ELÄMÄ ON VARJOA JA VALOA

Facebook näyttää päivittäin asioita, joita tapahtui tänä samaisena päivänä menneinä vuosina. Eilen sitten jumittauduin hyväksi toviksi selailemaan muutenkin menneitä kuulumisia sekä facebookista että täältä blogimaailmasta. Ihmismieli on jännästi rakennettu kompleksi, sillä selvästi sielä on olemassa yhden jos toisenkinlaisia suojamekanismeja joiden avulla sitä pääsee yli kaikenlaisista tilanteista. Tuntuu uskomattomalta joskus, kun kurkkii menneeseen, että miten sitä on selviytynyt välillä ihan valtavastakin kuormituksesta kohtuullisen täyspäisenä. Mä oon kiitollinen tasan jokaisesta vastoinkäymisestä ja huonommastakin päivästä sen takia, että enhän mä olisi mä jos ei niitä olisi ollu. Ja saattaa olla, että siinä piileekin salaisuus siihen, että tänä päivänä mä osaan oikeasti nauttia elämän pienistä asioista. Hetkeen tarttumisen taito on myös tarrannut mukaan vahvasti ja olisin taipuvainen olemaan sitä mieltä, että siitäkin on kiittäminen niitä todella pohjalla olemisen aikoja kun ei ollut enää olemassa mitään muuta kun selviytyminen tästä nimenomaisesta hetkestä.

Henkisesti mä oon kyllä tämän kohta 43 vuotisen elämäni aikana kiivennyt maailman korkeimpien vuorten huipulle ja syöksynyt sieltä syvimpiin vesiin. Ja paljon, ihan äärettömän paljon, kaikkea siltä väliltä. Tunteella elävä yksilö nyt vaan joutuu hyväksymään, että Elämä On. Ei sillä etteikö mun elämän varrella mahtuisi oikeasti kipeitä asioitakin, monta irtiriuhtaisua tutusta ja turvallisesta ja tyhjän päälle hyppäämistä. Palikkatornin kaatuessa palikoiden kokoon keräämistä ja uudelleen kasaamista. Joka kerran jälkeen kuitenkin musta tuntuu, että kyseinen palikkatorni on rakentunut vahvemmalle pohjalle kun aikaisemmin. Jotain on siis tullut opittuakin, niin armottoman henkinen blondi kun mä välillä oonkin.

Vuosi on ihmiselämässä toisaalta lyhyt aika mutta toisaalta jo puolikaskin siitä ehtii kääntämään ihmisen elämän ylösalaisin. Lähes tasan vuosi sitten, kun elettiin juhannusviikon tiistaita, mä itkin lähtöitkuni edellisessä työpaikassa ja jäin elämäni pisimmälle kesälomalle. Siihen mennessä olin aina pätkinyt lomani lyhyempiin osiin ja päivystänyt töissä lähes kaikki kesät. Eipä siitä lomasta osannut täysillä nauttia kun ei ollut paikkaa mihin palata syksyllä. Osa lomasta meni uuden etsimiseen ja miettimiseen, että mitäs nyt. Tänä vuonna kaikki on toisin. Mä sain jäädä pitkälle kesälomalle tietoisena siitä, että elokuun alussa saan palata vieläpä erittäin mieluisaan työhöni. Toivon salaa, että pestini jatkuu siitäkin vielä pitkälle, mutta olen tällä hetkellä tyytyväinen edes elokuusta.

Viime kesänä mä muutenkin olin jotenkin hukassa itseni kanssa. Tuli mentyä kovaa ja jotenkin kai sillä yritti välillä hiljentää ajatuksiaan, jotka jumittivat melko pahasti. Oli välillä olo, ettei oo mitään valoa sielä tunnelin päässä. Vähän jopa ahdisti kesän jälkeinen syksy ja talvi kun oli olo että laulun sanojen mukaan "..minä lautallani kellun ulapalla turhuuden.." En ikinä, siis villeimissä kuvitelmissanikaan, olisi voinut uskoa että kun seuraava kesä koittaa niin mä istun tässsä erittäin tyytyväisenä siihen mitä nyt on. Jos tähän kohtaan lainais laulun sanoja niin mieleen tulee, että "..ja mä kelaan että kaikki taitaa olla kohdallaan, mä taidan kuulua tänne..." Syviä haavoja saanut ja laiminlyöty sydän on tänä päivänä ehkä ehjempi kun koskaan. Oon sanonut kerran aiemminkin ja sanon vielä nytkin, että mä elän tällä hetkellä elämäni tasapainoisinta aikaa, jos mittarina on oma mielenrauha ja onnellisuus. Mä voin sanoa olevani onnellinen.

Lasten kohdalla mä oon huomannut sen, että fyysistä läsnäoloa tärkeämpää on henkinen läsnäolo. Se, että on saatavilla tarvittaessa. Tämä pätee tietenkin vain isompien lasten kohdalla, kuten omanikin ovat. Yks suurimpia saavutuksia, mistä olen itteäni kiitellyt, on se että vaikken pidäkään itseäni äitinä mitenkään keskivertoa kummempana niin oon mielestäni osannut tehdä päätöksiä elämässäni, jotka on olleet omiaan auttamassa mun lapsia parempaan. Ja ne päätökset on muuten olleet niitä kaikkein vaikeimmin sulatettavia ja yli päästäviä. Mutta kun sydämessään tietää ne motiivit miksi tekee sen mitä tekee, niin on ittensä kans ihan hyvä olla. Lopultahan se on niin, että sun on tultava toimeen itsesi kanssa ja pystyttävä sanomaan sille peilikuvalle että sä oot vajavaisuuksistas huolimatta ihan hyvä tyyppi. Vasta sitten pystyy ymmärtämään toisia ja antamaan toisille luvan olla sellaisia kun ovat ja elää elämäänsä omalla tavallaan. Samoin kun se, että samalla kun rakastat toista niin pitää vähän antaa rakkautta itselleenkin.

Radiossa joku nainen sanoi jossain mainoksessa yks päivä, että " mun elämä ei ole polku joka menee jotain kohti vaan se on sirkus ja aina tapahtuu". Jotenkin kuulosti tutulta, vaikkakin mä näen aika paljon elämän polkuna jonka varrella tapahtuu erinäisiä asioita. Välillä on vaikekulkuista maastoa, välillä kaadut ojaan ja rämmit takaisin ylös, on erkanevia polkuja ja siltoja joiden yli täytyy uskaltaa jos tahtoo eteenpäin.

Sellainen pohdinta tähän aamuun ennen lähtöä shoppailemaan. Hakusassa ois ulkoilutakki joka soveltuis tommoseen retkeilyynkin.

Otappa kiinni tämä hetki ja tarkastele miltä se näyttää ja tuntuu.
Ja muista että suurin kaikista on Rakkaus.

rakkaudella,
Sartsa

Pikku kurkistus uuteen päivään...hyvältä näyttää