Oli muuten aivan mahtava ajella aamuvarhaisella kun usva leijaili ohuena verhona vetten pinnalla ja aamuaurinko soluttautui esiin puitten lomasta. Syy näin aikaiselle ajelulle oli se, että tapaamisessa poikani diabetesasioissa piti olla jo 8:00 aamulla. Huonon hoitotasapainon avuksi etsittiin porukalla ratkaisua ja jotain saatiinkin sitten lopputulemaksi. Jää sitten syksyn tullen nähtäväksi miten paljon asian eteen on tuolta taholta tehtävissä. Onneksi tuntuu, että poika itse on ottanut aikalailla nyt asiakseen nuo diabetes asiat. Siis ainahan sen on pitänyt niitä miettiä, mutta tuo happomyrkytys kuitenkin oli se joka vei ajatusta vielä askelen pidemmälle. Kuitenkin huomaa edelleen, että vanha huolettomuus hoidon suhteen nostaa päätään. Samoin se, että kun Ville on aina ollut tyyppi joka huolehtii asioistaan mallikkaasti niin nyt pitäisikin paljon tarkemmin aikuisen vierellä seurata että asiat tulee tehtyä. Pelkkä muistuttelu ei nyt enää auta. Tällä hetkellä mulla äitinä on kuitenkin usko ja luottamus siihen, että pitkäaikais sokeri laskee ja hoitotasapaino lähtee kohti tasoa jossa sen kuuluu olla.
Tämmösis tilanteis on todella vaikea olla äitinä näin kaukana. Onneksi nykyään yhteydenpito on tosi helppoa, mutta on se diabeteksen valvonnan ja hoitoasioitten suhteen aika hankalaa. Mä oon käytännössä sen varassa vastataanko mulle puhelimeen tai watsapp viesteihin. Tästä aiheesta mulla tietenkin on äitinä huono omatunto ja oikein huonona päivänä mä ruoskin itteni ihan henkiselle vereslihalle siksi, että mä oon lähtenyt tänne. Vaikka mä tiedän, että Villellä on myös toinen täyspäinen huoltaja joka kyllä pystyy huolehtimaan ihan samalla tavalla kun minäkin. Silti se on jotenkin universumin vittuilua päin naamaa että elämäni kuntoon saattaminen on vaatinut näinkin radikaalin toimenpiteen. Jota mä en pysty katumaan, kuulostaa sitten niin itsekkäältä oman navan räpeltämiseltä kun kuulostaakin. Mä tarvitsin ihan ehdottomasti ilmaa ympärilleni ja ajatusteni ympärille, että saatoin lopullisesti riuhtoa itteni irti kaikesta ahdistuksesta joka oli kasaantunut niin pitkän aikaa. Mun on vaan pakko hyväksyä se, että harrastamalla tervettä itsekkyyttä mä väkisinkin joudun luopumaan jostakin. Eikä ne asiat oo ikinä helppoja. Mä oon maksanut aika isonkin hinnan monestakin asiasta johtuen, mutta ei mennä niihin nyt.
Palaveri oli reilussa tunnissa ohi ja sitten ajattelin treffailla ihmisiä. Kävin siskon luona. Nautin lasten touhuista jälleen kerran ja sydän suli kummityttö Kastanjan touhuille ja jutuille. Halusin vielä ennen kotiin lähtöäni viedä ahkerasti puistotyöntekijänä ahertavan tyttöseni syömään joten edessä oli muutama tunti odottelua ennenkun hän pääsi töistä. Kiersin läpi varmaan kaikki paikkakunnan putiikit ja muistinpa jopa käydä passikuvassa. (Passi on oltava aina voimassa ja mulla ehtinyt mennä umpeen jo helmikuulla!!) Totesin että entinen kotikaupunkini ei ole niitä paikkoja joissa tekemistä riittää loputtomasti joten päätin mennä Vanhalle Paukulle katsomaan Patruunagallerian näyttelyn.
Jos vanhan paukun alue ei oo tuttu niin kattoppas tämä
Näin siellä:
Näyttely ei tällä kertaa ollut kaikkein puhuttelevin, joten kierros oli nopsaa tehty. Pois lähtiessä oli huomasin, että pajakappelin ovi kutsuvasti auki ja piipahdin siellä. Kyseessä on kohtuu puhutteleva paikka eikä kuvat tietenkään kerro mitään mutta täs nyt muutama kuitenkin:
 |
| Kunnioitus ja rauha läsnä |
 |
| Räjähdyksessä menehtyneitten muistotaulu |
 |
| Puhuttelevaa |
 |
 |
| Tervemenoa punaisista ovista |
Näin sen ajan sitten sain kuitenkin kulumaan kun tämän visiitin jälkeen vielä käväisin Ystävän luona kahvilla. Sitten olikin mukava istahtaa tyttären kanssa hyvän ruuan äärelle jutustelemaan ennen puuduttavaa kotimatkaa.
Oli kyllä niin hektinen päivä ettei pahemmin ehtinyt ajattelemaan mitään kummempia. Nyt on sitten laitettava kamat kasaan suitsait sillä illanvietto mökillä kutsuu hyvässä porukassa.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti