REIPASTA SUNNUNTAITA JA SYKSYN KAUNEUTTA

Onpas ihana olotila. Mulla on mennyt pari päivää täysin ilman liikuntaa, erinäisistä syistä johtuen. Mun oli tarkoitus aloittaa viikonloppu reippaasti niin, että heti kun pääsen töistä kotiin niin vaihdan vaatteet ja lähden tekemään reippaan lenkin. Noh, suunnitelmat muuttui siinä kohtaa kun bongasin Akin parkista työmatkan varrelta. Meillä on osittain sama työmatka joten kotimatkalla mä hänet siinä huomasin. Ihmettelin hiukan, että mikähän on homman nimi kun pääsin kotiin eikä miestä alkanut kuulua. Siinähän kävi sitten niin, että kohta viesti kertoikin auton hajonneen. Sen sijaan, että olisin lähtenyt sinne lenkille niin lähdinkin pelastuspartiona hakemaan Akin kotiin, auton jäädessä matkan varrelle pajalle. Jotenkin sitten siinä meni pasmat ihan sekaisin eikä lenkki ollut enää mielessäkään. Kiepsaistiin vaan kaupan kautta, pitsavärkit mukaan ja kotia vääntämään perjantaipitsoja. Sitten olikin jo ilta ja Vain elämää sun muuta telkkarin tarjontaa.

Aamulla piti laittaa kello herättämään vaikka vapaapäivää vietettiinkin sillä oltiin jälleen menossa Akin äitiä auttamaan muuttotouhuissa. Sielä sitten vierähtikin lauantaista hyvä siivu, vaikkakin hommat ei ehkä ihan niin mennyt kun ajateltiin. Kotimatkalla haettiinkin sitten nuorisoa kyytiin ja kuskattiin Halloween bileisiin. Oltiin myös lupauduttu hakemaan klo 22 joten siinä välissä sitten ei muka oikein osannut tehdä yhtään mitään. Eilinen olikin sitten illan osalta melko puuduttavaa ja olin niin kiukkuinen itelleni etten sinne lenkille saanut itteäni väännettyä.

Syy siis miksi nyt on tällä hetkellä niin ihana olotila on se, että tein aamulenkin. Heräsin jo hyvissä ajoin mainiosti nukutun yön jälkeen ja päätin heti että mikäli ei vettä sada vaakaan niin mä lähden happihyppelylle. Kurkkaus kaihdinten välistä aiheutti lähes riemun kiljahduksia sillä ulkona näytti oikein kivalta syysaamulta. Mittari näytti 2,2 astetta plussaa. Välittömästi lenkkikamat niskaan ja spotify luureista tuomaan tahdit aamureippailulle. Mulla on tosi monta eri lenkkireittiä mitä vuorottelen, asutaan siitä tosi mahtavassa paikassa. Ei tarvi todellakaan asfalttiviidakossa dallailla. Nytkin valitsin metsää ja peltotietä lenkkipolukseni. Vaikka luonto alkaa olla jo aika lailla valmis talven tuloon ja lumikuormaan lehdettömine oksineen niin jollain tapaa nytkin vielä oli tosi kaunista. Muutamat viimeiset, sitkeimmät, lehdet pitävät vielä kiinni paikastaan oksissa ja ne hohtavat punaisen ja keltaisen sävyissä karua taustaa vasten. Maassa makaava lehtimatto tanssahtelee tuulen mukana. Linnut tekevät omia syystouhujaan ja kaikkialla on jotenkin rauhallista. Olisin voinut ihan hyvin jäädä sinne metsään vaikka kuinka pitkäksi ihan vain katselemaan ympärilleni.

Sinnikkäimmät kultalehtiset pitävät kiinni paikastaan 

Hiukan harmitti, että lähdin matkaan ilman aamupalaa. Oon nimittäin silloin kesällä aamulenkkieni tuloksena oppinut sen, että kovin mahdottoman pitkää tai rankkaa lenkkiä ei ilman aamupalaa pysty tekemään. Syystä tai toisesta mulla alkaa tulla huono olo ja ihan vääntää mahassa jos niin teen. Tänäänkin sitten 3,5 km ja 40 minuuttia tuntui sopivalta aamulenkiltä ja harmitus tuli siitä että olisin voinut tehdä vaikka kuinka pitkän lenkin syksyisestä luonnosta nauttien. Mutta, oikein hyvä näinkin. Ei nyt viitti ottaa yhtään pois tästä kokemuksesta vaan nautin olotilastani. Kotiin tultuani nimittäin venyttelin hetkisen, kävin suihkussa ja söin aamupalan. Siitäpä se ihana olo sitten tulikin. Tuntuu, että päivä on alkanut kunnolla ja olo tuntuu freesiltä. Ei tälle päivää oo mitään sen kummempia suunnitelmia, eikä tarvi ollakaan. Saatan alkaa kuunnella lahjakirjaa jonka sain ihanalta ystävältäni. Hän sain Storyteliltä laittaa lahjaksi kirjan ja lähetti mulle linkin Anna Puun kirjaan. Malttamattomana odotan sopivaa hetkeä alkaa kuunnella sitä. Ehkä juuri tänään on sellainen.

Tänään vois olla vaan tällänen villasukkapäivä

IISII

Tämä työviikko on ollut kyllä niin ihmeellisen iisi, että odotan ihan mielenkiinnolla mitä huominen tuo tullessaan. Yleensä nimittäin on käynyt, nimenomaan töitten kanssa silleen, että just kun tuntuu siltä että kaikki sujuu jotenkin helposti niin joku paskapommi räjähtää. Huomaa välillä jopa sen, että ei uskalla edes iloita siitä kun sellanen flow tila pukkaa päälle. Sitä vaan miettii, että tippuu sitten niin korkealta jos ja KUN se takapakki tulee. Ei ollenkaan mun tyylistä, mutta munhan on muutenkin todella vaikea saada töistä sellasta onnistumisen fiilistä. Vaikka siis oikein mieluista työtä teenkin ja sinänsä töissä on ihan mukavaa. Vois sanoa näin, että mun muuta elämää koskeva filosofia että lasi on aina mielummin puoliksi täynnä kun puoliksi tyhjä ei  oikeastaan päde työelämään jostain syystä ollenkaan. Jännä juttu sinänsä, enkä oikeastaan tiedä miksi. Nytkin siis odotan tämän mukavasti menneen viikon kruunuksi huomiselta jotain negativiista pommia.

Ihan ennakkoon mukava päivä on tulossa sillä ollaan eskarilaisten kanssa menossa uimahalliin. Yleensä tykkään aina kaikista erikoispäivistä mitä töissä on. Tänään oltiin isompien oppilaiden kanssa uimahallireissulla. Sielläkin kaikki sujui oikein mallikkaasti. Se, jos mikä, ei oo mitenkään itsestäänselvyys. Mulla on kaikki toimistohommat ihan ajan tasalla ja virtaa tuntuu riittävän ihan mukavasti. Mä toivon että tämä tilanne vois jatkua pitkään. 8 viikkoa töitä edessä ennen pitkää joululomaa. Kaikenlaista kivaa kun aletaan laskeutua jouluun. Jaksaa jaksaa...

Tämä viikko on mennyt liikkumisenkin osalta ihan nappiin. Siitä pitää olla aina tosi tyytyväinen. Oon ollut tiistaina ensin aikuisten tanssitunnilla, eilen zumbailemassa ja tänään kävin balancessa. Aina tulee niin hyvä fiilis kun on saanut ittensä liikkeelle ja hien pintaan. Lenkille en oo ehtinyt koko viikolla ja toisaalta oon tuota akillesjännettäni suojellut. Se on edelleen samassa jamassa eli kipeytyy tosi herkästi etenkin kylmästä. Oon nyt kiinnittänyt töissä tähän huomiota niin, etten oo ilman sisäkenkiä missään vaiheessa. Ja oon laittanut ulos vähän paksumpipohjaiset kengät että jalkapohjat pysyy lämpimänä. Näistä toimenpiteistä on ollut selkeästi apua, sillä niin kipeältä ei oo tuntunut kun aiemmin. Zumbasta tuo akillesjänne hiukan paisui, mutta ei kipeytynyt. Oon kovasti tuota vaivaa googletellut ja tullut siihen tulokseen että kyseessä on tulehdus. Kait sitä sitten vaan täytyy koittaa kuunnella sitä kipua ja liikkua sen mitä pystyy niin ettei rasita liikaa. Tällä hetkellä mä oon vaan teipannut nilkkani hyvin niin on kestänyt liikkumista.

Olotilassa sen tuntee niin älyttömän hyvin jo nyt miten liikunta on tehnyt tehtävänsä. On paljon kevyempi olla ja olo jotenkin energisempi. Näin hyshys juttuna voisin tähän kohtaan mainita myös käyntini puntarilla tällä viikolla. Painoa on lähtenyt niistä pahimmista lukemista lähes 10kg. Eipä kait sitten ihme, että olo on kevyempi. Oon ylpeä ittestäni, että oon saanut tehtyä näitä muutoksia ihan itte.

Mitäs tässä nyt jaaritella tämän kummemmin kun ei mitään ihmeitä oo tapahtunut. Pään sisällä nyt aina tapahtuu, mutta eipä niistäkään tällä hetkellä kummempaa kerrottavaa. Huomenna ois taas odotettu Vain elämää päivä. Jippii!

Mukavaa viikonlopun odottelua.

rakkaudella,
Sartsa

UNELMIA JA HAAVEITA

Mulle käy aika usein niin, että kuulen ihan ohimennen joko pätkän jostain keskustelusta tai sitten vaan jonkun kommentin joka jää kummittelemaan mun mieleen. Toisinaan asiat on niin kaukana siitä mitä itse ajattelen, että ne jotenkin erityisen paljon jäävät takaraivoon kummittelemaan. Nyt mulla kävi näin erään haastattelun perusteella, jonka kuulin radiosta viime viikonloppuna. Tais olla vieläpä lauantaina kun makoilin pitkään sängyllä potien hiukan edellisen illan skumpan ja kettu liköörin aiheuttamia jälkimaininkeja. Siinä kului muutenkin tovi jos toinenkin kattoon tuijotellen ja todella monenlaisia ajatuksia pienissä herneaivoissa pyöritellen. Siellä jossain mun ajatuksenjuoksun taustalla ikäänkuin soundtrackinä soi vanhat kunnon iskelmät radiosta.

Tähän väliin onkin kait paikallaan mainita ultimaattisesta keski-ikäistymisestä sillä radio-ohjelmien vakioihin kuuluu tätä nykyä sellaset klassikot kun puhelinlangat laulaa ja enska eli entisten nuorten sävellahja. On sitä tullut kuunneltua useaan otteeseen kansanradiotakin :D Tähän liittyen oon ettinyt sellasta vanhaa patteriradiota josta ois aivan ihanaa kuunnella kyseisiä ohjelmia kesällä ulkona ihan missä vaan. Kuvittelen sellaisen vähän rahisevan äänen kun ikivihreät biisit soivat jossain upeassa paikassa vaikka järven rannalla.

Anyway palatakseni tuohon viime lauantain aavistuksen heikohkoihin oloihin. Kuulin radiosta haastattelun jossa haastateltiin jotain iskelmälaulajaa. En oikeestaan muista yhtään kuka se oli, mutta ei kukaan näistä isommista jatkuvasti julkisuudessa olevissa herroista. Ehkä joku tuore tulokas. No, sen ei väliä vaan lähinnä se mitä tämä herra lausui siinä haastattelussaan. Häneltä kysytiin mistä hän haaveilee niin vastaus oli ettei hän haaveile mistään. Jopa pienen miettimisen jälkeenkään mitään haaveilun kohdetta ei löytynyt. Naurahtaen vielä lisäsi että hän nyt on vähän tälläinen tässä hetkessä elävä ihminen eikä mikään haaveilija. Muhun tää iski jostain syystä tosi kovasti. Aloin pohtia voiko todella olla niin, että joku ihminen ei haaveile mistään. Mä en kerta kaikkiaan pysty uskoa, että niin vois olla. Mun mielestä se on jopa jonkilainen elinehto ihmiselle että on haaveita ja unelmia. Kaikkien niiden ei tarvitse olla isoja ja valtavia vaan toiset on ihan pikkuruisia, kovinkin helposti toteutettavia. Sitten on hyvä olla niitä isompiakin, sellaisia jotka saattavat jäädä vain haaveen asteelle, mutta silti on ihanaa välillä uppoutua unelmiinsa ja leikitellä ajatuksella minkälaista elämä vois olla silloin kun joku oikein iso unelma toteutuis. Se ei tarkoita sitä etteikö eläisi hetkessä ja nauttisi siitä mitä tällä hetkellä on. Ei ainakaan toivottavasti. Jos sitä alkais elämään pelkkien unelmien varassa niin sittenhän elämä muuttuis aika raskaaksi ja ehkä toivottomaksikin. Kun ei niitä kaikkia haaveita saavuta välttämättä koskaan. Eläis vaan siinä surussa ja ahdistuksessa siitä mitä ei ole kuin että nauttis ja olis onnellinen siitä mitä on.

Millainen ihminen on hän jolla ei ole haaveita? Se tuntuu mulle aivan käsittämättömältä. Sitähän on niin monesti itseä viisaammatkin sanonut että niin kauan kun on toivoa on elämää. Eikö tuo haaveilu oo vähän samaa kaliberia?

Itse haaveilen paljon ja usein. Unelmia on monenlaisia. Haaveilen Akin kanssa yhteisestä reissusta Kuusamoon pienelle karhunkierrokselle tai Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Roadtripistä ympäri kesäistä suomea. Haaveilen kesäisestä mökkireissusta kaikkien rakkaitten ystävieni ympäröimänä. Haaveilen lapsenlapsista ja siitä että voisin jatkaa aina töitä lasten parissa. Haaveilen yhteisestä kodista Akin kanssa. Sellaisesta jota voitais laittaa pikkuhiljaa ihan oman näköiseksi. Järkätä siellä kivoja juhlia ystäville ja sukulaisille. Haaveilen että saisin joskus asua pitemmän ajan pohjoisessa, päästä maistamaan sitä elämäntapaa ja -tyyliä. Oon haaveillut todella pitkään, siis lähes koko aikuisen elämäni, siitä että mua kosittais enkä ole vielä sitä kokenut. (Toteutuminen vaikuttaa epätodennäköiseltä koska elän miehen kanssa joka ei halua enää toista kertaa naimisiin, mutta ei haittaa sillä haaveet voivat myös pysyä sellaisina.) Haaveilen pääseväni parempaan kuntoon fyysisesti ja että tämä mun henkinen hyvinvointi vois jatkua pitkään. Eniten haaveilen tämän parisuhteen hyvinvoinnista, että se pysyis näin hamaan tulevaisuuteen asti.

Siinä sitä on haavetta yllinkyllin, isoa ja pientä. Ja toki vain pintaraapaisu. Uusia tulee koko ajan lisää ja toiset toteutuessaan haihtuvat muistojen joukkoon.

Muista unelmoida!!!

rakkaudella,
Sartsa

PATIKOINTIRETKI KULHANVUORELLA

Eräänä kuulaan kauniina syyssunnuntaina päätettiin jo tututksi tulleeseen tyyliin lähteä nauttimaan raittiista ulkoilmasta ja ihmettelemään taas uusia juttuja mitä luonnolla on tarjolla. Kohteeksi valikoitui Kulhanvuori, jossa me ollaan kertaalleen ihan vain notskilla käyty joskus viime talvena. Silloin oli sen verran paljon lunta, ettei reitille itse asiassa ollut mitään asiaa. Mutta silloin jo jäi sellainen kipinä, että pitää tulla joskus tutkimaan paikkaa tarkemmin. Kulhanvuori sijaitsee Saarijärven ja Multian rajamaastossa. Kurkkaa täältä paikan infoa

Reitti oli muistaakseni vähän vajaat 4 kilometriä pitkä. Jossain infossa luki että 3,2km mutta oman puhelimeni sovellus näytti 3,8 kilsaa. Ihan sopiva päiväretkikohde siis. Heti alussa tuli selväksi, että hiukan kipuilevaa akillesjännettäni koetellaan tällä reitillä melkoisesti, sillä nousua oli lähes pystysuoraa rinnettä ylös. Kuten alla olevast kuvasta näkyykin, niin Kulhanvuori nousee 260m merenpinnan yläpuolelle. Rinteeseen oli luonto muovannut omat portaansa kivistä ja juurakoista. Sai olla aika tarkkana mihin jalkansa laittoi ettei nyrjäyttänyt nilkkaansa. Melkoisen puuskutuksen saattelemana päästiin sitten vihdoin valloittamaan vuori.

Sieltä ylhäältä oli komeat ja jylhät metsämaisemat. Enemmän wau efektiä ainakin mulle henkilökohtaisesti toi kohta vuorelta laskun jälkeen eteen tuleva pieni metsäkoski. Ehkä senkin takia ettei osannut todellakaan odottaa mitään sellaista. Mä rakastan tuijottaa vaahtoavan pyörivää vesityrskyjä. Tässä fiilistellessä menikin tovi.

Siinä samalla saattoi ottaa voimaa mäntyvanhukselta, joka nökötti uoman varrella.

Polku seurasi hyvän matkaa uoman vierustaa pitkin. Kuohuva koski vaihtui rauhallisempaan virtaan matkan edetessä. Nätit oli maisemat silti edelleen.

Koski oli tietenkin nimeltään Kulhankoski.

Reitti oli kyllä tosi monimuotoinen ja sen varrella tuli vastaan niin vaihtelevasti erilaista maisemaa ja silmän iloa. Kun oltiin ensin noustu vuorelle,laskettu siitä alas Syväojanrotkoon ja ohitettu tuo Kulhankoski niin sitten polku johtikin majesteetillisen kallion reunaa myötäillen. Mä tykkään kivistä ja kallioista jostain syystä. Ne vaan puhuttelee mua.

Jyhkeä oli kallioseinämä

Luonnon muovaamat kiviportaat

 Reitin monipuolisuudesta kertoo myös se, että edellisten kohteiden jälkeen oltiin ohitettu metsäniitty niin sanoin Akille, että eipä täältä puutu enää muuta kun suo niin on ollut vähän kaikenlaista maisematyyppiä. Niinhän me sitten kohta laskeuduttiin jälleen rinnettä alas vain huomataksemme, että siinähän sitä suotakin nyt sitten ois tarjolla. Uskomatonta!

 Reitin lopussa oli nuotiopaikka, missä me silloin talvella oltiin käyty ja tarkoituksena oli nytkin siihen jäädä ruokailemaan. Paikka oli kuitenkin kovin suosittu, meidänkin kanssa reitille lähti muutama muukin porukka ja notskilla oli niin paljon väkeä että päätettiin ettiä ruokailupaikka jostain muualta. Niinpä googleteltiin tovi ja päädyttiin erääseen laavuun joka oli kotimatkan varrella olevan kalastuskosken vieressä. Matkalla sinne me törmättiin maapallopatsaaseen. Tämmöisestä spektaakkelista on kyse

Patsaan pihapiirissä oli edelleen jäljellä patsaan tekijän Matti Rutasen kotitalo ja muutkin rakennukset. Alla ulkorakennus. Matin kotitalon lisäksi oli myös jäljellä talo, jonka tekstin mukaan Matti oli rakentanut koska oli kovasti toivonut itselleen vaimoa. Niinpä hän sitten vuosikausia odotti vaimoa tulevaksi mutta eipä häntä koskaan näkynyt. Matti sitten muutti taloon yksin viimeisiksi elinvuosikseen.

Itse maapallopatsas

Oli kyllä aivan poikkeuksellisen mukava retkipäivä. Sitä on tullut nähtyä kaikenlaisia paikkoja mutta tämä meni kyllä ihan top kolmoseen. Ainakin näillä leveyksillä.

Mä kuulin tänään radiosta, että on tehty oikein tutkimus metsän ja luonnon vaikutuksesta ihmisen hyvinvointiin. Itse asiassa onnellisuuteen. Mä oon kyllä ihan samaa mieltä. Mitä enemmän tässä on tullut luontopolkuja ja retkikohteita koluttua niin sitä enemmän luonto tuntuu akkuja lataavan. Huomaan olossani, että jaksan nykyään paljon paremmin. Laitan sen oikein mielelläni ulkoilun piikkiin. Suosittelen lämpimästi!

rakkaudella,
Sarsa

IDENTITEETTI HARHATEILLÄ

Jälleen yhden huonosti nukutun yön jälkeen päätin ruveta aktiiviseksi ja pysyä liikkeessä niin ettei koko päivä mene nuokkumiseksi. Tällä viikolla vallitsevana olosuhteena on ollut väsymys. Toisaalta sen takia, että oon tehnyt ja touhunnut niin monenlaista että iltaisin on ollut ihan rättiväsynyt jo tosi aikaisin, mutta toisaalta siksi etten oo nukkunut kunnolla yhtenäkään yönä. Vanhempieni luona tein ihan itse huonon valinnan nukkumisesta sohvalla ja sehän nyt ei tälläsen pyylevän keski-ikäisen naisen vartalolle oo ollenkaan se paras mahdollinen. Ratkaisuun päädyin päikkäreitten perusteella. Olen nimittäin usein ottanut kyseisellä sohvalla makeat päikkärit ja siihen hommaan se on toiminut aivan loistavasti. Siksipä päädyin sanomaan että se välttää mulle oikein hyvin. Enkä siis saanut kumpanakaan siinä nukuttuna yönä kuin pätkittäistä unta. Ja kun nuo päivä tuolla reissun päällä olivat aikamoista rock´n´rollia aamusta iltaan niin väsy meinas ottaa yliotteen.

Viime yöksi palasin sitten omaan sänkyyn Akin viereen, mutta eipä se uni tullut kunnolla siinäkään. Olisin tietenkin halunnut viereen ja mieluusti kainaloon kun muutaman yön olin ollut poissa niin sitten kun toinen kääntääkin selän niin jäihän siitä vähän paha mieli. Etenkin tänä ihanan kevyenä aikana kun tunnun pahoittavan mieleni niin kovin herkästi. Siinä sitten yritin kumminkin saada unta ja olla ihan huomaamaton valvoessani ettei toinen häiriinny. Herätys hällä kuitenkin niin älyttömän aikaisin. Noh, sitten aamulla anivarhain kun Akin on aamupalaa syönyt niin varmaan oon säestänyt komella kuorsaamisellani sitä. Sen muistan, että lähtiessään Aki kävi suukot antamassa ja toivottelin hyvää työpäivää. Sitten yrittäessäni saada uudelleen unen päästä kiinni, iski jostain mahakipu. Mahassa väänsi tosi inhottavasti ja välillä tuntui, että oksettaakin. Siitä sitten olikin tosi hankala saada unta kun yritin hieroa välillä mahaani että kipu antaisi periksi. En ymmärrä mistä moinen nyt tuli. Jonkun aikaa meni kun sitten hieronta auttoi ja tuntui, että uni saattaisi tulla. Kun sitten heräsin 10 aikaan niin mahakipu tuntuikin olevan poissa. Ihanaa! Aamupalan sain syötyä ihan normaalisti eikä sen jälkeenkään tullut mahakipu takaisin. Oikein hyvä niin.

Avasin kaihtimet ja ensireaktio oli että blääh, taas sadepäivä. Tarkempi vesilätäkköjen syynäys kuitenkin osoitti, että ulkona on vain märkää mutta vettä ei sada ollenkaan. Itse asiassa olin jo päättänyt että lähden lenkille, satoi tai ei. Ajattelin vaan laittaa sadetakin päälleni jos vettä tihuttais eiliseen malliin. Happihyppelylle oli päästävä. No, nyt ei tarvinnut sadetakkia vaan saatoin lähteä ihan normi ulkovaatteissa. Spotify vaan luureihin soittamaan hyvää musaa ja eikun reippailemaan.

Akillesjänne ilmoitti olemassa olostaan heti aamusta, mutta ajattelin vaan teipata sen ja lähteä kumminkin ulos. Päätin, että tullaan sitten lyhyempää reittiä kotiin mikäli ei jalka kestä. Tuo vaiva on siitä ihmeellinen, että se tulee eniten kylmästä. Eilenkin siitä, että eräässä paikassa etsittiin geokätköä ruohikolta ja koska mulla oli jalassa vain tennarit niin kylmyys jotenkin tuli kenkäpohjien läpi. Heti alkoi tuntua pientä jomotusta. Juu juu, mulla oli nyt vain tennarit koska ei ollut tarkoitus maastoilla vaan ainoastaan kaupoissa kulkea. Itse jänne oli säärystimellä lämmitetty ja jalassa paksut sukat. Alkusysäys tuolle kivulle tuli siellä puolukkametsässä kun oli kumpparit jalassa ja vaikka oli villasukatkin niin märkä metsä hohkas kylmää kengän läpikin. Anyway, akillesjänne tulee siis kipeäksi niin, että astuminen tuntuu sellasena pistävänä kipuna. Pystyn kuitenkin varata jalalla ihan normaalisti. Ja tuo kipu on ainoastaan tuolla alhaalla mistä akillesjänne kiinnittyy kantapäähän. Itse jänne ei oo mitenkään kireänä yms. Venyttelen sitä aina ja jatkuvasti. Nyt haluaisinkin saada varmuuden onko liike tuohon lääke vai myrkkyä.

Tänäänkin mä tein siis sellasen pitkästi yli 5 kilsan lenkin ja puolivälin jälkeen tuo kipu alkoi tuntua epämiellyttävältä. Jouduin siis tulla kotiin jo aiemmin kun muuten olisin tullutkaan. Oli nimittäin niin mahtava lenkkisää ja syksyiset ihanat maisemat että olisin tehnyt paljon pidemmän lenkin ilman tuota kipua. On tämä kyllä sellastakin shaissea kun jatkuvasti on jostain kipeä. Tätäkö tämä keski-ikäistyminen nyt sitten on? Huomaan, että musta on tullut sellanen vaivojen valittaja. Koko ajan mä oon ilmoittamas jostain paikasta jota kolottaa tai joka on kipeä. Ärsyttää ihan itteänikin, saati sitten toista. Aki ei varmaankaan jaksa kuunnella puoliakaan mun jutuistani ja siitä varmaan johtuukin että koen puhuvani sellaisia monologeja välillä. Viihdytän itseäni ja näitä seiniä täällä. Aki ei jaksa korvaansa lotkauttaa mun ikuisille kertomuksille ja sen huomaa siitä, että välillä hän itse puhuu sitten niitä ihan samoja asioita mulle ns. uusina joista oon ite jo puhunut aiemmin. Enkä mä jaksa korjata. Kyllä mä tajuan, että puhun ihan liikaakin eikä sen takia toinen jaksa kerta kaikkiaan perehtyä ja kuunnella. Sitten vielä kun ollaan niin paljon kahdestaan niin hän on väkisinkin kaiken mun uutistulvan vastaanottokeskus. Hyvät, huonot, tärkeät ja turhat. Sinne vaan, samaan laariin. Voi raukkaa.

Oonkin nyt tässä itsetutkiskelu asiassa päässyt siihen vaiheeseen, että yritän tiedostaa sellaset asiat itsessäni jotka saattavat olla toisille vähän raskaita. Mietin ja muistelen mistä asioista mua on joskus moitittu ja koitan niistä päästä eroon. Tai edes jotenkin muuttaa itteäni niiden suhteen. Puhuminen on yks asia. Yritän kovasti opetella olemaan vähemmän pyryharakka ja enemmän joku lintu joka on rauhallinen :) Siis ettei aina tarvi puhua ajatusvirtaansa auki tai kommentoida vaikka telkkarista joka asiaa vaan voi olla ihan hiljaakin. En mä siinä oikein hyvin kyllä vielä ainakaan oo onnistunut mutta oppia ikä kaikki- sanotaan.

Sitäkin oon ehtinyt tuumia, että minkähänlaisen otsikon alle tämä mun tämänhetkinen elämänvaihe pitäis laittaa? Siis tämä että käännyn niin kovasti omaan itteeni ja yritän opetella paremmaksi ihmiseksi. Tai ainakin kanssakulkijoilleni hiukan helpommaksi käsitellä. Sitten pitäis vielä muistaa sekin, ettei itseä tarvitse tai voi liikaa muuttaa. Siitä ei seuraa muuta kuin entistä suurempi identiteettikriisi, jollaista mä tunnun tällä hetkellä vähän potevani. Jaa miksikö, no niin monesta eri syystä. Eniten mua surettaa tällä hetkellä ajatus siitä ettei mua kukaan tarvitse. (Siksiköhän mä tahtoisin sen koiran...) Lapset on jo kasvaneet niin isoksi etteivät äitiä tarvitse jatkuvasti. Tai näin ainakin minä sen koen. Tuntuu erittäin hyvältä, että ottavat kumminkin sillointällöin yhteyttä kun tarvitsevat neuvoa tai opastusta elämän varrella eteen tuleviin kysymyksiin. Toivonkin, että jokaisella lapsellani olisi tunne, että mä tuun aina olemaan niitten puolella ja siihen voivat luottaa aina. Silti, se että mä asun täällä kaukana on omiaan tuomaan mulle etenkin huonompina päivinä tosi suurta painoa tuonne sydämeen siitä etten ole läsnä. Podenko mä tyhjän sylin ahdistusta? Sitäpä en oo tullut ajateltua. Kuitenkin nyt on myös elämässä ne hetket, että on vihoviimeistään selvää etten enää tule lapsia saamaan. Vaikka se biologisesti saattais olla mahdollista vielä pitkään, niin kyllä se juna on lopullisesti mennyt. Luulen ainakin käsitelleeni tämän asian pari vuotta sitten pois, mutta liekö se kuitenkin kummittele tuolla takaraivossa. Lopullinen luopuminen jostain isosta, ensimmäinen sellainen omassa elämässä mitä tapahtuu iän tuomana.

Tarpeettomuuden tunne on varmaan mulla käsiteltävänä ihan ensimmäistä kertaa elämässäni. Oon aina ollut sellanen tyyppi joka välittää ja huolehtii niin mielellään läheisistään ja se on ollut jotenkin ihan itsestäänselvä asia mulle että lähellä on ihmisiä joista huolehtia. Nyt oon löytänyt itteni aivan odottamatta tilanteesta, jossa mun arkiympyröissä ei olekaan tälläistä. Ei oikein ketään kenestä pitää huolta. Onneksi mulla on työ tuollainen, että mulla on siellä noita pikkuisia joista huolehtia mutta eihän se ole koskaan sama kun läheiset ihmiset. Mulla on tietenkin Aki tässä arjessa josta huolehdin ja välitän ihan hirveästi. Siitä seuraakin sitten seuraava huolenaiheeni eli se, että kun mun arkivälittämisen kohteet on niin vähissä niin mä tukahdutan Akin sitten siihen huolenpitooni. Hössötän ja paapon ihan liikaakin. Voiko niin edes tehdä? Mutta siis tuossa tulikin oiva esimerkki siitä, millaisessa tilassa mä elän itteni kanssa tällä hetkellä. Mietin ja analysoin kaikkea tekemisiäni. Aki sitten taas ei ole tyyppi joka näyttäis arjessa että välittää niin siitä tulee mulle myös olo ettei musta kukaan välitä. Kun on tottunut siihen, että ympärillä on aina ihmisiä joiden tietää välittävän niin nyt on jotenkin todella tyhjä olo välillä. Ja epävarma ja jotenkin tavallaan yksinäinenkin. Sellainen, ettei kuulu oikein mihinkään. Onkohan tässä sepustuksessa mitään sellaista josta joku muukin saa kiinni? Yritän nyt purkaa tätä ajatusta tänne, josko sitten saisin paremmin jostain langan päästä kiinni että miten mä pääsisin tästä tilanteesta itteni kanssa eteenpäin. Mitä kauemmaksi mä jään näihin fiiliksiin vellomaan niin sitä varmemmin mä kadotan itteäni itteltäni.

Sitten on vielä sekin, että onhan mun elämään tullut uusiakin ihmisiä joista haluaisin välittää paljon enemmänkin kun koen että mulle kuuluu. Kaikenlaiset rajat ovatkin ne jotka ovat tulleet paukkuen vastaan välillä yllättäenkin. Ehkä mä en oikein vielä tiedä miten noidenkaan asioiden kanssa kuuluu toimia. Mikä kuuluu mulle ja mitkä on asioita joista mulla ei oo oikeutta esim kysellä. Tämä aihe on mulle tosi arka enkä halua siitä tämän enempää tässä puhua.

Summa summarum, kovin päänsisäisesti tuulista aikaa elellään. Isoissa linjoissa elämä on kumminkin aika tasapainoista ja tällä sabluunalla porskutetaan eteenpäin.

Ihanaa, että on perjantai. Se on Sartsan skumppa- ja vain elämää päivä. Kotoilua ja hemmottelua!Toivottavasti vähän kainaloa ja suukkojakin.

rakkaudella,
Sartsa

Luottamus huonoon kuntoon päässeessä satamassa

" Siitä on jo kovasti aikaa, kun nostimme ankkurit matkakumppanini Rakkauden kanssa ja lähdimme seilaamaan Elämän meriä. Näimme monia uusia, mieltä hipovia maisemia, kauniina houkuttelevia satamia joihin tahdoimme poiketa. Matkan aikana huomasimme, ettei ole helppoa yhdistää kahden kovin erilaisen tyypin, Elämän meriä kolunneen kulkijan ja tukevasti kuivalla maalla viihtyneen maakravun, elämää yhteen. Niin hyvä kun Rakkauden kanssa olikin seilata, huomasimme jossain vaiheessa että on hyvä palata takaisin kuivalle maalle ja sulatella kaikkea mitä olimme matkallamme nähneet ja kokeneet.

Muistan, että sinä syksynä luonto kylvi poikkeuksellisen kirkkaissa väreissä. Kun ankkuroimme Luottamuksen Port Minän satamaan, niin kaikki näytti jopa hiukan oudolta. En ollut tuntea satamaa samaksi ja vähän aikaa minut valtasi pelko siitä, että kaikki olisi poissaollessani jotenkin muuttunut. Jos kukaan ei ollutkaan muistanut pitää Port Minästä huolta vaan sen oli annettu rapistua. En edes huomannut kauniin keltaista lehtimattoa joka peitti joka puolella tiet ja polut punaisen ja vihreän vivahteineen. En nähnyt lehtien tiputtua jo paljastuneiden oksistojen välistä vielä innokkaana loistavaa aurinkoa. Syksyinen kirpeä tuulikin sai purra poskipäitäni ihan vapaasti, ilman että kiinnitin siihen mitään huomiota. Minulla oli hätä saattaa Port Minä kuntoon. Hoitaa sitä ja puunata paikat kiiltäväksi. Tiesin, että vasta sitten voisin rauhoittua ja pysähtyä nauttimaan mistään muusta. Rakkaus ei voinut ymmärtää sitä, vaan tahtoi minua kanssaan nauttimaan syksyisestä luonnosta, Kyllähän minä meninkin, mutta iso osa siitä kauneudesta meni ohi Port Minää murehtiessani. Mikä siinä oikein oli muuttunut? Mitä minun pitäisi ensisijaisesti laittaa kuntoon?

Istuin penkillä sataman liepeillä monta iltaa aina pimenevään yöhän saakka. Tuijotin edessäni mustuvaa vettä ja vieressäni tuulessa leikkiviä lehtiä. Halusin saada asioihin selvyyden. Halusin hoitaa Port Minän taas kuntoon, että voisin nauttia elämästä maalla. Vai oliko kaipuuni Elämän merelle kuitenkin niin kova, ettei tämä elämä ollutkaan minua varten. Voisinko koskaan tulla onnelliseksi tässä, paikallani? Ajatus ei jättänyt minua rauhaan vaikka syksyn kylmänä purevat tuulet jo pieksivät poskiani oikein kunnolla. Rakkaus istui välillä pitkiä tovia vieressäni ja yritti kovasti ymmärtää mitä mielessäni liikkui. Myös Toivo piipahti aika ajoin antamassa kannustavia sanoja ja elämän viisauksia. Lupasi olla olemassa aina kun häntä tarvitsisin. Päivä päivältä aloin saamaan kiinni ajatuksista jotka päässäni myllersivät. Olin vakuuttunut siitä, että haluan edelleen jäädä tähän satamaan. Laittaa Port Minän elämänsä kukoistukseen ja jättää Elämän merien koluamisen toistaiseksi taakseni. Pieni kaiho jää kuitenkin jonnekin sydämen perimmäiseen sopukkaan, joka epäilee ettei tämä ole ratkaisu joka kantaa hamaan loppuun saakka. Minä tiedän kuitenkin että tällä hetkellä se on hyvä. Oikein hyvä. Rakkaus istuu viereeni penkille ja yhtä äkkiä näen miten hohtavan kauniina syksyiset värit leimuavat ympärillämme. Painan pääni hänen olkapäälleen ja tuijotamme hiljaa ulapalle."

rakkaudella,
Sartsa

SYYSLOMAILUA

Koska vierivä kivi ei sammaloidu niin jälleen on tapahtunut kaikenlaista sitten viime postauksen. Tullut nähtyä ja koettua kaikenlaista eikä oikein edes tiedä että mistä aloittais. No, josko mä kertoilisin ihan ensin tämän syyslomaviikon kuulumisia tähän asti.

Lähdetään siitä, että loma tuli kyllä tosi hyvään paikkaan. Kuten olin jo väläytellytkin niin pientä syysväsymystä on ollut liikkeellä aikalailla ja töissäkin välillä motivaatio ollut vähän vähemmän huipussaan. Nyt jo tuntuu, että tämä loma tekee todellakin tehtävänsä ja hienoa niin.

Mä pakkasin heti maanantaina autoon talvirenkaat ja vaatetta sun muuta rekvisiittaa niin että hätinä auton ovet kiinni mahtui. Lähdin siis pohjanmaalle pariksi päiväksi ja samalla vaihdatin lapsukaisellani talvirenkaat alle. Ajattelin, että jospa kerrankin ei talvi yllättäisi tätä autoilijaa.

Pari päivän piipahdukseni oli taas melkoisen tehokasta tykitystä paikasta toiseen. Maanantaina siis ajelin kieli keskellä suuta yhtä tankkausta vaille suoraan perille asti. Piti hiukan löysätä kaasujalkaa siksi, että mittari näytti aikalailla nollaa koko matkan ja liukkautta oli syytä pitää silmällä. Matka meni kumminkin sujuvasti ja kävin vaan heittämässä kamat vanhempieni luo, missä yövyin. Sitten matka jatkui siskoni luo, jossa juotiin vanhimman lapsukaisen synttärikahvit. Samalla reissulla käväisin myös tsekkaamassa uuden kirpparin Sakuran tilat. Oli muuten ihanan siistiä, valoisaa ja tilavaa. Käykäähän katsomassa jos Lapualla kuljette   Löytyihän sieltä pari mekkoa kotiin tuomisiksi. Sitten vielä kaupasta vähän jotain syötävää ja nuo synttärikahvit päälle.

Sitten mulla alkoi poltella ajatus puolukoista, sillä niitä oli ollut ajatuksena kerätä jo hyvän aikaa mutta ei oltu löydetty sopivaa paikkaa. Muistelin lapsuuteni puolukkamaita ja päätin käydä katsomassa vieläkö sieltä satoa saisi. Kelikin oli niin ihana kun aurinko paistoi ja oli syksyisen kirpeää. Juuri sellaista syksyä jota rakastan. Mua varoiteltiin metsään menosta sekä hirvikärpäsillä että karhuilla. Molempia varten varauduin. Pipo syvälle päähän ja puhelimesta musiikkia soimaan. Metsään päästyäni tajusin ettei kumpikaan uhka tule toteutumaan mutta puolukkaa oli ihan punaisenaan silmän kantamattomiin. Ei aikaakaan kun sain tuon ison karkkilaatikollisen täyteen, ja siinä olikin juuri riittävästi.

Puolukkametsästä menin sitten vielä tervehtimään mun tätiä, joka on mulle niinkuin mumma. Sitten saikin jo hyvillä mielin palautua majapaikkaan ja iltapalan jälkeen nukkumaan. Ei nimittäin tarvinnut unta houkutella.

Vaatetta mulla oli tällä kertaa mukana normaalia enemmän siksi, että olin päättänyt vakaasti että tähän lomaan sisältyy liikkumista niin paljon kun mahdollista. Piti siis olla vaihtovaatetta enemmän kun yleensä. Sekä tietty lenkki- ja salivermeet. Olin nimittäin sopinut rakkaan ystäväni kanssa salitreffit heti tiistai aamuksi. Ihan parasta oli samalla verestellä vanhoja muistoja, koska mentiin vieläpä juurikin sille samaiselle salille jolla me Tiinan kans tavattiin säännöllisesti käydä vielä kun asustelin Lapualla. Aamulla olin jo tehnyt happihyppelylenkin ennen aamupalaa ja sitten tuo sali päälle niin oli kyllä voittajafiilis sen jälkeen. Muutama otos aamulenkiltä ihanan kuuraisesta luonnosta.

Tuolla minä pidin majaani

Luonnon kauneutta

Lakaluoman mylly

Salilla piti koko ajan pidätellä itteänsä ettei lähde näin pitkän ajan jälkeen revittelemään kovin suurilla painoilla. Maltti pysyikin yllättävän hyvin ja taas toisaalta treeni kulki tosi kevyesti. Olin siitä jopa vähän yllättynyt. Tunnin salilla rehkimisen jälkeen mentiin vielä saunaan. Ai että oli muuten kevyt ja autuas olo tuon jälkeen. Sovittiin, että otetaan moiset treffit tavaksi aina kun mahdollista.

Seuraavana mulla oli sovittuna ruokatreffit lapsukaiseni kanssa, mutta siihen olisi vielä reilu tunti aikaa. Mietin miten sen kuluttaisin kunnes tuli mieleeni käydä hautausmaalla katsomassa onko sukumme vanha hauta, jota aiemmin olin tavannut hoitaa, saanut jo talvivarustelun. No, eipä ollut joten minä päätin sitten ottaa homman haltuun ex tempore. Käväisin kukkakaupasta hakemassa tuollaisen 2 värisen callunan ja hommasin muutaman havun oksan. Lopputulos oli paras mitä mä siihen hetkeen sain aikaan. Kuoputteluvälineenä toimi tyhjä kertakäyttökahvikuppi. Hätä ne keinot keksii. Eilen sitten ennen kotiin lähtöä kävin vielä kertomassa tuolle tädilleni että hauta on kuntoon laitettu ja näytin kyseisen kuvan. Tuli ittellekkin niin hyvä mieli kun näin miten tätille tuli hyvä mieli siitä että hauta on kunnossa. Se on kuitenkin noille vanhuksille tärkeä asia.

Sellainen siitä tuli

Haudan talvilaiton jälkeen mulla oli vielä reilut puoli tuntia aikaa joten suunnistin kirjastoon. Oli tarkoituksena tutustua vanhalla paukulla olevaan taidenäyttelyyn, mutta siellä tehtiinkin jotain haastattelua joten en päässyt näyttelyä katsomaan. Päädyin siis kirjastoon lueskelemaan runoja. Ensimmäistä kertaa uppouduin oikein todella Arto Mellerin runoihin. Niissä oli jotain sellaista, joka sai mut koukkuun. Ahmin niitä niin, että aivan havahduin kun kello olikin yhtä äkkiä sen verran että lapseltani tuli viesti missä olen. Treffit sovittiin sitten pizzeria Elmaan ja kyllä olikin jo sudennälkä. Pieni tovi jutustelua ruuan äärellä. Kuulumisten päivitystä ja sitten oli aika lähteä renkaanvaihtoon. Nuorimmaiseni tuli vaihtamaan renkaat mammalle vielä kun oli valoista. Jäi vielä sitten mun kanssa yöksikin tuonne mun vanhempien luo, koska oli sitten lähdössä mun mukaan tänne Mänttään. Ilta menikin aikalailla vaan oleillessa ja telkkaria katsellessa. Oli aika raukea olotila kun oli pari päivää niin mennyt paikasta toiseen. Noh, eipä se eilinenkään tuonut juuri muutosta. Aamusta lähdin vielä mummaani tapaamaan ja vein samalla synttärikukkia, jotka oli jäänyt viemättä. Kiva nähdä että 86 vuotiaana mumma on vielä voimissaan, pärjäilee omillaan eikä ole höperöitynytkään. Siinä on itselle tavoitetta ihan riittävästi.

Siskon lapsukaisia piti vielä käydä katsomassa ennen lähtöä. Tulee aina niin ikävä kun ei niiden kanssa pysty touhata niinkuin ennen. Oli aika lähteä kohti Pirkanmaata. Onneksi vauvani lähti seuraksi ja yllätyksenä tuli vielä sekin, että vanhin lapsistani tuli sitten illalla vielä perässä tänne ja viettää nyt tämän vapaapäivän meidän kanssa. Lähtevät sitten samaa kyytiä huomenna kotiin, molemmat lapset. Toinen töihin ja toinen jatkamaan syyslomaansa.

Saattaa siis olla, että huomenna kun lapset on lähteneet niin tuntuupi olo hiukan tyhjältä. Niin on ollut koko viikko menoa ja touhua. Toisaalta tuntuu ihan tervetulleeltakin pysähtyä ja rauhoittua tovi. Viikonlopuksi ei oo vielä mitään suunnitelmia.

Nyt ois tarkoitus lähteä sadepäivää viettämään geokätköillen ja kirppistellen. Kyllä on jotenkin tosi hyvä mieli tästä kaikesta.

rakkaudella,
Sartsa

AJATUKSIA OMISTA RAJOISTANI

Huono fiilis on hiljalleen väistymässä. Onkohan ollut kuitenkin kyse jostain pms oireista? Ainakin kesti hiukan turhankin kauan mikäli jotain sellaista olis ollut. Mua kuitenkin ilahduttaa ja mieltäni kovasti kutkuttaa, että tänään jo oli huomattavasti kevyempi päivä. Töissäkin. On pakko sanoa, että mä oon oikein tyytyväinen itteeni. Siis sen suhteen, että mä oon onnistunut hölläämään tahtia töissä ja olemaan puuttumatta asioihin joihin mun ei tarvi puuttua. Se on aiheuttanut välillä tunnetta, että mä vaan lusmuilen enkä hoida hommiani kunnolla. Kuitenkin oon saanut sitten heti kiinni näistä ajatuksista ja todennut itelleni että tämä on nyt se pakollinen juttu millä mun pää pysyy kasassa. Mun on tässä iässä viimeistään ymmärrettävä voimieni rajallisuus niin etten polta itteäni turhaan loppuun. Se tapahtuis juuri niin, että ajattelee toistenkin puolesta että kaikki hoitavat hommansa ajallaan ja muistaa asiat muittenkin puolesta. Tai että käyttäis energiaansa siihen, että yrittää saada työyhteisön toimimaan. Jos muut ei jaa sitä ajatuksta niin minkä mä sille voin. Hyvä siis, että oon osannut selittää tämän asian itselleni niin että voin olla hyvillä fiiliksin eikä omatunto kolkuta etten ole tehnyt tarpeeksi.

Huijarisyndroomaa mä poen edelleen, enkä varmaan pääse siitä koskaan eroon. Sehän tarkoittaa sitä, että vaikka hoitais hommansa kuinka hyvin töissä niin ei omasta mielestään tee koskaan riittävästi. Ja jollain tasolla ei osaa ottaa positiivista palautetta vastaan vaan kuvittelee aina että kohta nuo toiset huomaa että en mä oikeestaan osaa mitään. Mä ajattelen oikeasti niin ja se on kyllä aika surullista. Kun tarkemmin ajattelee. Pitäis osata olla itselleen hellempi ja antaa sitä positiivista palautetta mitä mä niin mielelläni annan kyllä muille. Jos mä ajattelen järjellä niin kyllähän mä tiedän hoitavani hommani vähintäänkin hyvin. Ja jopa hiukan enemmänkin. Silti mä vaan ruoskin itteäni ja vaadin koko ajan enemmän. Tai mietin mitä mä en tehnyt. Ihan hullua ja ainakin helvetin kuluttavaa.

Kuten sanottua, tänään kumminkin tuntui jo paljon kevyemmältä. Työt tuli hoidettua aika tehokkaasti, työkaverien kanssa sujui ihan mukavasti ja muutenkin päivä meni kohtuu nopeasti. Ja ajatus siitä, että ollaan jo keskiviikossa tuo myös mahtavaa fiilistä. Kyllähän tämä siis tästä vielä isoksi iloksi muuttuu. Lomakin jo kolkuttelee ihan nurkan takana.

Eilen kateltiin vielä ennen nukkumaan menoa Ensitreffit alttarilla sarjan tuorein jakso. Se herätti taas ajatuksia niinkun tekee joka kerta. Sitä jotenkin väkisinkin peilaa omaa parisuhdettaan sarjan pareihin ja taas vastaavasti niihin neuvoihin joita ammattilaiset siinä antavat. Monta kertaa on tullut sellanen olo, että on osannut itse tehdä aikalailla oikeita asioita. Yhtä usein on myös herännyt huoli että jotkut asiat on jääneet vaille huomiota.

Ylipäänsä parisuhdetta on tullut mietittyä viime aikoina aika paljonkin. Siis tietty tätä omaa mutta myös yleisesti ottaen. Omassa parisuhteessa on kaikki hyvin ja olo tuntuu oikein sellaselta levolliselta ja turvalliselta. Tokikaan ei olla pitkään aikaan juteltu asioista ja tavallaan päivitetty tilannetta. Ollaan kuitenkin jossain vaiheessa sovittu, että kun kerran molemmat ollaan ihan aikuisia ihmisiä niin toisella on lupa olettaa että jos asiat muuttuu eikä toisen mielestä enää olekaan niin hyvä olla niin hän sitten sanoo kyllä. Ettei koko ajan tarvi olla kyselemässä tai ylipäänsä edes miettimässä koko asiaa. Sitten kumminkin sitä puhumista niin kovasti mainostetaan joka käänteessä. Juurikin myös tuossa ensitreffeissä. Itekin oon aina ollut puhumisen puolesta, ja nyt kun oon huomannut että toista osapuolta sellanen jauhaminen ahdistaa niin oon opetellut vähän siitä eroon. Ja huomannut yllätyksekseni kuinka se tuo mulle itelle paljon rauhallisemman olon. Kun ei jatkuvasti tarvi olla miettimässä ja analysoimassa kaikkea. Nyt sitten välillä tuntuu, että tekeekö väärin kun ei puhuta. Että ollaanko tässä nyt heitetty parisuhde hiukan liiankin löysälle vaihteelle. Sitten oon kumminkin antanut ittelleni luvan vaan olla ja nauttia tästä parisuhteesta kun asiat on kerran ihan hyvin. Eletään päivä kerrallaan ja murehditaan sitten jos sellaseen on aihetta.

Tätä tämä on, mun elämä. Jatkuvaa tasapainottelua sen välillä mitä pitää ja mitä kannattaa painottaa. Se hyvä puoli tässä on, että oon oppinut aika hyvin kumminkin tuntemaan itteni ja omat voimavarani että osaan pelata näitten fiilisteni kanssa. Ettei ne paina mua maahan. Tai hajota.

Näillä eväillä siis mennään tällä hetkellä. Nyt voi sanoa hyvillä mielin että all good everything.

rakkaudella,
Sartsa

SUNNUNTAIN RETKIKOHTEET LINNAVUORI JA PALVIAN LAAVU

Kerronpa meidän sunnuntain retkipäivästä. Kohteeksi otettiin Kuhmoinen.  Ekaksi suunnattiin Suomen macchu picchuksikin kutsutulle Linnavuorelle. Yllätys oli suuri kun päästiin perille ja huomattiin, että metsässä on ihan ehtaa lunta.

Tästä tutustumaan mikä Linnavuori

Hiukan mietitytti lähteä kiipeämään kivistä ja juurakoista koostuvaa polkua kohti huippua, mutta päätettiin vaan olla varovaisia ja edetä hitaasti. Kyllä kannatti. Näkymät sieltä laelta oli kyllä aivan henkeä salpaavat.

Radiojuontaja Kimmo Vehviläinen sanoo jossain mainoksessa luonnon keskellä seisoessaan jotenkin niin että tässä kohtaa luonto sanoo että ole Kimmo hetken aikaa ihan hiljaa. Mulla tuli tuon maiseman äärellä ihan sama efekti. Piti hetken aikaa tuon kuvan räppäämisen jälkeen laittaa puhelin pois ja olla ihan hiljaa tovi. Luonto tuntui oikein tankkaavan voimaa ja virtaa muhun. Upeaa!

Minun suomeni...

Upea maisema

Männyn oksilla oma elämä

 Hetkisen me ihmeteltiin menneen maailman haikuja ja nautittiin luonnon kauneudesta. Sitten varovainen laskeutuminen takaisin vuoren juurella pienellä parkkipaikalla nököttävää autoamme.

Sitten pitikin hetken aikaa miettiä mitäs sitten tehtäis. Toki täytyi kätköillä välillä. Pistäydyttiin siis tsekkaamassa Kuhmoisten kirkko. Kätkö jäi tällä kertaa löytymättä.

Seuraavan kohteen kanssa vedettiin vesiperä. Oltiin menossa Puukkoisten kivikoskelle mistä piti löytyä myös taiteilija Pekka Halosen kesäasuntonta toiminut torppa. Noh, monien vaiheiden jälkeen me löydettiin kyllä perille, mutta itse torpan ja vieressä sijainneen vanhan myllyn kohdalla oli kyltti yksityisalue. Ei meidän siis auttanut kun lähteä nuolemaan näppejämme. Aikomuksena oli etsiä notskipaikka että saatais pullakahvit juotua ja paistettua vaikka vähän makkaraakin hiukopalaksi. Tällä kertaa paikan löytäminen meinasi osoittautua täysin ylivoimaiseksi. Etsinnässä oli näet laavu jonka lähelle saa auton parkkiin. Ei siis haluttu lähteä tällä kertaa kiertämään mitään muutaman kilometrin lenkkiä vaikkapa läheiseen Isojärven kansallispuistoon. Hyvä tovi saatiinkin sitten googletella kunnes päätettiin lähteä ajelemaan kotia kohti ja mennä matkan varrella Jämsään ja siellä kertaalleen käydylle Palvian laavulle.

Matkalla alkoi sataa välillä aika rankastikin joten mietin jo, että pitäiskö sitä kumminkin ajaa vaan suoraan kotiin. Halu pitkästä aikaa notskin äärelle oli kuitenkin kova joten ajattelin että katotaan ihan rauhassa. Sade onneksi lakkasikin sitten aika nopeasti ja perille päästyä ei satanu enää yhtään. Parkkipaikalle päästyämme huomattiin heti, että ollaan eri laavulla missä viimeksi on käyty. No sehän ei haitannut muuta kun sen, ettei voitu tietää kuinka pitkä matka sinne laavulle on. Metsän siimekseen puikattiin siis kutsuvien pitkospuiden kautta. Mulle kävi heti selväksi, että kylmä hiki hiipii selkään koska pitkospuut oli juuri sellaset joita mä inhoan ja kammoksun. Keikkuvat, osittain rikkinäiset ja sateen jäljiltä todella liukkaat. Kieli keskellä suuta mä etenin  kunnes vastaan tuli pieni metsäpuro jonka yli oli joku päivä mennyt kunnon silta. Se oli nyt kuitenkin mennyttä, sillä se oli niin rämähtänyt ettei siihen ollut mitään asiaa. Viereen oli laitettu lauta jota pitkin sitten piti tehdä ylitys. Olin ihan että ei helvetti soikoon tuu mitään. Onneksi puro oli aika kapea joten ylitettävä matka ei ollut kovin pitkä. Pelkoa päin ja lankulle vaan. Pääsin kuin pääsinkin kuivin jaloin yli ja matka jatkui. Lopulta matka laavulle ei ollut kun noin 200m. Ja samassa kävi ilmi, ettei myöskään ollut mitään laavua vaan pelkkä nuotiopaikka. Näytti hiukan siltä, että paikalla oli joskus ollut laavu joka oli sittemmin palanut. Näin päättelimme mustuneista puunrungoista paikalla.

Paikka itsessään oli tosi ihana. Jälleen luonto mykisti meikäläisen. Kuvat kertokoon.

Siinä me sitten syötiin parit makkarat ja juotiin kahvit päälle. Korpit pitivät aikamoista meteliä järven toisella puolen ja lentelivät yläpuolella. Yllättävän äkkiä alkoi sitten hämäräkin laskeutua ja oli aika lähteä kotimatkalle kun vielä nähtiin kävellä niitä pitkoksia pitkin.

Akut täynnä sitten kotiin nauttimaan vielä yleisurheilun mm-kisojen vipasta kisapäivästä. Sellainen retkiviikonloppu tällä kertaa.

rakkaudella,
Sartsa

VATI JUMISSA

Onpas ollut hermo pinteessä tänään. Huomasin jo viikonloppuna, että joku kummallinen ärtymys on nostamassa päätään. Kaikki vaan tuntui ottavan kiukkusuoneen. Onneksi kohtuullisen hyvin sain kumminkin pidettyä itseni aisoissa ettei Aki saanut kiukkua päälleen. Toisinaan kyllä ärsytti senkin sanomiset ja tekemiset niin paljon että teki mieli alkaa haastaa. Onni on tällä hetkellä se, etten mä jaksa. Mulla olis paljonkin sanottavaa monestakin asiasta mutta tällä hetkellä mun alavireinen yleisfiilis estää ottamasta kantaa tai nostamasta esille asioita. Vähemmän täälä kotona mutta sitten vaikkapa töissä enemmältikin. Mä haluan puhua epäkohdista ja kyseenalaistaa, mutta sitten täytyy olla myös valmis ottamaan vastaan mitä siitä seuraa. Sitten jos jo valmiiksi tietää, ettei siitä seuraa mitään valmista vaan asioita vaan vatvotaan ja veivataan loputtomasti niin mä en jaksakaan nähdä sitä vaivaa. On vähän sellanen olo, että miksi aina minä.

Tänään siis töissä oli kyllä heti aamusta jo kaikki pääkopassa vinksallaan sinne paskaläjän suuntaan. Yksi olematonkin poikkipuolinen sana tai jotenkin muuten vaan älytön kommentti, joita tietenkin juuri tänään tuntui olevan yllinkyllin, sai mut ihan sekoamisen partaalle. Ärsytti oppilaat, aikuiset, oma työ ja juoksevat asiat. Tälle päivää vielä sattui kuvauspäiväkin työpaikalla, mikä ei mun fiiliksiä ollut omiaan ainakaan parantamaan. Mä inhoan koulukuvia. Ne on mun mielestä ihan älyttömän tylsiä kun aina niissä nökötetään samalla lailla vuodesta toiseen. Hiukset tällättynä, liimattu hymy huulilla. Uutta tylsää pönötystä sinne koulun seinälle raameihin. Pelastus tänään oli se, että uudet tuulet puhalsi siinä mielessä että otettiin kuvaan ihan uusia elementtejä. Henkilökunnan ryhmäkuvassakin luettiin kirjoja eikä siis katsottu kameraan ollenkaan. Teemalla lukeva koulu. Ollaan otettu teemaksi tuo oppilaiden lukemaan innostaminen. Siksi päätettiin ottaa se kuvaankin mukaan. Siinä kohtaa suupielet hiukan nyki ylöspäin meikäläiselläkin. Mahtavaa, että joukossa alkaa olla sellaisiakin jotka on valmiita kokeilemaan jotain uutta. Vannoin tänään itelleni että jos mä kuulen kertaakaan mitään sellaista, että näin täällä on tavattu tehdä,  niin mä menetän totaalisesti malttini. Onneksi siltä vältyttiin.

Oon kauheesti yrittänyt miettiä ja ymmärtää itseäni, että mistä tälläinen päivä nyt oikein johtuu. Tuntuu, että viime viikolla ainakin olisi pitänyt kalenterista katottuna olla ne pahimmat päivät, mutta lienevätkö nyt siirtyneet viikolla. Selvää PMS häröilyä tämä taitaa olla. Koko päivän kruunasi vielä meikäläisen kärkkäiden kommenttien aiheuttama selvä tuohtumus ja se, että jäin vangiksi töihin. Niin siis oikeasti tapahtui. Mulla oli takin taskussa sekä omat että työpaikan avaimet. Palaverin jälkeen jätin ulkovaatteet opehuoneeseen ajatuksella, että nappaan ne siitä mukaani kun lähden kotiin. Muutamat hommat vielä kansliassa pakettiin ja sillä välin kuulin, että talo tyhjeni. No ei se mitään. Laitoin kansliani oven lukkoon, kunnes tajusin että työavaimet ei olekaan mun neuletakin taskussa niinkuin yleensä on. Muistin samantien, että ei hätää nehän onkin siellä opehuoneessa. Ongelmaksi muodostui vaan se, että kun pääsin ovelle niin huomasin että joku oli laittanut sen lukkoon lähtiessään. Tilanne oli siis se, että olin yksin koko koulussa enkä saanut ulkovaatteitani saati avaimiani kun ne olivat siellä lukkojen takana. Ei siis mitään mahdollisuutta päästä kotiin. Välittömästi muutaman kirosanan saattelemana viesti työporukan whatsappiin että pääsiskö joku pelastamaan mut pulasta. Kukaan ei vastannut. Apua! Pomo soittaa ja ehdottaa että soittaisin talkkarille joka asuu lähellä. Samalla yksi työkaveri 15 kilsan päästä ilmoittaa, että hän lähtee tuomaan avaimen jos lähempää ei kukaan ehdi. Sanoin pomolle, että ongelmana on se ettei mulla tietty oo kenenkään numeroita, talkkarinkaan, sillä työpuhelin oli lukkojen takana siellä kansliassa. No, hän lupasi soittaa talkkarille ja ilmoittaa pääseekö hän avaamaan mulle oven. Menee pari minuuttia ja lähinnä asuva työkaveri sanoo tulevansa pelastamaan mut pulasta. Ihanaa! Samassa soittaa pomo, että talkkari oli jossain tien päällä mutta tulee ihan kohta avainten kanssa. Minä sanomaan, että ei tarvikaan enää kun pelastus on juuri kohta ovella. Pomo perumaan sitä talkkarin tuloa. Hirveetä hässäkkää ja mua vitutti ja hävetti ihan yhtä aikaa. Että pitikin taas säätää ja säheltää. Lopputulemana oli että kotiin pääsin lähtemään 45 minsaa myöhässä. Jupisin autossa, että en varmaan mene mihinkään lenkille kuten suunnitelma oli vaan hautaudun kotiin syömään ja hemmottelemaan itteäni.

En siis mennyt lenkille, mutta en onneksi myöskään oo syönyt koko iltaa. Söin ihan normaalisti ruuan mutta sitten olen myöskin pessyt pari koneellista pyykkiä ja tehnyt hyvät sapuskat huomiselle. Aika reipasta. Nyt hiukan harmittaa, etten sinne lenkille suunnannut mutta pimeällähän mua ei saa yksin ulos. Oon siitä hassu tyttö. Menee tämä ilta näinkin. Onneksi töissä tuli taas muutama kilometri käveltyä liikuntatunnin aikana niin ei mennyt ihan sohvaperunailuksi.

Nyt ei tarvi enää jaksaa tehdä yhtään mitään. Niinpä telkkari päälle ja vähän rommirusina jäätelöä kuppiin. Parempaa huomista päin...

rakkaudella,
Sartsa

RUSKARETKIPÄIVÄ

Tämän lauantain teemana on ollut ruskaretkeily. Ihan siis puhtaasti vaan käsittämättömän kauniista syysluonnosta nauttiminen. Polttava halu lähteä ulkoilemaan iski välittömästi kun heräsin ja näin jo kaihtimien välistä ihanan auringon paisteen. Laiton kahvit tippumaan ja menin fiilistelemään terassille kirpsakkaa ilmaa. Vetäisin oikein syvään henkeä ja voi pojat tuli hyvä olo. Luonto oikein hehkui väreissään kun aurinko kirkasti puiden ja pensaiden lehdet. Kävin nappaamassa muutaman inspiroivan kuvan. Aamupalan jälkeen mietiskelin tovin että lähtiskö sitä lenkille vai mitä tekisi, mutta sitten päädyttiin lähtemään pikku retkelle. Sain Akista siis seuraa.

Meidän pihan väriloistoa

Etenkin vaahterat hehkuu väreissään

Tällä kertaa meidän retki suuntautui pääasiassa tähän ihan lähiseudulle. Suunnaksi otettiin Kolho ja siellä Käkijärven lintutorni. Kuin tilauksesta paikalla ollut melko iso lintulauma teki muutaman ohilennon. Kyllä saa ihmetellä sitä miten niiden ryhmädynamiikka toimii. Yks päivä töissä eräs oppilaskin sitä ihmetteli, että miten nuo linnut ei törmäile toisiinsa vaikka ne lentää ihan siipi siipeä vasten. Nämä meidän bongaamat linnut oli luultavasti telkkiä, mutta kuten sanottua mun lintutietämys on todella haperolla pohjalla. Kiva niitä on bongailla ja seurata kumminkin.

Matkan varrella huomattiin myös kyltti Bonnen suvun hautakappelille ja päätettiinpä poiketa kattomaan mistä on kyse. Aika vaikuttava paikka ihan asutuksen vieressä. Paikalla ollut kyltti kertoi, että suvun päämies Mattias Bonn joka on aikanaan tullut paikkakunnalle rautateiden tuomana ja sittemmin mutkien kautta päätynyt tehtaanjohtaksi.

Tuli siinä sitten samalla harrastettua geokätköilyäkin jälleen aina sopivan tilaisuuden tullen. Kun oltiin käyty katsastamassa Kolhon kirkko (minkä jälkeen Akikin on nähnyt kaikki paikkakunnan kirkot) niin suunnattiin ortodoksikirkolle. Sieltä löytyikin päivän ensimmäinen geokätkö.

Komia pytinkihän tuo kirkko oli

Halusin ehdottomasti myös rannalle kuvaamaan joten sinne suunnattiin seuraavaksi. Mua puhuttelee tuo vesi ja ennenkaikkea kivinen ranta tosi paljon. En osaa oikein sanoa mikä siinä on, mutta se tekee jotenkin rauhallisen fiiliksen ja voisin istua jossain rannalla vaikka kuinka kauan.

Harmillisesti mulla ei nytkään ollut aikaa jäädä pidemmäksi aikaa vaan matka jatkui eteenpäin kohti Keuruuta. Mulla oli suu messingillä pelkästään kun ajeltiin siellä keltaisena ja oranssina hohkaavassa luonnossa.

Keuruulla me ei kuitenkaan sen kummemmin aikaa kulutettu vaan lähdettiin pienen suuntagooglailun jälkeen Pihlajavettä ja siellä olevaa Heinävalkeisen lintutornia. Sieltä ei lintuja bongattu vaan kovin oli hiljaista mutta päivän kolmas kätkö löytyi sieltä. Matkalla mä otin yhden jännässä paikassa olleen kätkön joka oli siis se päivän kakkonen. Kätköily on kyllä siitä kiva harrastus että siinä näkee monia jänniä paikkoja joissa ei olisi muuten tullut todellakaan pysähdyttyä.

Oli tosi kiva päivä kun tuli edes vähän ulkoiltua ja poistuttua kotoa. Keli oli aivan loistava. Mä rakastan näitä syyskelejä kun pikkusen puree kylmä poskipäitä ja nenä punertuu. Tälläinen syksy vois kyllä jatkua sinne asti että tulee oikea talvi. Ei mitään loskapaskaa ollenkaan.

Nyt ilta meneekin sitten jälleen Dohan MM kisojen merkeissä. Penkkiurheilija Sartsa nauttii näistä ajoista kun telkasta tulee urheilua tuutin täydeltä. Iso onni on myöskin elämänkumppani joka nauttii samoista asioista.

Nastaa viikonloppua!

rakkaudella,
Sartsa

KYLMÄÄ KYYTIÄ

Aika kova viikko menossa. Niinkun jaksamisen kannalta. Keli on ollut tosi kylmää koko viikon ja luulenpa että oon vähän vilustuttanut itteeni. Oon kyllä koittanut pukea päälleni, mutta tässä nyt parina päivänä oli ulkovalvonnassa pelkästään farkut jalassa ja tennarit jalassa. Se osoittautui aikamoiseksi virheeksi. Eilen kotia päästessäni mä olin ihan umpijäässä. Vetäisin samantien villasukat jalkaani ja koitin saada itteni lämpeemään. Lopulta oli mentävä peiton alle nuokkumaan koko illaksi. En kerta kaikkiaan kyennyt mihinkään muuhun. Jalat tuntui kun ne ois valettu lyijystä. Liikkuminen tuntui tosi työläältä ja olin ihan varma, että mulle nousee kuume tai jotain. Vitutti suoraan sanoen se, etten saanut itteäni liikkeelle enkä toisaalta kotonakaan saanut tehtyä yhtään mitään. Illalla oli oikein todellinen voittajafiilis. Jäi zumbat ja lenkit ja muut.

Tänään mä puin sitten toppahousuista lähtien oikein kunnolla päälleni enkä palellutkaan ihan niin paljon kun edellisinä päivinä. Lähdin liikuntatunnilla taas kohti pururataa joten ongelmaksi muodostui tänään pienessä tihkusateessa ja viimassa monen tunnin ulkoilu. Olin pari tuntia putkeen ulkona ja kelin kylmetessä koko ajan loppupäivää kohti se kyllä tuntui jo luissa ja ytimissä. Tuuli kerta kaikkiaan meni takin läpi hiukan hikiselle iholle. Väkisinkin alkoi tuntua siltä, että kylmä jälleen kangistaa. Kotimatkalla autossa huomasinkin että mun oikeanpuoleinen poskipää hohkasi ihan punaisena. Se on paikka joka on joskus varmaan vähän paleltunut ja siihen ottaa etenkin kylmä tuuli tosi äkkiää. Tämä iltakin on nyt sitten mennyt ihan vaan ollessa. Ei niinkään kylmästä hytisten mutta tällä kertaa akillejännettä (ja väsymyslorvikatarria) potien. Jänne otti itteensä tuosta kylmästä kelistä myös ja tuntuu nyt niin pinkeältä että jokainen askel sattuu. Saa nähdä miten sen kanssa huomenna onnistuu käveleminen koulun maastojuoksukisoja varten tuonne samaiselle tutuksi käyneelle pururadalle.

Huominen vaikuttaa sinänsä jännältä, että luvattu on kylmää keliä ja vähintään räntää ellei jopa lunta. Kohtuullisen eksoottinen keli maastojuosta ja mä voin jo kuvitella sen säröäänien määrän kun matkaan lähdetään. Fakta on, että suurimmalle osalle oppilaista ylipäänsä moiset maastojuoksukisat on ihan täyttä horroria. Tuntuukin toisaalta vähän tylsälle, että aina sitten mennään niitten muutamien liikuntaa harrastavien oppilaiden ehdoilla. Ja aina myöskin voittajat ja palkintopöydän tyhjääjät on ne samat naamat. Alunperin meillä olikin nyt ajatuksena että ei oltaisi pidetty mitään kilpailuja mutta sitten vanhat perinteet kuitenkin tuntuivat painavan päälle niin että maastojuoksukisat päätettiin toteuttaa. Mä tykkäsin kumminkin, että sen verran löysättiin vanhoja kaavoja että tänä vuonna palkinnot arvotaankin kaikkien osallistujien kesken. Kaikilla on siis mahdollisuus kerrankin voittaa jotain. Muistuu niin omat kouluajat liikunnan osalta mieleen, kuinka tylsää se oli kun ei kerta kaikkiaan ollut hyvä siinä vaikka ois kuinka halunnut.

Töissä on muutenkin jatkunut tuo hiukan alavireinen meininki. Kylmää vähän fiilistenkin puolelta ettei vaan ulkoisesti. Motivaatiota on syönyt erinäiset asiat ja mulle on kyllä tuo silmien avautuminen noiden asioiden suhteen mistä viimeksi puhuin, tuntunut tosi raskaalta. Tällä viikolla on vielä tullut eteen uusiakin asioita joita mun on hyvin vaikea hyväksyä, mutta jotka nyt vaan on niin kuin ne on. Oon todennut että mitä pikemmin mä hyväksyn ne ja lopetan kannattelemasta jotain sellaista mitä ei ole olemassakaan niin sitä helpompi mun on olla. Eilen koettiin tämän viikon pohjakosketus, sillä mä menin aika syviin vesiin itseni kanssa kun en oikein tiennyt miten tämän uuden Sartsan kuuluu toimia. Mä oon pohjimmiltani tyyppi jolle lasi on aina puoliksi täysi ja jos mun ympärillä se pääsääntöisesti on puolityhjä niin pitääkö mun muuttua myös sellaiseksi? Ihana fiksu työystäväni Maiju sen sanoi, että ei mun tarvi muuttua yhtään sen negatiivisemmaksi vaan hyväksyä vaan ne tosiasiat millä töissä mennään. Lakata taistelemasta niitä tuulimyllyjä vastaan, niin muuten voi olla ihan oma positiivinen itsensä. Se pelasti mun päivän. Mulla on niin kovin äkkiä taipumus jämähtää johonkin ajatukseen kiinni ja jos se on jotenkin negatiivinen niin sitten mä alan rypemään siinä. Kaikki mustenee eikä ulospääsyä näy. Sitten tulee ystävä joka ihan simppelillä huomiolla laittaa taas valot päälle. Ystävät on kyllä elintärkeitä tälläselle tyypille kun minä.

Tänään olotila oli jo paljon kevyempi sillä ajatus huomisesta perjantaista kantoi jo tänäänkin. Lisäksi mun hyvän mielen käyriä nosti hyvät uutiset koskien nuorinta lapsukaistani. Kun kuulee, että lapsella menee asiat hyvin niin sitä ei voita mikään. Nuorimies tuntuu ottaneen paremman suunnan vähän asiassa kun asiassa ja tänään sain parikin eri viestiä hyvin menneistä kokeista. Sokeritkin on tasaantuneet paljon paremmalle tasolle ja muutenkin vähän rauhattomat ajat tuntuis olevan ainakin toistaiseksi takana päin. Mä niin toivon, että tämä on nyt se suunta mihin ollaan jäämässäkin.

Näillä eväillä kohti viikonloppua!

rakkaudella,
Sartsa