Mä päätin aamulla että tää päivä menee niin sanotusti mukiin. Kirjoitin siitä oikein päivityksen naamakirjaankin heti aamusta, ihan kun oikein manatakseni kaikki mahdolliset hankaluudet päivään. Heti aamulla mulla meinas tulla itku pelkästä harmituksesta. Jokainen äiti tietää miltä tuntuu, kun on voimaton ja täysin kykenemätön auttamaan omaa lastaan. Se tunne on sellainen, johon ei mulla ainakaan oo sanoja mutta se tuntuu siltä, että joku kuristaa. Sulla vaan loppuu happi ja raajoista lähtee voimat. Tekis mieli itkeä, muttei jotenkin pysty. Sitten tulee vaan tunne, että haluaa vaan jäädä siihen missä sillä hetkellä on, jämähtää paikalleen ja sulkea oven koko maailmalta. Ei saa häiritä- kyltti oveen. Ajatukset laukkaa tuhatta ja sataa kun vielä kerran mietit onko jotain jäänyt tekemättä, yrittämättä, huomaamatta.... Toivo jostain ihmeestä ja samalla täysi lamaannus. Se oli mun aamufiilis tänään. Noh, mä päätin etten itke, huuda enkä raivoa. Lähdin vaan reilu puoli tuntia aiemmin töihin että pääsin rakkaitten työkaverien kans kahville ja sain ajatukseni tuuleentumaan sekä raitista ilmaa aivoilleni.
Töissä oli taas hiljaista kun lapsia on edelleen puolet vakimäärästä ja kumminkin meitä aikuisia on vielä täys määrä. Mutta kun tänään sattui tietty sadepäivä, niin välillä töissäkin tuli se hapenpuute fiilis. Kun ei pääse ulkoilemaan niin päivät on kohtuu pitkän tuntuisia, eikä tämä päivä siinä suhteessa ollut mikään poikkeus. Itkua piti tirauttaa pariinkin otteeseen. Ensimmäinen kerta oli, kun kuulin että rakas siskontyttöni Camilla pääsi opiskelemaan sinne minne eniten halusikin. Olin niin liikuttunut että kyynelhän siinä tuli. Toinen itku tuli sitten kun meidän pomo jäi kesälomalle ja antoi lähtiessään mulle kaikkien työkaverien puolesta läksiäislahjan. Mikä ihana yllätys, mutta tosiaan itkuhan siinä tuli. Ja vielä kunnon itkukohtaus päälle. Tämä on mulle kova paikka, todella kova.
Tänään puhuinkin, että mun elämä on viimeisen parin vuoden aikana ollut täynnä luopumisen tuskaa. Mä oon joutunut luopumaan niin monista asioista, että saamapuoli on jäämässä pahasti alakynteen. On ollut tärkeitä ihmissuhteita joista oon joutunut luopumaan ja aina kun oon saanut elämääni jotain kivaa, niin siitä on seurannut että mä oon kohta sen menettänyt. Ystävän kanssa tänään puhuinkin puhelimessa, että mä pelkään näiden kokemusten kohta vaikuttavan muhun niin, että kun seuraavaksi tapahtuu jotain kivaa niin siitä menee suurin ilo pois koska takaraivossa jyllää ajatus, että kohta tämäkin kumminkin loppuu tai otetaan multa pois että älä iloitse liikaa. Toivottavasti musta ei tuu koskaan sellaista, vaan osaisin jatkaa tätä vähän lapsellista suhtautumista ja hetkeen tarttumista. Se on kuitenkin yks suurimpia lahjoja mitä mulle on annettu. Ehkä tämä että mä tiedostan tämänkin asian, auttaa välttämään kyynistymistä. Mä taidan olla liian yksinkertainen kyynistyjäksi. Oon liikaa heittäytyjä ja ihan överisti carpe diem. Näin mä ainakin toivon :D Mä oon tainnu tästä kirjotella ennenkin joten sori jos toistan ittiäni.
Noista tämän päivän fiiliksistä kuitenkin seurasi se, että yksinäinen ilta kotona ei missään tapauksessa ollut vaihtoehto tänään. Niinpä mä etsimällä etsin mistä sain auton lainaan tälle iltaa ja lähdin taas pesäpallokatsomoon. Se on mulla nollauspaikka parhaasta päästä. Ei tuu ajateltua yhtään mitään muuta kun uppouduttua peliin vaan. Ei haitannut vesisateet sun muut mitään kun sain nauttia pelin vetovoimasta.
Nyt on kello taas noin ja mä näin...ei muutakun yritetääs härnätä nukkumatti paikalle.
Kauniita unia toivottelee Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti