuksia ja olla ittelleni armollinen mutta silti...En voi sille mitään että musta tuntuu etten riitä.
Ystävien suhteen mulla on usein myös samansuuntaista. Mä haluaisin jaksaa, pystyä ja osata olla mun rakkailleni läsnä ja apuna paaaaljon enemmän kun mitä nyt oon. Musta tuntuu, että mä kyllä saan mun superihanilta ystäviltäni tukea niin paljon kun tarvitsen, mutta mä en itte osaa olla tarpeeksi. Niin, omasta mielestäni en riitä. Kaikella kapasiteetillani yritän ja siitä voin olla sentään hyvillä mielin. Varmaankin tuosta riittämättömyyden tunteesta johtuen pelkään myös jääväni yksin. Että joku päivä mä huomaan ettei kukaan enää jaksa mua.
Lasteni suhteen mulla vasta onkin riittämättömyyden tunnetta. Mä en missään tapauksessa ylitä omaa rimaani äitinä olemisen suhteen ja se on asia joka ottaa kipeää. Ihan todella kipeää!! Haluaisin olla läsnä enemmän, auttaa enemmän joka tavalla (myös rahallisesti) ja antaa paljon enemmän. Tämä on ilmeinen syy siihen, minkä takia mä romahdin totaalisesti kun lääkäri heitti mulle epäilyn päin naamaa siitä, oonko ollenkaan kiinnostunut lapseni asioista. Se kommentti kolahti niin syvälle siihen kaikkein kipeimpään kohtaan mussa että se sattui sekä henkisesti, että fyysisesti. Onneksi mä pystyn rehellisesti sanoa ittelleni ja niinkun sanoin sille lääkärillekin että mun kiinnostuksesta lastani kohtaan ei tarvi olla huolissaan. Niin paljon mä oon itsetutkiskelua harrastanut asioiden suhteen. Niinkun ihan varmasti kaikki vanhemmat, ja etenkin äidit, tekee. Mä oon paljon, siis ihan todella paljon, lueskellut vanhoja päiväkirjojani ja koittanut sitä kautta päästä kiinni vanhoihin tunnetiloihin ja menneisiin fiiliksiin että oon voinu nähdä mitä mun kokemukset on vaikuttanu mahdollisesti mun lapsiin. Se mun monta kertaa toistama vanha sanonta nimittäin mun mielestä pitää paikkansa niin epäreilulta kun se välillä meitä äitejä kohtaan kuulostaakin nimittäin: If mama ain´t happy ain´t nobody happy. Mä oon käynyt läpi tunnemyllerryksiä ja masennuskausia jotka ei mun mielestä oo voinu olla vaikuttamatta lapsiin. Onneksi kuitenkin mulla on ihan älyttömän fiksut, omilla aivoillaan ajattelevat ja tukevasti omilla jaloillaan seisovat älykkäät lapset. Mistä ihmeestä lie moinen edes mahdollista mutta niin riittämätöntä kun mun äitiyteni omissa silmissäni on, niin sen tiedän itsekkin kuinka paljon lapsiani rakastan. Sitä ei kukaan, en edes mä itse, voi muuksi muuttaa!!
Mua ahdistaa myös se, etten mä saa laitettua tätä kotiani sellaiseksi että se näyttäis mun kodilta. Siihen tarvitaan rahaa mitä mulla ei koskaan tuu olemaan sellasia summia joita tän talon kuntoon laittaminen vaatis. Mä oon tän ikänen ihminen ja elän kädestä suuhun varmaan koko loppuelämäni. Välillä sekin ahdistaa, mutta sitten mä muistutan itteeni että enhän mä oo kiinni materiaalissa tai kivijalassa. Mun elämän arvokkuus ja mielekkyys ja onni tulee ihan jostain muista jutuista. Matkustelusta vaikka, ja sitä teen nyt sitten niin paljon kun pystyn, niin järjetöntä kun se näillä tuloilla onkin.
Siinä ne isoimmat asiat joissa tuo ahdistava tunne on läsnä, lähes päivittäin siis. Kuluttavaa ja vaatii välillä todella isoa tsemppausta etten vajoa sen syövereihin. Toistaiseksi mä oon pysynyt pinnalla.
Mutta siis joo... Riittämättömyys!! Siinä on iso kompastukivi mulle, enkä mä oikein tiedä miten mä pääsisin siitä eroon. Itteni kans jutustelu aiheesta ei oo toistaiseksi tuottanut tuloksia.
Mulla olis vielä ehkä aiheesta paljonkin sanottavaa mutta suurin möykky on nyt purettu pois. En oo koskaan tästä aiemmin puhunut ääneen mutta nytpä se tuli päästettyä ulos. Ja tähän samaan syssyyn mä huomaan ajattelevani että joo joo, etköhän vaan niistä nenäs ja oo ninku muukki ihmiset. Ehkä mä sitten teen niin. Jospa tämä jotenkin voimaannuttais ja vois taas kohdata maailman vähä lempeämmin fiiliksin.
Näin tänään.... syviin mietteisiin..
- Sartsa -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti