Eilen illalla, siinä unimasaa odotellessani, tuli taas mieleen oikeen miettiä tätä asiaa. 45 vuotta tuntuu jostain syystä paljon enemmältä kun vaikkapa 44. Tästä lähtien ollaan lähempänä 50 vuotta ja se laittaa tuumaamaan. Ihan niinkun mä nyt ensimmäistä kertaa olisin herännyt pohtimaan elämääni ja sitä miten äkkiä se menee. Kuin myös sitä, mitä mä sillä haluan tehdä. Mitä mä haluan saavuttaa? Saavuttaa...hmmm. Mitä jos mä en haluakaan saavuttaa oikeastaan mitään. Ainakaan enää. Siis lapset on ollut ja tulee ikuisesti olemaan mun elämäni paras juttu ja suurin saavutus. Aina sitä välillä pysähtyy miettimään miten sitä onkaan voinut saada aikaan noin fiksuja ja pärjääviä lapsia. Jokainen äitiänsä sata kertaa fiksumpia ja hyvä niin. Kait mä oon sitten muun elämän suhteen aika vähään tyytyväinen sillä jos mä nyt mietin elämääni juuri tällä hetkellä ja joku kysyis multa mitä mä haluaisin vielä elämässäni saavuttaa niin en osaisi vastata. On mulla haaveita ja unelmia, ei sitä tarvi epäillä. Luoja nähkööt sitä päivää kun sellaisia ei enää oo niin sitten joutaa poistua tästä maailmasta. Haaveita on aivan varmasti aina, mutta mulla nekin tuntuu olevan kovin tavallisia ja monen mielestä jopa arkipäiväisiä.
No, jos nyt tähän avaisi sitten tämänhetkistä ajatusmaailmaansa. Mä oon tähän ikääni mennessä siis saanut kasvatettua lapseni, omasta pahasta olostani huolimatta, yhtä lukuunottamatta aikuiseksi. Heti tulee kyllä mieleen, että läheskään tarpeeksi en omasta mielestäni oo pystynyt tai osannut tehdä ja tuntuu jopa siltä, että lapset on opettaneet mulle yhtä sun toista. Yhtä kaikki, täyspäisiä ovat. Oon saanut opiskeltua ylioppilastutkinnon lisäksi 3 ammattia. Kaikki ihan eri aloilta. Oon saanut ennenkaikkea työskennellä monissa mielenkiintoisissa ja opettavaisissa työpaikoissa. Niistä on tainnut tulla suurin oppi elämän varrelle, vähän yhdessä jos toisessakin asiassa. Työpaikoista oon saanut ystäviä, kavereita, sellaisia tyyppejä joiden kanssa on pätkän matkaa jaettu elämän taivalta aika syvällisestikin ja jotka on tavalla tai toisella mielessä aina. Oon mä saanut sellaisia sydänystäviäkin jotka on ja tulee olemaan mun sydämen vieressä aina. Jotain on täytynyt siis tehdä oikein kun on saanut tälläisiä ihmisiä tarttumaan elämäänsä matkan varrelta.
Työpaikoista oon saanut mukaani myöskin taitoja tulla toimeen kaikenlaisissa tilanteissa ja kaikenlaisten ihmisten kanssa. Oon tehnyt asiakaspalvelutyötä monelta eri kantilta, oppinut luovimaan vaikeistakin tilanteista ja löytänyt kutsumukseni. Lapset. Päiväkotityössä sydäntä lämmitävää oli se, että palaute sieltä lasten ja kotien suunnalta oli ja on vielä tänäkin päivänä sellaista, että tuntuu ettei mun ajatukseni kutsumusammatista oo ihan tuulesta temmattu. Se tuntuu tosi hyvältä ja oon ittestäni ylpeä että oon aikanaan uskaltanut tehdä vaikeitakin päätöksiä ja lähtenyt kohti unelmiani. Aikanaan vakituisesta työpaikasta tyhjän päälle hyppääminen oli monen mielestä järjettömyyden huippu, mutta onneksi olin itse silloin niin huonossa kunnossa henkisesti etten tainnut oikein edes tajuta pelätä. Hyvä näin. Taaksepäin katsottuna jokaiselle ratkaisulle on ollut syynsä ja huomaa sen ketjun minkä vuoksi yhden asian on aina pitänyt tapahtua että on päästy seuraavaan.
Näihin lukemiin mennessä on myös oppinut ihmissuhteista monenlaista. On pitänyt oppia paljon kantapään kautta, mutta itselle se on monesti ollut se paras keino. Ainakin siinä mielessä, ettei oo enää tarvinnut tehdä samaa virhettä uudelleen. Ihmisiä ympäriltä on jäänyt matkan varrelle, pysynyt mukana ja itselleni onneksi, tulee edelleen myös uusia. On ihanaa löytää uusia ystäviä tällä ikää, etenkin kun jokainen näistä uusista tuo mun ajatusmaailmaan niin paljon raikasta tuulahdusta. Ne uudet ystävätkin kun alkavat olemaan sitä ikäluokkaa että elämänviisautta löytyy kahmaloittain ja siinä minä yritän sitten olla kun paavo pesusieni ja imeä sitä viisautta myös itseeni.
Kaikkein suurin reissu ja uskaltamisen paikka on ollut kuitenkin matka itseeni. Oman pään sisään penkomaan ajatuksia, jotka jossain vaihessa oli kun muurahaispesä. On tehnyt ihan pirun kipeää, on törmätty seinään, on koettu epätoivoa josta sitten on löytynyt valoa tunnelin päähän, iloa, naurua ja etenkin ymmärrystä. Oon huomannut, että olemisen sietämätön keveys kumpuaa aika pitkälti siitä että on ymmärrystä itteään kohtaan. Miksi minä ajattelen tai teen näin? Ja etenkin että vaikka se onkin täysin eri lailla kun muut tekee tai odottaa niin silti mun on se tehtävä jos se mun sisältä kumpuaa. Niin kauan kun yritin tukahduttaa itteäni, olla joku muu kun oikeasti olen ja elää sen olettamuksen mukaan että mitä muut haluaa mun tekevän, mä voin tosi huonosti. Tätä asiaa kun yritän kattoa taaksepäin ja saada kiinni siitä, milloin mä tämän hoksasin niin en pysty sanoa. Kait se on sitten tullut pikkuhiljaa. Omia asioita ystävien kanssa läpikäyden, ehkä osa myös terapian tuloksena. Oli miten oli, pääasia että mä tajusin ja ymmärsin alkaa tehdä muutoksia kun vielä pystyi. Se, että mä ajelin tuolla aamuisin lapsi takapenkillä pitkin kyliä enkä tiennyt minne olin menossa (kun mun piti viedä hänet hoitoon) tai oksentelin ennen töihin menoa ahdistustani olivat jo aika rankkoja fyysisiä oireita. Kun päätä ei saanut pysäytettyä millään niin kroppa otti ohjat käsiinsä ja veti liinat kiinni. Ihminen on valtavan kiinnostava kokonaisuus.
Summa summarum siis. Tänään, 45 vuotis syntymäpäivänäni, mä oon kyllä aikalailla tyytyväinen tämänhetkiseen elämääni. Nyt kun sain vielä vakituisen työpaikankin niin yksi haave taas toteutui. On koti, työ, parisuhde, ystäviä, lapsilla asiat hyvin. Siinä ne tärkeimmät mulle.
Jos haaveita vielä vähän avais niin edelleen mä haaveilen että me saatais isompi asunto, jossa ois vähän pihaa. Vois olla ihan rivarikämppäkin. Sitten mä haaveilen, että lasten asiat suttaantuis tästä eteenpäinkin niin että voisivat olla tyytyväisiä ja onnellisia. Siinä ne, päällisin puolin. Itselleni vielä terveyttä ja sitä, että saisin itteni parempaan kuntoon.
Tänä aamunakin mä kävin lenkillä. Jälleen kello herätti 7.00 ja ennen kasia olin lenkillä. Tein tänään vaan reilun puolen tunnin lenkin, sillä ollaan lähdössä iltapäivällä kisoihin Jämsänkoskelle ja aion sielä tehdä vielä sitten uuden, päivän virallisen, lenkin. Siellä on aivan mahtavat lenkkimaastot.
Nyt pukemaan ja pakkaamaan reppua. Aki tulee kohta töistä ja sitten heti lähdetään.
rakkaudella,
Sartsa
 |
| 45v ja matka jatkuu |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti