IHANIA UUTISIA JA MÖRKÖ NIMELTÄ DIABETES

Helle on saapunut. Työskentely niin, että hiki valuu pitkin selkää ei oo ihan miellyttävämmästä päästä mutta mä en todellakaan aio valittaa yhtään. Ihanaa, että on kesä ja aurinkoa ja kaikki on niin nätin vihreää ja ihmisillä on parempi mieli ja ja ja... No, tuli siis varmaan selväksi miten paljon mä nautin tästä kesästä.

Tämä viikko on ollut kyllä täynnä toinen toistaan kivempia tapahtumia. Maanantai meni vielä normaaleissa koulujen loppumisen jälkeisissä paperihommissa. Kaikenlaista arkistointia, postiin todistuksia niille jotka eivät päässeet päättäjäisiin paikalle, laskujen käsittelyä. Enpä tiennyt vielä silloin kotiin lähtiessäni että tiistai tulis muuttamaan mun fiilikset ihan kokonaan. Tapahtui jotain jota en enää uskonut tulevankaan. Mä sain tietää, ihan mustaa valkoisella, että mut vakinaistetaan. Siis vihdoin mä pääsen siihen tilanteeseen ettei mun tarvi joka kevät miettiä että onkohan syksyllä töitä. Vakituinen työpaikka, se kuulostaa edelleen aivan uskomattoman mahtavalta.

No eipä siinä, tuli keskiviikko ja mulla oli auton jälkikatsastus. Eihän se ekalla kerralla mennyt läpi vaan piti viedä takaisin korjaamolle. Maksoin siis itteni tässä kuussa kipeäksi tuosta autosta mutta minkäs teet. Noh anyway, nyt siis vein sen näytille ja kuinka ollakaan sain siihen peräti 2 vuoden leiman. Eli seuraavan kerran katsastellaan sitten 2021. Mahtava ylläri tämäkin!

On ollu siis kaikenkaikkiaan positiivisten tuulien viikko. Jännä nähdä mitä kaikkea on vielä tulossa, sillä tämä viikko huipentuu meidän juniorin rippijuhliin. Juhlivat yhdessä serkkupoikiensa kanssa. Se tuntui kaikkein kätevämmältä sukulaistenkin kannalta niin ei tarvi kiertää talosta taloon. Pakko sanoa, että mulla on kyllä todella outo fiilis näitten juhlien suhteen, sillä ekaa kertaa en oo laittamassa lapseni rippijuhlaa. Tyttöjen juhlat on tietenkin itse laitettu alusta loppuun. Tällä hetkellä rehellisyyden nimissä pitää sanoa jopa, että tuntuu jotenkin tosi kaukaiselta että muka muutaman päivän päästä on noinkin tärkeät juhlat. Toki myös hiukan haikea mieli on siitä, etten voi olla mukana noissa tohinoissa. Tilanne on nyt tämä mikä on. Luulis että näihin ajatuksiin on jo tottunut, mutta ei kai tähän etäisyyteen koskaan totu. Eikä siihen, että mä en oo fyysisesti läsnä lapsilleni. Vähän mua lohduttaa se, että välit on muuten läheiset. Tytötkin tämän tuosta kysyvät neuvoa erinäisiin asioihin ja tavallisimmin ihan johonkin arkiseen. Se tuntuu tosi kivalta. Tuntuu, että lapset on vieläkin lähellä vaikka tytöt nyt onkin jo ihan aikuisia.

Eri asia on sitten tämä juniori, jonka elämässä haluaisin erityisesti pystyä olemaan. Suurimmaksi osaksi tuon diabeteksen takia. On tosi haastavaa osallistua hoitojuttuihin ja yrittää pitää asioita ajan tasalla kun on vain viestien varassa. Diabeteksen hoito on ollut mitä sattuu, ja nyt kun pitäis olla koko ajan kattomassa perään että kaikki toimenpiteet on tehty niin se on haastavaa ja todella turhauttavaa näin kaukaa. Mahtaa se kuulua teinien tyyliin muutenkin, mutta mä en esimerkiksi saa vastauksia mihinkään mun viesteihin eikä mun puheluihin vastata. Yritän siis muistuttaa pistämään ja laittamaan insuliinit, ettei sokerit nousisi taas pilviin. Ongelmana on Villen kohdalla se, että kun ei vaan muista tehdä kaikkia hommia niinkun pitää. Ainakaan omien sanojensa mukaan ei oo tahallaan jättänyt diabetestä hoitamatta. Enkä halua ittekään uskoa sitä. Se on vieläkin mulle vähän epäselvää mistä tuo hoitamatta jättäminen on johtunut. Nyt onkin tosi raskasta sitten täälä kaukana yrittää laittaa kädet kyynärpäitä myöten ristiin että poika itte tajuais tämän tilanteen vakavuuden. Ja oppis ottamaan sitä vastuuta. Tuntuu pahalta, ettei ittellä oo oikeastaan mitään sanomista tai valtaa siihen miten nämä asiat menee. Tosi pahalta tuntuu myös se, että mun apu ei tunnu enää olevan oikein missään arvossa. Tarkoitan just sitä, että kun mä yritän kaikkeni tehdä sen eteen että kaikki menis parhain päiin tuon diabeteshomman suhteen niin mut vaan jätetään huomiotta. Mähän en voi tehdä muuta kun soitella tai viestittää ja sitä kautta koittaa muistutella hoitojutuista, mutta sitten mä en saa vastausta mihinkään eikä mun viestejä edes välttämättä lueta. Oon kyllä niin monet itkut itkenyt tämän tilanteen takia. Mutta minkäs teet. Ei tälle mitään voi. Kait. Näistä on kumminkin juteltu niin paljon, että kaikki osapuolet tietää miksi teen sen mitä teen. Oon myös toivonut että mua pidettäis ajan tasalla noista sokerijutuista mutta mitään viestiä ei kuulu. Joskus pariin päiväänkään. Mä laitan viestiä sinne sun tänne, mutta en saa mitään vastakaikua. Se turhauttaa tosi paljon. Mä huolehdin ja murehdin kumminkin ihan koko ajan miten se poika pärjää. Kyseessä on kuitenkin isot asiat terveyden suhteen. Jopa nuorimmaiseni henki. Oikein huonoina päivinä mä syyllistän itteäni ihan kaikesta ja se kyllä vie tosi syviin vesiin. Järki sanoo kumminkin senkin, että vaikka mä asuisin vielä lähellä niin kyllä tämä tilanne vois olla ihan samanlainen silloinkin. Kuitenkin tässä on kyse sellasestakin että tuossa iässä sitä aletaan vähän tekemään hajurakoa vanhempiin, ehkä vähän kapinoidaankin. Halutaan olla vähän niin, että kyllä mä pärjään ihan omillanikin vaikka ei todellakaan pärjää.

Tällä hetkellä tilanne on toiveikas, että poika olis vihdoin ottanut itteään niskasta kiinni ja tehnyt ryhtiliikettä parempaan. Toki mulla ei oo jälleen kerran muuta kun sana ja mä en voi täysin luottaa siihen, sillä niin monta kertaa on kuultu täyttä palturia. Juhannusviikolla ois taas polikäynti ja sitten sitä tietää jälleen missä mennään. Mua jännittää ihan älyttömästi. Ja pelottaakin mitä seuraa, ellei nuo sokeriasiat olekaan muuttunu. Mä haluan toivoa ja luottaa, että parannusta on tapahtunut. Ja pelkään silti tosi paljon pettymystä.

No, tässäpä näitä taas. Mun mietteitä ja fiiliksiä joita joka päivä mielessä palloittelen. Joskus tuntuu, että tuleekohan joskus sellainen päivä, että voisin vaan keskittyä hyvin mielin oman elämäni rakentamiseen. Enkä nyt tarkoita elämää ilman lapsia vaan nimenomaan sitä, että lapset olisi kukin löytäneet oman paikkansa tästä maailmasta ja voisin olla rauhallisin mielin että kaikki tulee menemään parhain päin. Vielä ei ole sen aika.

Kyllä mä silti aion ruokkia edelleen positiivisuutta ja ajatella että kaikki menee hyvin. Täytyy koittaa keskittyä kivoihin juttuihin joita on vaikka kuinka paljon ympärillä ja joista saa kivasti voimaa. Kuten vaikka nyt nämä hyvät uutiset ja tämä ihana kesä.

rakkaudella,
Sartsa