Eräänä aamukasteisena sunnuntaiaamuna vanha laivamestari Toivo vihdoin soitti, että Luottamus on valmiina uusiin seikkailuhin jos mahdollista, entistä ehompana. Voi sitä onnen päivää. Lähdin samantien Toivon telakalle katsomaan mitä uskolliselle purjelleni kuuluu. Kun pääsin ovesta sisään, en ollut uskoa silmiäni. Haukoin hetken henkeäni sillä huomasin heti, että Toivo oli pitänyt lupauksensa ja Luottamus näytti ihan uudelta, kuin noviisilta joka on valmiina neitsytmatkalleen. Pinta oli moitteeton, kolhut ja myrskyssä tulleet vauriot olivat muisto vain ja pinta kiilsi. Ja sitten kuitenkin sieltä tuoreen maalipinnan alta, sieltä pilkisti Elämän meriä jo hyvän tovin seilanneen matkaseurani tuttu olemus. Saatoin vain ihastellen katsella uskollista purttani enkä malttanut odottaa että pääsisimme taas seilaamaan Elämän merelle. Yksinäinen ilon kyynel vierähti poskipäälleni ja pyyhkäisin sen hiljaa pois. Käännyin Toivon puoleen ja sanaakaan sanomatta halasin häntä oikein lämpimästi, kuiskaten korvaansa hiljaa, lähes kuulumattomasti, kiitos. Toivo nyökkäsi ja tiesin, että hän ymmärsi. Tiesin myös että Toivoon voisin aina luottaa tästä eteenkin päin.
Sanat eivät riitä kertomaan sitä tunnetta kun pääsimme vesille ensimmäisen kerran myrskyn jälkeen, joka lähes upotti minut ja Luottamukseni. Pelko oli tipotiessään, oli vain hiljainen onnellisuus ja kiitollisuus siitä, että saan jälleen uuden mahdollisuuden seilata etsien uusia kokemuksia. Janosin uusia ystävällisten laivueiden kohtaamisia, vielä enemmän olin innoissani uusiin satamiin poikkeamisista. Tähän asti kaikki satamat eivät ole olleet palaamisen arvoisia, mutta en osaa ajatella ettei niissä poikkeaminen olisi ollut arvokas rivi lokikirjassani. Arvatkaapa mikä oli ensimmäinen kohde horisontissa?? Päivitetyn ja jälleen ehjän kompassini avustuksella valikoitui suuntimaksi tuttu, turvallinen, tärkeä ja rakas Port Minä. Olen jälleen matkalla ja se tuntuu vapauttavalta, sillä usein matka on määränpäätä tärkeämpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti