MEMORY LANE

Istun. Odotanko jotain inspiraatiota vai chillailenko vaan vai mitä? En tiedä. Huomaan tuijottaneeni jo tovin tien toisella puolella olevaa metsää. Näyttää tuulevan jonkin verran, pakkasta ei oo. Tekis mieli tehdä kuten pikku Sartsa joka tykkäs tehdä voileipiä ja laittaa mehua punaiseen mehukanisteriin. Siihen missä oli sininen kaulahihna. Sitten vaan johonkin metsään tai joen rantaan sopivalle kivelle istumaan ja nauttimaan näitä eväitä. Jos jaksoi kävellä autiolle talolle asti niin aina jännempi. Talo oli harmaantunut, kuten vanhuksilla on tapana, enkä uskaltanut koskaan mennä sinne sisälle. Liian jännää. Siinä ulkopuolella saattoi kuitenkin istahtaa kivelle eväiden pariin. Olla retkellä. Mieluusti tietysti jonkun kaverin kans. Yleensä Päivin tai Sanna-Kaisan. Se oli parasta mitä tiedän. Miksi mä en sitten nyt tee niin? Erittäin hyvä kysymys. Aina pitäis lähteä muka johonkin kauemmas ja ottaa vähintään notskimakkarat mukaan. Inhottavan aikuista. Onks pakko käyttäytyä niin jos ei taho?

Mä oon mennyt mun muistilokeroille penkomaan tietystä syystä. Oon saanut sieltä niskaani vanhaa, sinne kerääntynyttä ja pölyyntynyttäkin tavaraa. Vielä ei vastaan ole kovin suuria ylläreitä tullut, mutta ehkäpä sitten jos jaksan jatkaa penkomista ja asioiden järjestämistä niin toivon että jotain unohdettuja timanttejakin saattaa esiin putkahtaa. Mutta siis syy miksi mä noita eväsretkiä oon alkanut muistella on mun inspiroiva työkaverini. Hän on kertonut mulle tälläkin viikolla retkistään luontoon juurikin termari ja eväät mukana. Ihan tosta vaan ja keskellä viikkoa. Aivan mahtavaa!! Mä oon kokenut oikein todellisen ahaa elämyksen, että mä voin saada oman luontosuhteeni takaisin jos vaan haluan. Ei luonto sulje ketään ulkopuolelle ja metsä ottaa avosylin vastaan sellaisenkin joka sille on välillä selkänsä kääntänyt.

Vähän maistiaisia sieltä muistiarkistojen aarteista. Kesä. Lähes pilvetön taivas ja aurinko lämmittää. On niin kuuma, että ihan kohta kyllä mennään uimaan. Koulunrantaan. Sielähän me koko aamu jo oltiinkin. Haettiin Pohjasmäestä puolen litran paketti trio jäätelöä ja syötiin vauhdilla ennenkun se kerkes sulaa kokonaan. Nyt piti tulla välillä syömään ja sitte mentiin moikkaamaan lehmiä. Laitumella me usein leikittiin ja ettittiin toinen toistaan komiempia lehmänpaskakasoja. Niistä me sitten tehtailtiin kivien ja minkä tahansa koristeitten kanssa upeita kakkuluomuksia. Aa että. Välillä oli mukava vaan tehdä kotileikki johonkin sinne lehmien aitaukseen ja siinä se päivä vierähtikin. Lehmien turvasta tuli lämmin henkäys ja niitten kieli meinas viedä paidan mennessään. Onnellinen. Sitä mä silloon olin. Ei ollut vielä tietoa mistään maailmantuskasta tai elämän raadollisuudesta.

Jotenkin tekis mieli laittaa noita juttuja paperille. Ne tuleekin varmaan ajallaan, tavalla tai toisella. Keski-ikäisyys on ilmeisesti nyt kohta saavuttamassa oikein huippukohtaansa kun ajatus niin kovasti menee tuonne menneisiin aikoihin. Tai tarkemmin sanoen elettyyn elämään. Mutta haittaakse. On sitä kumminki 44 ikävuoden aikana ehtinyt nähdä, tehdä ja kokea kaikenlaista. Vaikka välillä tuntuukin etten oo oikein saavuttanut mitään tämän maallisen taaperrukseni aikana. Saavuttanut. Niin mikähän mahtais olla saavutus joka mulle kelpais. Lähdettäiskö nyt siitä, että oon saanut punnattua tähän maailmaan 3 aivan ihanaa kansalaista. Mitään muuta ei tarvis saavuttaakkaan, siinä on jo paljon enemmän kun monella muulla.

Täytyy antaa näille asioille tila ja aika tulla ulos. Siinä tahdissa ja järjestyksessä kun tahtovat tulla. Eletään jänniä aikoja. On sellainen intuitiivinen fiilis että saattaa mannerlaatat alkaa liikahdella. Ainakin tuola mielen pallolla.

Nyt pureudun Vesterisen uuteen Faarao levyyn. Ensihaukku oli ainakin kovin maistuva.

rakkaudella,
Sartsa