Noh entäs tämä viikko sitten noiden viime viikonlopun ajatusmyrskyjen jälkeen?? Töissä alkaa olotila olla todella haikea kun päivät hupenee. Mä en millään haluais lähteä tuolta pois monestakaan syystä, mutta mun kohdalla näköjään on jostain syystä vakio se, että kun mä saan ihanan tukiverkon ympärilleni arjen jokaiseen hetkeen, niin se revitään rikki säännöllisin väliajoin. En tiedä miksi näin on mutta joku tarkoitus sillekin ehkä sitten joku päivä löytyy. Mua kauhistaa syksyä ajatellen se, etten mä tiedä onko mulla mitään arjen verkostoa ympärilläni, kauhistaa tietty että mitä töitä täs nyt sitten löytyy mutta ennenkaikkea mua hirvittää se, etten mä saisi tehdä tätä työtä jota mä niin rakastan. Mä haluan olla lasten parissa töissä todella kipeästi mutta nämäkään asiat ei oo musta kiinni. Uskon ja luotan kuitenkin että kaikki järjestyy parhain päin!! Töissä on pesty leluja kesää varten, tehty syksyn juttuja ja kaikenlaista järkkäilyä ja valmistelua koska lapsia on ollut tällä viikolla tosi vähän. Hiljaista, vähän liiankin hiljaista on ollut :D
Tämän viikon fiilikset on olleet aika kaoottiset välillä, niin monenlaista tunnetason juttua on tullut vastaan. Ville tuli taas mun luo tiistaina kun mummola yökyläilyltään ehti. Sokerit on olleet taas iso murheen kryyni. Viikko on vierähtänyt isän luona niin, että 14 vuorokauden sokeri on noussut muutamalla pykälällä. Pientä ahdistusta tämä asia aiheuttaa ja mua inhottaa se, että aina kun Ville tulee tänne niin mä oon se joka joutuu pitää puhuttelun tämän asian tiimoilta vaikka sen puhuttelun paikka taitais olla enemmänkin sinne aikuisen suuntaan. Nyt sitten on päivät menneet siihen, että on koitettu näitä asioita tasailla. Mittailla ahkerammin, korjailla korkeita lukemia ahkerammin, kattoa mitä suuhun laittaa ahkerammin. Kovin on taas vaikea nousta tästä suosta missä rämmitään tällä hetkellä. Mutta yritys on ainakin kova. Tällä viikolla on ollu pari myrskypäivääkin ja vettä on tullut vaakatasossa joten poika ei oo päässyt pyöräilemään tai liikkumaan muutenkaan, mitä normisti tekee päivittäin. Tämäkin asia sitten vaikeuttaa sokereittein tasailua.
Pesäpallokatsomossa piipahdin taas tiistaina, kun vielä keli oli upea. Peli oli oikein hyvää ja kiihkeääkin tällä kertaa. Kyllä mä sitten nautin tuosta lajista, ja omaa joukkuettaan on kannustettava huononakin aikana, ei se auta!
Ystävän kanssa, siis tämän saman jonka luotettavuutta kyseenalaistin viikonloppuna, on valitettavasti nyt sitten asiat vähän jumissa. Onkohan se oikea sana kuvaamaan?? No kuitenkin mä oon koko viikon tuumannut ja jutellutkin asioista useammankin ihmisen kanssa ja lähes kaikki on sitä mieltä, ettei mun pitäisi olla tekemisissä tämän ihmisen kanssa enää. Että mä kuulemma satutan itteäni. Mä en kuitenkaan itte oo ollut valmis luopumaan tästä ystävyydestä, se on vaan ollut niin vahva tunne, että mun on ollut pakko jatkaa. Oon halunnut niin kovasti saada takaisin ne keskustelut jota me on käyty ihan kaikesta maan ja taivaan välillä. On ollut ihanaa kun on voinut puhua ihan mistä vaan, täysin suodattamatta, ajatustasolta lähtien. Lisäksi tämän ystävän kanssa on tuntunut niin tutulta heti alusta lähtien, ihan niinkun kirjoitin silloin kun pyysin kuuntelemaan sen Maaritin biisin Joidenkin kaa. Vaikka ystävyys on lyhyt iältään, niin se on tullut mulle TODELLA tärkeäksi juuri sen takia, että ollaan puhuttu niin paljon kaikesta. Tärkeistäkin jutuista. Sitten vielä surulliset asiat, joita on tapahtunut, on vahvistaneet mun tunteita entisestään ja oon halunnut vaan tehdä kaikkeni että tällä ystävällä olis vähän helpompaa. Ehkä mä oon sitten ollut taas kerran liikaakin iholla, liian lähellä, liian....kaikkea. Ja siitä oon kyllä pahoillani jos näin on. Kanaemo ei voi mitään sille, että etenkin kun toisella on paha olla niin silloin haluais vaan koko ajan silitellä että kyllä kaikki järjestyy ja olla saatavilla. Niinkun mä kyllä oonkin!!
No kuitenkin tällä hetkellä meidän ystävyys taitaa olla jäähyllä. Ja mua harmittaa se ihan vietävästi. Mulla on ikävä nyt jo vaikka jäähyä on kestänyt vasta pari päivää. Mä oon menny liian liki, kyllä mä sen huomaan kun jälkeenpäin ajattelen, ja mä niin toivon että se ois kerrottu mulle suorin sanoin jo aiemmin, ettei ois tarvinnut mennä tähän pisteeseen. Siellä toisessa päässä siis meni kuppi nurin mun kans, mulle sanottiin jotain joka loukkas mua todella paljon. Tuli sellainen tunne, että kaikki mitä meidän ystävyyden välillä on ikinä ollut heitettiin roskakoriin kertaheitolla niillä sanoilla joita mulle sanottiin. Näin on käynyt mulle ennenkin, eri syistä ehkä, mutta kumminkin. Ja siksi tämä sattuu todella kipeästi. Mä oon antanut kaiken ittestäni tähän ystävyyteen, mennyt siihen täysillä mukaan ja nyt sitten mä en tiedä mitä tapahtuu. Kaverit sanoo mulle, että unohda nyt jo. Ne sanoo, että mua vaan satutetaan kerta toisensa jälkeen. Itse mietin onko tämä ystävyys ollut ystävyyttä alunperinkään ja miten yksipuolista se sitten on ollut. Järki sanoo, että jätä nyt tämä ihminen jo omaan arvoonsa. Kävele pois, älä ota enää yhteyttä. Ei tämä kaikki oo mun kipuilun arvoista. Mutta kuitenkin...joku tunne pitää mua kiinni. Mä oon luvannut, etten jätä koskaan tätä ystävää yksin. Ja seison aina sanojeni takana. Mä en kerta kaikkiaan meinaa pystyä jättämään asioita taakseni, lähtemään eteenpäin. Mä annan nyt tilaa olla, hengähdystilaa.... Toivoin kuitenkin että tämä ystävä tietää, että mä en ikinä jätä kokonaan. Mun on pakko ajatella itteäni ja olla vähän varovainen, mutta ajatustasolla mä en unohda ikinä. Tänäänkin oli pakko viestittää että tsemppaan, vaikka varmaan olis pitänyt olla vaan hiljaa.
Näillä mietteillä on tultu tähän perjantaihin. Viikon varrella on käyty toisen rakkaan kans jädellä pari kertaa ja oon saanut paasata paasaamisesta päästyäni. Elinehto!!! Kiitos Ystävä <3
Hiukan vielä haikein fiiliksin viikonloppuun, toivoen että kaikki on hyvin sielä linjojen toisessa päässä <3
rakkaudella Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti