TILINPÄÄTÖS

Nuan vaan sitä on korkattu vuosi 2019. Meidän vuodenvaihde sisälsi herkkuja, skumppaa ja muisteloja 2018 vuodelta.

Herkkuja Mänttäläisessä tapashengessä :) 

Käytiin läpi vuoden aikana olleita sykähdyttävimpiä ja mieleenpainuvimpia hetkiä. Muisteltiin mieluisimpia keikkakokemuksia sun muuta. Todettin, että yhdessä on hyvä. Lisäksi taustalla soi jälleen kerran telkkarista Vain elämää vanhat jaksot. Mun kestosuosikki.

Kyllä me sitten vähän ennen puoltayötä päätettiin lähteä pientä viimaa ja lumisadetta uhmaten kävelemään tuonne keskustaa kohti että nähtäis kaupungin ilotulitus ja vaikka vähän muidenkin. Olikin aika jännä fiilis kävellä hirveässä räiskeessä ja rakettien välkkyessä ympärillä joka puolella. Vielä kun tausta tälle kaikelle oli ihanan luminen niin näytti kyllä aika kivalta. Suukko uuden vuoden tulemisen kunniaksi vaihdettiin siis aika kivoissa tunnelmissa.

Huonolaatuinen kuva mutta pakkohan se yks raketti on kuviin saada :) 

Siitä sitten käveltiin vielä paikalliseen karaoken pariin. Pitäähän sitä aina välillä koittaa kannattaa paikallisia. Aika harvoin tulee kyllä käytyä missään täällä kotona ollessa. Sitä on kait niin mukavuudenhaluinen, että kotona on mukava köllötellä silloin kun ei mitään velvoitteita minnekään suuntaan ole. Vanha mikä vanha, mutta iloisesti niin.

Puhuttiin tosiaankin vuoden 2018 varrella tapahtuneita juttuja ja muisteltiin niitä mieleenpainuvimpia hetkiä. Oli aika mielenkiintoista sinänsä huomata miten sillä tapahtumahetkellä tavallaan arkinen ja mitätönkin kohtaaminen tai tapahtuma voi jättää tosi lämpimän muistijäljen. Tässä kohtaa vois olla ihan paikallaan avata hiukan noita ajatuksiani mitä viime vuoden mietiskely toi tullessaan.

Ensin ajatuksissa oli kaikki keikat tai tapahtumat joissa tuli käytyä. Ensi alkuun ei tullut mieleen oikein mitään ja kun tilannetta mietti tarkemmin niin vuoden jälkipuoliskolla ajatukset ja oikeastaan kaikki tekeminen kulminoitui Akin isän yllättävään sairastumiseen ja poismenoon. Senpä vuoksi edellisen vuoden hektinen keikoilla ja tapahtumissa käynti jäi paljon vähemmälle. Niinpä pystyy aika helpolla sanomaan että koskettavin juttu missä käytiin oli alkuvuodesta ollut siskontyttöni Camillan kouluprojekti Kahdeksantoista Tampereen teatterin Frenckel salissa. Se oli kyllä niin mahtava taidonnäyte noilta nuorilta lupauksilta ja aiheenakin sellainen että kylmät väreet oli tosiasia. Toisaalta ilohermoon eniten pistävä juttu oli UIT:n tuhansien ämpäreitten maa esitys myös siellä vuoden alkupuoliskolla. Vuoden toisella puoliskolla Kalevan kisat Jyväskylässä ja Suomi-Ruotsi maaottelureissu Tampereelle oli kohokohtia.

Karkeasti siis voi sanoa, että vuosi jakautui kohtuu tasan aikaan ennen Akin isän poismenoa ja aikaan sen jälkeen. Kalenterin puolestakin nämä menee tasan sillä tieto syöpään sairastumisesta tuli juhannuksena. Oltiin silloin saunomassa Akin vanhempien luona ja sillä reissulla saatiin tuo pysäyttävä tieto. Voi ihan hyvin sanoa, tänäänkin kun asiaa ajattelen, että sen jälkeen ei mikään oo ollut ennallaan omassakaan pienessä mielessä. Siitä alkoi oikeastaan sellainen ajatusten myrsky vellomaan päässä että tuntuu kun ne jälkimainingit olis vieläkin olemassa. Ajatus vei niin moneen suuntaan ettei oikein tiennyt mihin ois tarttunut. Toisaalta mietti ihan sitä tilannetta vaan, että mitenkähän tässä hommassa käy kun vastassa on tuo kirosana nimeltä syöpä. Mietti millainen sairaudesta tulee kaikkineen, mitä se vaatii häneltä joka sitä vastaan taistelee. Sitten ajatus meni Akiin, miten hän jaksaa kaiken läpikäydä. Miten minä pystyisin parhaiten tukea? Kun sitten asiat vielä meni niin äkkiä siihen, että alkoi tulla selväksi se että nyt ollaan tilanteessa joka päättyy kuolemaan. Se toi mieleen niin paljon asioita. Aivan päällimmäisenä muistan sen tunteen, että mun täytyy pysyä tosi vahvana että pystyn olla toiselle tukena. Mun ei kuulu herkistyä liikaa eikä mennä liian tunteelliseksi. Ihan kun sellanen nyt olis mulle mahdollista. Kaiken kaikkiaanhan juhannuksesta meni vain 2 kuukautta kun Akin isän voimat loppuivat. 2 kuukautta! En oo kertaakaan vielä havahtunut näin konkreettisesti siihen miten äkkiä kaikki meni. Ja miten valtavan paljon tuohon kahteen kuukauteen mahtui. Tunnetasolla erityisesti. Ja muutenkin, kokemuksia jotka on jättäneet muhun ikuiset jäljet. Kokemuksia, jotka on ainutlaatuisia. Kokemuksia, jotka tuntuu jopa muokanneen mua ihmisenä tavalla jota en ehkä vielä ole ihan sisäistänyt. Koko tuo prosessi myös opetti mua aika paljon hänestä jonka kanssa elämääni jaan. Täytyi opetella aika herkässä vaiheessa huomaamaan miten näitä asioita kannattaa läpikäydä niin, että voisin olla toiselle avuksi. Oman avuttomuuden tunne ei oo varmaan koskaan ollut niin kova kun siinä tilanteessa. Toisaalta halu auttaa teki mahdolliseksi sen, että pystyi hyppäämään tiettyjen kynnysten yli josta ei ollut itsellä varmuutta että voiko tai saako niiden yli hypätä. Miten paljon toinen on halukas tai valmis puhumaan asioista ja fiiliksistään. Onneksi huomasin äkkiä, että se on juuri se vahvuus mikä tässä meidän välillä on alusta asti ollut. Asioista voi puhua, pystyy puhua ja kun niin tekee niin molemmin puolin huomaa, että se helpottaa. Me ollaan luonteeltaan keskustelijoina erilaisia niin, että mä oon avoimempi ja juttua tulee kuin luonnostaan. Liikaakin välillä, myönnän. Mutta koska mulle puhuminen on luontevampaa niin usein käykin niin, että minä aloitan keskustelun vaikkapa kysymällä jostain aiheesta ja toinen sitten tarttuu siihen. Siitä saadaan sitten hyvä juttu alulle. On toiminut hyvin tähän asti.

Anyway, tilanteiden ollessa kriittisimmillään me puhuttiin paljon. Mietittiin ja spekuloitiin tilanteita jo etukäteen ja joka kantilta. Puhuttiin ikäänkun ajatusvirtaa puolin ja toisin. Mä huomasin siinä jossain kohtaa miten vahvasti tuo kaikki muhunkin on vaikuttanut, vaikka en valitettavasti tuon kauempaa saanut Akin isään tutustuakkaan, sillä aina välillä saatoin romahtaa tahtomattani. Itkua tuli ihan lohduttomasti jota pyytelin sitten kovasti anteeksi Akilta. Mulla kun oli oikeasti tosi vahva tunne, että oon pettänyt toisen jotenkin sillä etten pysty olla vahvana tukena vaan romahtelen itte. Muistan sättineeni mielessäni itteä tosi kovastikin tästä, ennekuin Akin vakuuttelujen ja oman pohdinnan tuloksena tajusin että tottakai mulla on oikeus tunteisiini. Sieltä ne tulevat sydämestä aitointa ja suodattamattomina, kuten tapoihini kuuluu.

Noh, tuon kokemuksen läpikäytyä jos alkaa miettiä mieleenpainuvimpia hetkiä viime vuodelta niin 2 niistä liittyy ehdottomasti juuri tuohon aiheeseen. En lähde niitä nyt tässä sen kummemmin avaamaan sillä koen että ovat samalla niin yksityisiä ja herkkiä hetkiä myös muille kun mulle niin jääköön näin vain maininnaksi. Mutta sitten jos top3 yksittäisiä mieleenpainuvimpia hetkiä tarvii listata niin itsellenikin yllätyksenä se kolmas on ihan toisesta laidasta muisto ja voisko sanoa tässä kategoriassa aika random. Ollaan Kalevan kisojen aikaan meidän majapaikkahotellissa eli hotelli Albassa Jyväskylässä. Taitaa olla kisojen toinen tai kolmas päivä, tarkemmin sanoen ilta. Rankka työpäivä kisoissa takana, hiukan virkistäytymistä huoneessa ennen siirtymistä iltaolusille hotellin terassille. Ilma oli aivan käsittämättömän mahtava toki koko viime kesän mutta tuossa kohtaa kun kauniin järvimaiseman äärellä istuttiin niin se loi niin mahtavat puitteet hetkelle ettei paremmasta väliä. Meitä oli siinä ollut aika iso porukka kisaväkeä mutta lopulta jäljellä oli mun ja Akin seurana eräs kisoissa töissä ollut mies. Lämmin kesäilta alkoi jo hämärtyä ja läheisten siltojen iltavalaistus näyttäytyi hienosti. Siinä me kolmestaan istuttiin ja juteltiin elämästä.  Syvällisiäkin. Tuo ilta on jäänyt mun mieleen niin pehmeänä ja mukavana että ihan ihmetyttää. Mutta nämä ne onkin elämän suola. Täytyy tarttua hetkiin ja ottaa niistä ilo irti. Pienistäkin.

Loppuvuosi oli muutenkin haastava henkisesti. Ehkä tuosta Akin isän asiasta jäi jonkunlaista painolastia sydämeen joten uudet haasteet ei meinanneet enää suodattua. Mielummin kasaantuivat ikävästi. Töissä oli aika hektinen syksy uusien ihmisten tullessa ja arjen hakeutuessa uomiinsa. Itsellä myös paljon uusia kuvioita ja uuden rehtorin tukena toimimista. Sitten vielä tuli tämä veljen tytön kamala sairastuminen joka tuntui jo vähän liialta. Epäreilulta ainakin. Sitä ei pysty oikein koskaan sulattaa, että nuorille/lapsille pitää tulla jotain tuollaista kamaluutta. Onneksi tyttö on nyt alkanut toipua ja kriitiinen aika on käsittääkseni ohitettu. Voi alkaa kuntoutuminen. Miten ihana uutinen oli äitiltään tullut viesti, että siirto lähemmäs kotia ja normaalille lasten osastolle tapahtuu vihdoin. Toipuminen on hyvällä alulla joten tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Nyt oon tosi tyytyväinen että laitoin sen itkuisin silmin paketoidun joululahjan sinne muiden lahjojen joukkoon. Päätin, että se paketti kyllä avataan vielä.

Siinähän sitä nyt sitten pääpiirteittäin olikin hieman mollivoittoiselta tuntunut viime vuosi. Onneksi ilon pilkahdukset, kuten esim. Samirock ja Suomipop festarit antaa vähän iloisempiakin sävyjä.

Vuosi 2019 saisi tuoda  tullessaan vähän pirteämmän väriskaalan. En oo tehnyt tänäkään vuonna muuta kun yhden lupauksen ja se on pitää ittestä huolta. Mun on ihan pakko alkaa tähän omaan hyvinvointiin kiinnittää enemmän huomiota sillä ei tästä nyt enää  nuorruta ainakaan. Pitää saada ittensä liikkeelle, se on ihan ykköasia!! Ruokajutut sun muut tulee siinä sivussa. Ja ruokatottumuksissa ei nyt hirveästi mitään huonoa oo ollutkaan jos ihan totta puhutaan. Suoliston hyvinvointiin liittyviin juttuihin mä aion tänä vuonna panostaa ja katsoa mitä tuloksia sillä saa aikaan. Aloitin mä karkkilakonkin, ihan vain sillä että pääsee tosta sokerikoukusta eroon mikä joulun aikana on saattanut tulla. Vähemmän oon suklaata syöny kuitenkin kun moneen joulunaikaan. Eikä jouluruuistakaan mitään ähkyä päässyt tulemaan. Hyvä tyttö!!

Vuoden ekana päivänä lunta tuli sitten ihan kunnolla. Päätettiin kuitenkin mennä kävellen elokuviin ja sitä saikin kahlata reippaasti lumessa. Käytiin kattomassa Juice elokuva, joka oli ihan hyvä. Hiukan ehkä yksipuolinen katsanto noinkin monisyiseen ihmiseen mitä Juice oli, mutta tuosta näkökulmasta kattoen ihan tarinansa kertoi kyllä.

Lumessakahlaaja

Reippain ja avoimin mielin kohti uutta.

rakkaudella,
Sartsa