Tuliko tämä nyt selväksi vaikkapa noitten edellä mainittujen ihan muutamien suomen musataivaan kirkkaimpien tähtien lyriikoiden voimin?? On aika väkevää tekstiä kun oikein tuumaamaan alkaa. Tästä päästäänkin sitten tietysti ihan tukevaa aasinsiltaa köpötellen tämän päivän fiiliksiin ja tuuminkeihin. Et millään arvaa?? Veikkaapa villisti??
No juu... tästä ei pitäisi edes kirjoittaa, mä tiedän, sillä asialle nyt vaan ei voi mitään ja silloin kun asioita ei voi muuttaa niin sitten pitää vaan oppia hyväksymään ne ja olemaan onnellinen siitä mitä tällä hetkellä on. Älä siis haikaile sellaisen perään, mitä ei voi tällä hetkellä saavuttaa. Hyväksy ja katso eteenpäin. Mä tiedän ihan kaikki nämä jutut ja kommervenkit ja itsesuggestioneuvot ja hyvät neuvot ja hyvää tarkoittavat neuvot. Tiedän, koska olen jo iso tyttö ja jonkun verran tätä maailmaa luurinut.. ja jopa tuota hattutelinettä seinäänkin hakannut saatika kantapään kautta oppinut. Mutta arvaa mitä?? Aina se ei vaan auta. Joskus on vaan otettava kaikki vastaan tuolta sydämestä sellaisen kun ne tulee. Suodattamatta ja raakana.
Nyt mä sen kumminkin sanon...ääneen. Heitetään all in, jos vaikka sitte jäis tähän. (Käsi ylös kuka uskoi heti?) Mulla on siis ihan älytön ikävä mun rakastani. Tänä iltana se saavutti Sartsamaiset mittasuhteet ja itkuhan siinä tuli. Ensin pieni, ja sitten sellainen himppusen isompi. Sellanen ihan olematon vesiputous vaan joka hytisytti koko kroppaa. Onnekseni mä olin ihan yksin joten sain hajoilla ihan keskenäni. Siihen samaan syssyyn oli tietenkin pakko laittaa vielä vähän...arvaappa mitä...no just niin, ikävä musiikkia. Totaalinen palasiksi murtuminen oli kyllä aika lähellä, ei ollut reippaasta tytöstä tietoakaan. Mutta sitten...tuli Hän, ihan vaan luurin kautta ja sai mut nostettua taas jaloilleen. Hänellä on siihen taito hyppysissään. Ei aikaakaan kun itku oli vaihtunut hymyyn, niin uskomatonta kun se onkin. Mulla ei edelleenkään oo todettu maanis-depressiivisyyttä ynnä muuta joka selittäis näitä tapauksia itku-Iitana joten kyllä se täytyy olla ihan vaan tunneperäistä potemista.
Mutta jos siis tuosta itse ikävästä vielä, että jotenkin tuntuu karulta se että siihen nyt sitten vaan pitää tottua. Enemmän ja vähemmän sillä tätähän tämä tulee olemaan. Ja miten ihanaa onkaan että Hän on vaan olemassa, vaikkakin siellä turhan kaukana mutta on kuitenkin. Se ajatus, jos mikä. lohduttaa kyllä. Eilen kyllä huomasin pohtivani sitäkin, että mihin tässä nyt sitten on hyvä tottua?? Mitäs jos tapahtuukin äksidentti ja totunkin vahingossa siihen, että se toinen on siinä vieressä ja lähellä?? Niin mitäs sitten. Se on kait sen ajan murheita, mennään nyt vaan tällä totuttautumisella tähän tilaan. Toinen on kuitenkin lähellä, oikeastaan koko ajan saatavilla ja tänäänkin jutusteltiin aiheista, jotka on mulle mieluisia ja tärkeitä. Minun ja Hänen perheistä esimerkiksi. Äkkiä karisi ikävä ja tuntui kun Hän olis ollu siinä ihan vieressä juttelemassa.
Ikävä on kyllä pahimmillaan aika karu tunne. Se tuntuu ihan oikeasti jonkunlaisena fyysisenä olotilana. Sitä kaipaa niin kovasti että saisi koskettaa, hipaista edes ohimennen, tai tarpeen tullen halata ja olla hetki siinä ihan rauhassa. Ja pelkkä toisen läsnäolo, silloin kun se tuntuu niin luonnolliselta, riittäis. Kait se on niin kun Suvi laulussa laulaa että.." iho muistaa jokaisen kosketuksen, mieli noiden sanojen merkityksen, sydän viimein ymmärtää kaipauksen ja niistä jokainen tahtoo lisää..." Ja on kai se ihan luonnollista kaivata ja ikävöidä ihmisen luo jota rakastaa. Jos näin ei olisi niin kyllä mä ehkä vähän huolestuisin. Hassua on se, että kun tietää että se toinen jakaa kaipauksen mun kanssa, niin sekin on jotenkin helpottavaa ja lohduttavaa. Kait se on jotenkin niin, että jaettu ilo on kaksinkertainen ja jaettu suru (tai tässä tapauksessa ikävä) on puolitettu.
No, kuitenkin tästä ikävän tunteesta huolimatta mä oon nyt koko loppuillan ollut todella reipas tyttö ja kahminut voimaa keskusteluista rakkaani kanssa. Itku oli vain ohimenevä hetki tänään ja nyt keskityn vaan rakkauteen ja siitä kumpuavaan kuplivaan olotilaan.
Kauniita unia sulle ja mulle toivotellen,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti