Ajatella. Tänään on ollut pitkästä aikaa paljon helpompi ja ainakin kevyempi päivä kun aikoihin. Mua vähän säikäytti eilen noi rytmihäiriöt, tai mitä ne nyt sitten olikaan. Oli sellanen ihan hirveä paineen tunne tos rinnas vaan ja olo tuntui raskaalta. Mullahan jo tiistaina tuntui, ettei pulssi tasaantunut lenkin jälkeen ollenkaan joten voisko olla jotain ylirasitus oireita tästä stressistä ja kaikesta mitä oon viime päivinä miettinyt ja murehtinut. En osaa sanoa mutta ei tuntunut kivalta. Mä otin sitten oikein todella rauhallisesti koko illan ja makailin peittojen alla vaan. Samalla koitin purkaa pahaa oloani juttelemalla yhdelle jos toisellekin ystävälleni. Mä niin ihmettelen miten mun ystävät on jaksanu mua edes näennäisesti viime päivinä sillä oon kyllä ansiokkaasti purkanu huolia, murheita ja pahaa oloani lähipiirille. Mä luotan puhumisen voimaan silloinkin kun ei oikein tiedä mikä mättää. Puhuminen tuntuu vaan olevan mulle se purkautumistapa. Ainoa sellainen. Ja mä tykkään kuulla mitä mieltä mun viisaat ystävät on mun mietteistä ja ajatuksista. Ne vie mua aina sitten ajatustasolla eteenpäin.
Puhuminen auttaa mua jopa niin paljon että mä voin tehdä sitä tarpeen mukaan itteni kanssa :) Eilen illalla mä aloin sitten jo vähän tympiintymään itteeni ja siihen negatiivisuuteen mihin mä oon itteni ajanut. Mähän oon aina itte hokenut sitä että negatiivisuus ei auta mitään vaan päinvastoin ruokkii negatiivisuutta. Miksi mä nyt en sitten meinannut millään saada katkaistua tuota alaspäin vetävien ajatusten virtaa. Mä otin kuulkaa eilen oikein peilin edessä vakavan juttutuokion itteni kans. Mua kattoi peilistä todella väsyneen näköinen ja rähjääntyneen oloinen tyyppi. Naama roikkui kun kilpapyörän satula, hiukset laittamatta, silmäpussit melkoiset... Tyyppi näytti siltä ettei oo nukkunut aikoihin eikä hymyillyt vielä pidempään aikaan. Silmätkin oli ihan tyhjät ja harmaat. Mä hetken kattoin sitä peilikuvaa ja sitten mä aloin ajatella ettei tässä oo mitään järkeä. Mä otin itteni vakavaan puhutteluun...kattoin oikein syvälle silmiin. Mä kysyin että mikä sua nyt oikein vaivaa?? Miksi sä et voi nyt vaan luottaa siihen, että kaikki asiat järjestyy ihan niinkun ne on aina tehnyt. Silloinkin kun on oltu paljon isompien ja vaikeempien tilanteiden äärellä. Mikä sua ahdistaa kaikkein eniten?? Yks kerrallaan mä kävin itteni kans läpi ne pääasiat jotka on viime aikoina tuottaneet päänvaivaa.
Lasten asioita oon murehtinut todella paljon viime aikoina ja kantanut huolta siitä, miten mä pystyn auttaa jokaista eteenpäin kulloisissakin tilanteissa. Eilinen suora puhe itseni kanssa toi esiin sen, että jokainen niistä asioista mistä oon huolta kantanut, on jo jollain tasolla menossa eteenpäin ja on hoidettu. Elina on niin ihana nuori nainen, että yritän olla vaan tukena niin paljon kun pystyn ja osaan mutta muuten luotan että hän saa kyllä elämänsä järjestykseen ja asiat alkaa hoitua niin, ettei enää tuntuisi ihan niin raskaalta kun välillä. On vaikeaa seurata vierestä kun kuka tahansa itselle tärkeä ihminen, saatikka oma lapsi, käy läpi niitä vaikeita tunteita mitä itsekin on joutunut läpikäydä. Silloin kun oli raskasta ja vaikeaa. Kunpa olisin osannut löytää ne oikeat sanat ja olla vierellä oikealla tavalla. Sillä edes omien lasten kohdalla minä, eikä kukaan muukaan vanhempi, voi lapsen puolesta asioita kohdata ja läpikäydä. Itse on oman elämänsä esteet ylitettävä ja mä oon Elinasta ihan sanoinkuvaamattoman ylpeä. On viisaampi kun äitinsä tulee koskaan olemaan. Joten liika huoli tästä asiasta pois. Villen diabetes on tietysti aina huolena mutta viime aikoina hoitotasapaino on ollu aikalailla huonoa ja siitä oon tuntenut huonoa omatuntoa eikä diabetespolilla käynti kyllä yleensä mitenkään mieltä ylennä ja sieltä lähdetään lähes aina kotiin huonona vanhempana. Nyt kuitenkin mä sanoin sille peilikuvalleni, että pitkäsokeri oli nyt laskussa ja oli erittäin hyvä viime käynnillä. Muutenkin palauta polilla oli ollut pelkästään positiivista joten voisko nyt tämänkin asian kanssa jatkaa vaan samaan malliin ja olla ainakaan syyllistämättä ittiänsä ihan turhaan.
Sitten on tietty noi rahajutut jotka on erityisesti tässä kuussa tuottanut päänvaivaa paljon enemmän kun ennen. Välillä tuntui oikeasti, että konkurssi on tulossa väkisin sillä ylimääräisiä kuluja tuntui tulevan ovista ja ikkunoista. Nyt kuitenkin mä eilen sanoin sille peilissä synkistelevälle ittelleni että hyvä tyttö, sä oot selvinny kaikista laskuista. Tilanne on ihan siedettävä olosuhteisiin nähden. Ja parempaan päin ollaan menossa koko ajan. Luultavasti jo tässä kuussa helpottaa kummasti. Huoli vähemmäksi vaan, ennenkin on tiukoista tilanteista selvitty. Mä jo oli perumassa jopa kauan odotettua minilomaa rahanpuutteen vuoksi mutta päätin sittenkin että lähden vaikka nollabudjetilla matkaan. Tiedän sen olevan melkoinen piristysruiske juuri tähän kohtaan.
Sen keskustelun aikana piti vähän sanoa rumia sanojakin ja kuvainnollisesti läpsäistä ittiä poskelle mutta se tehos. SE TODELLAKIN TEHOSI!!! Mä sanoin ittelleni että sä pärjäät ihan hienosti, kaikki asiat jotka ei nyt oo kunnossa tulee vielä olemaan eikä sulla oo mitään hätää. Mä oon varmaan monen mielestä ihan sekaisin kun teen tälläistä. Juttelen ittelleni ja tsemppaan kattoen itseäni silmiin peilin kautta. Mutta se on tehokasta, kannattaa koittaa joskus. Mulla tuli parempi fiilis ja mä päätin, ihan vaan PÄÄTIN siinä hetkessä että nyt keskitytään taas vaan positiivisiin juttuihin, kerätään niistä voimaa ja tsemppiä mennä eteenpäin.
Tänään on sitten ollut kaikella lailla helpompi hengittää. Olo on tuntunut kevyeltä ja ilo on oikein pirskahdellut. Mulla on töissä aivan mahtava tiimi jossa tehdä töitä. Yhteishenki on ihan loistava ja tuntuu, että mun työpanos on tärkeä ja sitä arvostetaan. Sitä en oo kyllä aina joka työpaikassa voinut kokea. Me tuetaan ja täydennetään toisiamme jokainen, just niinkun mä haluan tätä työtä tehdäkin.
Sitten on vielä tuo lommo itseluottamuksessa joka on alkanut parantumaan myös. Siitäkin pidin pienen puheen ittelleni eilen siinä peilin edessä. Mitä pahaa siinä on että mä haluan uskoa ihmisten olevan sitä mitä sanovat olevansa. Ja jos rakkaus tulee niin paljon vähemmällä mielipahalla mä pääsen kun katson mitä se mulle haluaa tarjota, rohkeasti ja pelkäämättä, kun se etten koskaan enää uskaltais heittäytyä siihen poikkeuksetta ihanaan fiilikseen silloin aniharvoin kun sellanen kohdalle osuu. Ei ainakaan mitään jossittelua, sen kans on kaikkein vaikein ja veemäisin elää.
Mutta siis.... tällä hetkellä mä jatkan eteenpäin hyvin fiiliksin. Kaikki mahdollisuudet ja ovet on avoinna. Jostain syystä odotan keväältä ja kesältä paljon kaikkea ihanaa. Ja kaikki tuo on vielä edessä päin. Huomenna vielä vapaapäivä joten ei mitään valittamista. Life is Life!!!
Stay positive anyway <3
- Sartsa -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti