Nytkin siis istun tässä terassilla näpyttelemässä. Linnut laulaa taustalaulua enkä kaipaa edes musiikkia. Kukat ja yrtit kaipaa vähän näköjään vettä joten sen verran vois kohta tästä liikahtaa mutta noin muuten just nyt on oikein hyvä. Ai niin yks mitä loma aamu myöskin mun kohdalla tarkoittaa on se että voi pukea päälleen minkä tahansa rievun ja hillua ilman rintsikoita. Sillai antaa koko kropalle ja mielelle sellanen rentoutumisen paikka. Huomenna oon sitten menossa elämäni ekaa kertaa vyöhyketerapiaan joten tosi jännä nähdä mitä sellainen mahtaa tuoda tullessaan.
Mutta jos hetkeksi vielä kulkis muistojen tiellä taaksepäin ja eiliseen. Elettiin siis sitä päivää jonka tiesin olevan mulle hiukan hankala, mutta tunteiden voima kumminki pääsi jopa yllättämään. Oli siis Akin tytön rippijuhlapäivä. Mua ei oltu juhliin kutsuttu, sattuneista syistä, kuten jo aiemmin kerroinkin, mutta kirkkoon halusin mennä. Sanoi kuka sitten mitä vaan. Halusin kuitenkin päästä osallistumaan itselleni kovinkin tärkeän nuoren ainutlaatuiseen päivään. Toki lähtiessämme kirkkoon, mulle iski sellanen pikkumorkkis että olenko mä nyt sitten itsekäs kun haluan tämän homman ihan vaan itseni takia mutta sammutin moisen ajatuksen samantien. Heti jo kirkon pihassa kun näin nuo rippilapset niin mieli tuntui herkistyvän. Mä oon tainnut päästä sellaseen tätimoodiin missä mä tajuan sen, etten enää itse oo ihan junnuikäinen ja mua jotenkin se ajatus herkistää että näillä rippikoululaisilla on koko elämä edessään. Iloineen ja suruineen. Haasteineen ja niistä selviytymisineen. Kaikki elämän isot päätökset ja tapahtumat odottaa. Maailma on auki. Enkä nyt tarkoita surkutella itteänikään että voi voi kun sitä on elämä nyt jo eletty ja kaikki takanapäin mutta fakta nyt on kumminkin se, että puolet elämästä aikalailla on eletty. Paljon ihanaa ja arvaamatonta toivottavasti myös edessä.
Kirkossa mua herkisti yllättävän vähän. Puhutaan nyt suoraan ja sanotaan, että konfirmaation kaava oli kovinkin kaavamainen. Tarkoitan, että siitä puuttui jotenkin sellanen nuorekkuus ja raikkaus mikä sopii tollaseen nuorten tilaisuuteen. Kirkko osuus meni ihan hyvin eikä olo tuntunut siltä, etten olisi tervetullut. Sitten kun lähdettiin kirkosta ja kaikki läheiset oli siinä rippilapsen lähellä niin mulla oli tosi vaivautunut olo. En tiennyt oikein missä mun paikka on ja pitäiskö mun olla kuinka kaukana taka alalla. Samalla halusin todella kovasti päästä halaamaan päivänsankaria ja toivottaa Onnea sekä kivoja juhlia. Missään vaiheessa en halunnut että tällä lapsella tulisi mitenkään vaivautunut olo mun takia. Siksipä hoidinkin halaukseni sopivassa kohtaa hieman sivussa poistuen takavasemmalle vähin äänin. Tuntui pahalta, kyllä mä sen voin myöntää. Se, että tuntee niin vahvasti olevansa porukan ulkopuolinen, tapahtui se sitten missä vaan, on kyllä aikamoisen vahva tunne. Itsestäni oon kuitenkin ylpeä, sillä mielestäni hoidin oman osuuteni arvokkaasti ja kunnialla. Onnittelin heitä joita mielestäni tälläisellä hetkellä kuuluukin onnitella ja se kylmä vastakaiku oli kyllä omiaan heittämään huurteeseen ripset ja kulmakarvat. Jäätävä on ihan oikea sana kuvaamaan sitä tunnelmaa. Silti mä pidin hymyn huulilla ja otin vastaan tervehdykset joita niitäkin sain osakseni. Yllättäviltä tahoilta jopa. Sisällä pieni tyttö itki suureen ääneen ja sydämessä tuntui pahalta. Päällepäin aikuinen nainen hillitsi itsensä ja laittoi hymynaamarin päälle. Mä en oo varmaan koskaan vielä elämässäni kokenut tälläistä tunnetta, että jonkun mielestä olen kuin ilmaa. En osaa siis ilmeisesti oikein käsitellä sellaista tunnetta. Ehkä on aika oppia.
Kotimatkalla mulla tuli sitten itku. Oliko sitten surua, harmitusta vai vaan pahaa mieltä mutta se tuli vaikka kuinka yritin estää. Katselin ohikiitäviä maisemia ja mietin että siinä vieressä mulla on rakas ihminen jolla on tänään tärkeä päivä kun nuorimmainen pääsee ripiltä. Halusin, että hän voi ihan rauhassa ja hyvin mielin keskittyä tuleviin juhliin. Missään nimessä en halunnut aiheuttaa mitään draamaa omalla käytökselläni. Sanoin ittelleni että kun jään yksin kotiin niin on aikaa päästää kaikki ulos. Mutta en mä näköjään pysty tälläisiä voimakkaita tunteita peittämään. Yhtä äkkiä vaan huomasin että kyyneleet tuli. Valui pitkin poskia ja tipahti tuohon rintapieleen. Onneksi oli paperia mukana. Oli tosi hiljaista, kumpikaan ei puhunut mitään. Ja hyvä niin. En olisi siinä tilanteessa halunnutkaan lietsoa asiaa yhtään enempää. Kyllä mä tiesin että se toinenkin aisti ja ymmärsi ihan sanomatta missä mennään. Olinhan asiasta jo etukäteen puhunut.
Tultiin kotiin ja mä onnittelin isääkin juhlapäivästä ja toivoin oikein mukavia juhlia. Halasin lähtiessä. Sitten kun ovi meni kiinni niin tuli se itku mikä oli siellä pidätettyjen kyyneleitten takana. Mä vaan päätin päästää sen ulos ilman sen kummemmin analysoimatta mistä se pohjimmiltaan kumpuaa. Harmitus siitä ettei voinut olla mukana juhlimassa nuorta joka on itselle kumminkin niin lähellä sydäntä. Itku kesti aikansa ja sitten päätin alkaa tehdä jotain ihan muuta. Ensin kävin putsaamassa naaman, otin juhlavaatteet päällä pikkuruisen selfiesession ulkona ja päätin lähteä saattamaan ajatuksiani ihan uusille urille.
Lähdin tutustumaan Mäntän kuvataideviikkojen näyttelyyn Pekiloon. Siellä, jos missä, saa kyllä aivolohkoilleen ajattelemisen aihetta. Siellä on niin monelaista stimulaatiota aisteille että väkisinkin laittaa ajatukset mylläämään. Suosittelen kyllä ehdottomasti käymään tutustumassa, jos näille suunnille eksyy. Tai ihan lähteä vaikka taideretkelle ihan varta vasten. Kyllä meillä täällä yhdeksi päiväksi nähtävää riittää. Katohan täältä mitä Mäntän kuvataideviikot tarkoittaa Tuolla Pekilossa oleva Ihmisen aika näyttely sisälsi kyllä niin paljon kaikkea kaikille aisteille. Teoksia oli tehty niin monelaisista materiaaleista ja eri tyyleillä. Mukana oli jälleen myös videoteoksia. Tälläiselle tavalliselle tallaajalle moni teos jätti kysymysmerkin leijumaan mieleen syövereihin. Ei avautunut taitelijan ajatus, mutta toisaalta pitäisi käydä ehkä uudemman kerran vielä että pystyis muodostamaan omaa ajatusta. Jotkut ihastutti, jotkut jopa ällötti. Se kait se on taiteen tarkoitus, herättää tunnetiloja ja ajatuksia. Mä katton taidetta ihan maallikon silmin ja hyvä niin. Ei mulla on tarvetta alkaa opiskella sitä sen syvällisemmin kun mikä luonnostaan sattuu kiinnostamaan. Tavis taiteen maailmassa, hyvä niin. Ikä on tuonut sellasen syvällisyyden entistä enemmän itteen, että koen saavani irti kaikenlaisesta taiteesta aina jotain. Vaikken sitä läheskään aina ymmärräkkään. Suosittelen kokeilemaan.
Muutama teos tähän alle kuvina, ihan ilman mitään tekstejä.
Noistakin nyt jo saa vähän osviittaa miten monenlaista taidetta Pekilo tällä kertaa pitää sisällään.
Mulla meni tuolla taiteen parissa varmaan parikin tuntia ja kun kotiin saavuin niin Aki olikin jo tullut juhlista. Päätettiin sitten vielä etsiä iltaruokailua varten laavupaikka jostain ja löydettiinkin sellainen tuola Höytiältä. Kiva pieni luontopolku aika kivoissa kalliomaisemissa ja laavukin oli oikein kivassa paikassa kallion taskussa.
 |
| Polku kulki kalliomuodostelmien vierellä ja päällä |
 |
| Laavun sijainti ei ollut ihan tyypillinen |
 |
| Siinä metsän asukki nojailee rennosti, minä näin mutta näätkö sä :D |
 |
| Vesi keittyy nykyään kätevimmin pakissa, sekaan vaan pikakahvia |
 |
| Tmmänen paikka |
Olihan tosiaan monisyinen päivä niin tapahtumien kuin tunnepuolenkin osalta. Illalla olo oli jo ihan normalisoitunut ja päällimmäisenä murheena oli tuo hampaankohta mistä poistettiin viime maanantaina hammas. Ei meinaa parantua ollenkaan ryökäle.
Tästä sitä mennään juhannusviikkoa kohti että huikuu.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti